Читать книгу: «Erämaan halki», страница 8

17

Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä, joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä. Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut, niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä, tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita, viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä, hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota. Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän vastasi äreästi:

– Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää kuin etsiä sinun Smainiasi?

– Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

– Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

– Entä missä saan olla yötä?

– Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin, syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot. Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua: "Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi, että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen. Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan. Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet. Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!..

– Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset: "Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan. Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

– Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät, soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne. Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa…

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista. Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

– Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. – En näe häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa, sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta, missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän eteensä.

– Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, – ja profeetta tahtoo nähdä teidät.

– Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. – Ehkä me löydämme Smaininkin Mahdin luota?

– Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi

Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

– Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet puolellenne, ja se riippuu sinusta.

– Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

– Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä, suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

– Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

– Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

– Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua, jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"… Se on oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa, yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista… Jos toisin menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

– Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit, englantilaiset, kreikkalaiset… minä itse…

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

– Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia. Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli… Jumala näkee sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti… Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista poikaa.

– Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. – Hän asuu mieluummin näissä puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei! Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".

18

Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin, jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä, kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin puoleen.

– Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti otsallaan lattiaa ja vastasi:

– Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua jalkojesi juureen.

– Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

– Minä kiitän sinua, pelastaja.

– Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port Saidissa.

– Me tahdomme palvella sinua.

– Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni… mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin, silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

– Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!..

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi viitaten Stasia luokseen:

– Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

– Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

– Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

– Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. – Tahdotko juoda siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

– Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

– Profeetta, sanoi Stas, – minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat, hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

– Sinä siis hylkäät minun oppini?

– Olen kristitty niinkuin isänikin.

– Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti muuttuneella äänellä – kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja sanoi:

– Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun kurittaa häntä.

– Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui sitten:

– Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön Smainille. Se on minun tahtoni.

– Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

– Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja epätoivoissaan.

– Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti hän ja osoitti Neliä, – saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

– En voinut muuta, Stas vastasi.

– En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi – ymmärrätkö? Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä, miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

– Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

– Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot! Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!..

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin, mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel, Nel, Nel…" ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä, kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he osanneet ajatella mitään muuta.

– Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, – mutta nähdessäni profeetan minä parannuin.

– Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

– Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

– Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

– Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

– Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

– Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

– Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja Jumalan valitun vastustaminen.

– Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

– Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä Fatmaa.

– Ehkä hän palkitseekin meitä?

– Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme hänelle palkinnosta.

– Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

– Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä, niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän heille hammasta purren:

– Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

– Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

– Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä, mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.