Читать книгу: «Erämaan halki», страница 6

12

He olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa kahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan hyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat kestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin pelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja sitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara uhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille Niilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä ja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että hallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten vangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita. Ainoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta siellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää sähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman päivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi kuoleminen janoon uhkana.

Ruokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari päivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja määrättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle Medinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat, täytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä saattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa koko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä epätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten mielettömään tekoon oli ryhtynyt.

– Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki itsekseen levottomana.

Hän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat jo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut merkille, että tuo valkoihoinen "uled", joka oli toista mieltä, tiesi enemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana olevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä toimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien mukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen erämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja eläinten ruokavarat silminnähtävästi.

Kaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia, sillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko keskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt olivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin kamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä vilustumiselta.

Pojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai oikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta. Stasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä mitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin hänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru, pelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät vahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta hänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut viime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa. Mutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt hänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja nukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin, antoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.

Stas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle varta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan arabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista ja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli tottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle helliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei olisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti kaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät arabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn nuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu hopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet irrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä maiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät jotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle läpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua korkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit olivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Ilma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri tullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä huomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut, mandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine torneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit – kaikki tämä näkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin puolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.

– Mitä tämä on? Stas huudahti. – Nel, katso!

Nel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta hetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:

– Medinet! Isän luokse!

Stas kalpeni mielenliikutuksesta.

– Todellakin… Ehkä se on Kharge… Ei! Sen täytyy olla Medinet…

Minä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla…

Amerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin suuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin selvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.

– Se on Medinet!..

Stas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa toisinaan esiintyy kangastus, "fata morgana". Matkamies saattaa nähdä keitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä – kaukaisten, todellisten esineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli niin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin. Tuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun tehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa tutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei – tämän täytyy olla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset olivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa hiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa sammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä noin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan, mutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai levottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli hänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen. Hän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin, olisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja, jotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei näkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti pieneltä kuin haukka.

– Fata morgana, Stas ajatteli.

Samassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:

– Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?

Hänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi viimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen hälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä johti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.

Ensin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan heiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään karavaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa hätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi syvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini taluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä ja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin lyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa ainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan syvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia. Yksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen sekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi levolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien, jotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt puhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä kamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat neuvotella keskenään.

– Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän täytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. – Tästä eteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.

– Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.

– Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli kallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme hänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa, että hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä hänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei olisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla laukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: "Seis! Me ajamme takaa karkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta saapuu koko takaa-ajajain joukko tähän." Mies oli nuori ja typerä, uskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi suokoon syntimme anteeksi…

– Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. – Puhu, mitä sitten teitte?

– Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, – sanoin miehelle: "Mutta kuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat varastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä estää takaa-ajajia?" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja luotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja pitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko takaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria palkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä Niilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee alinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista sotaväkeä…

– Eivät auta "badurit" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan voimaa vastaan…

– Tapahtukoon niin kuin sanot!

– Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini osoitti toveriaan.

– Abu-Anga, hän jatkoi, – kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä muitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin Abu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme kivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin luo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.

– Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin pelastanut, virkkoi siihen Idrys.

– Niin… pelastanut on, sanoi Abu-Anga, – sillä nyt tiedämme, että meidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä paitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.

– Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, – ovat täynnä vettä ja laukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.

– Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan pyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista ja kelpaa meidänkin pyssyymme.

Sen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi hyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen kuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei Staskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.

Stas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että takaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu määräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa ilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista sotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella egyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin sotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas epäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien voittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: "Vaikka meidät vietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme ei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa." Mutta tätä iloa synkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia viikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko tämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa. Muistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet kuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta siitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut beduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö istui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä kyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä pidättääkseen kyyneleitään.

– Nel, Stas virkkoi. – Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt varmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.

Tyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella äänellä:

– Ei, Stas… minä en tahdo itkeä… mutta minun silmiäni kirveltää…

Samassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta valui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.

Stas rupesi lohduttamaan:

– Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat ottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Se merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa nuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi kerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee höyrylaivoja… Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla palaammekin. Älä pelkää!..

Hän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen ääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan hiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian alkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen. Pojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran sudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys, Kebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa leipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän ajan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin jääden lasten viereen seisomaan.

– Hietikot alkavat laulaa.

Stas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta

Idryksen kanssa, ja kysyi:

– Hietikot? Mitä se merkitsee?

– Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei pitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan, sillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.

13

Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi, kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään, josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt, niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt, heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan. Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita. Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan) takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi. Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen puoleen kysyen:

– Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

– Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

– Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

– Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

– Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

– Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

– Ettekö lataamattomanakaan?

– Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

– Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua lataamattomalla pyssyllä.

– Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. – Mahdi voi ampua vaikka sormellaan.

– Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi tutkivasti poikaa silmiin.

– Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

– Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

– Mitä sinä sillä?

– Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki.

Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi puolustautua.

– Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. – Chamis, tuo pyssy, ja ota sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne

Idrykselle.

– Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

– Siinä ei näy olevan mitään.

– Katso nyt, sanoi Stas, – näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin saat itse yhdistää…

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

– Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

– Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

– Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa

Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

– No niin, sanoi Stas, – nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta. Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän… pane tuonne kivelle ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan. Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki, voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä, Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt tyttöä – viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi hengästyneenä puhua:

– Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!.. Ja pikku "bintille" olen ollut hyvä… muistakaa se…

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan. Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli polvillaan Stasin edessä:

– Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta vieläkään kuulemaansa.

– Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

– Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni…