Читать книгу: «Erämaan halki», страница 9

19

Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja, mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta. Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä". Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

– Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa kuumetautiin.

– Te joudutte nyt, hän sanoi, – Valkoisen Niilin seuduille eli niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita, joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko paljaalla maalla ilman nuotiota.

– Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta, rukoili ja siunasi pojan sanoen:

– Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

– Stas, syö puolet! Syö nyt!

– Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili, mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti, ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa, ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

– Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä matkustat Fashodaan.

– Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

– Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä koristettiin uusilla ruumiilla – ja hän kauhistui. Ei auttanut muu kuin matkustaa.

– En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä, että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria, lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja Chamiksen puoleen sanoen:

– Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

– Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi kreikkalainen, – ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille englanniksi:

– Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

– Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä… Minulla on samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen tähtensä olen tehnyt kaiken tämän… Hän kantaa vieläkin povellaan pientä hopeista ristiä… Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi sitten puhua muusta:

– Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina… Mutta kuka tietää, kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta – hoitakaa siis kuin silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

– Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää

Neliä nälässä, Stas pyysi.

– Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan, joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

– Jumala sinua siunatkoon, lapseni!..

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.

20

Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren, jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua. Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan, vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä) kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä. Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa. Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta, moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

– Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää, koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan. Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä, jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen, vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin, että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah, joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen, mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille. Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli kutsuttu.

– Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, – hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua. Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat. Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa nämä lapset kuukauden kuluessa.

– Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. – Olen sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en soisi lasten liiaksi kärsivän.

– Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät

Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät

Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

– Entä miten he löytävät Smainin?

– Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon… Smainia ei ole vaikea löytää.

– Entä voivatko he saavuttaa hänet?

– Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa. Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he saavuttaisivat Smainin.

– Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa

Fashodaan?

– Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän saaliinsa suoraan markkinoille.

– Mitä on siis tehtävä?

– Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

– Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan, koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika, saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta, palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet, mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.

21

– Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei kuitenkaan näy.

– En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

– Miksi sitten?

– Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali parkaa niin julmasti.

– Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia orjilleen.

– Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle, jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä, ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin. Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita, joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja, mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla. Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan. Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta. Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa, jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin, mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita, ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin. Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia: "Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia. Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

– Mitä tehdä?

– Allah! Ehkä se väistyy!

– Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten hätäistä hengitystä.

– Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, – ja paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

– Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta

Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

– Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

– Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta

Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

– Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan Port Saidissa, huusi samassa:

– Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama, ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä? Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu… Siis lähemmäksi! lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta… liian paljon… kolmekymmentä… kaksikymmentä… Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua…

Stas pysähtyi.

– Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. —

Nimeen Isän ja Pojan…

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut lähestyä sitä liian lähelle – ja se valmistautui hyökkäykseen vetäytyen hiukan takakäpälilleen…

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä – ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana, hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut, koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa

Gebriin.

– Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. – Nyt sinä et surmaa enää

Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta, vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä rautapalaseksi.

– He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän käsissään!.. Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen niskaan.