Читать книгу: «Erämaan halki», страница 5

9

Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen, mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita, mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt, joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja virkkoi:

– Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti hirmumyrskyn ja lähetti sateen.

Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan kaulaan.

Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja, vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.

Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla, etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja, mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen… näki kamelien ryömivän päänsä sisään – ja nukahti.

Varustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen, sillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui, luola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa. Näin kului yö.

Aamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että kalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen. Poika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Vähitellen hän tuli tajuihinsa.

– Ahaa! hän ajatteli. – Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt luolassa sadetta paossa.

Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää myötätuntoa tyttöä kohtaan.

– Nel nukkuu… Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, – mutta minä en nuku ja… minun täytyy pelastaa hänet.

Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:

– Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot…

Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.

Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.

– Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, – ja huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan tulen kyllä toimeen…

Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi neljä!.. Synti ja kauhistus!.. Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.

Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei sitä tekisi… Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta, pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako tällaisissa tapauksissa epäillä?

– Nelin tähden! Nelin tähden!..

Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä pois? Miten silloin käy?

– Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, – me heti antaudumme.

Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.

Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi. Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa, kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.

Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he saisivat rahaa… eikä auttaisi muu kuin palata.

Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan tappavat hänet heti.

Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen. Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta, sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.

Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti, mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa. Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli patruunalaukun vieressä.

Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän, piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko karavaani hänen vallassaan.

Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin… olisi jo myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän silmiinsä – Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.

Voi Saba, mitä sinä teit!

10

Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun, riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan, sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi. Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.

– Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja mielenliikutuksesta kalpeana.

– Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi

Gebr.

– Oh, ellei tuo koira olisi…

– Jumala sen lähetti.

– Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.

– Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.

– Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,

– Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. – Kuolema liikkui meidän päällemme.

He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen ja perikatoon.

– Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. – Varokaamme, ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!

– Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.

Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel, jolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.

Kun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys tarttui hänen käteensä sanoen:

– Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä penikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi kiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.

Gebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen ja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan, ettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua asiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai jostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen. Mutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui odottamaton este.

Nel ja Saba tulivat luolasta.

Nel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti heittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien huudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä sekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin että aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta kun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni katsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä valossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska kädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini ei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan itsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa huusi epätoivoisesti:

– Saba! Saba!

Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus – ja se oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova kuin ukkosen jyrinä.

Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:

– Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti, koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä, ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi hammasta purren miehille:

– Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:

– Eteenpäin! Eteenpäin!

11

Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan, juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen, sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan, niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin. Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.

Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.

Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki, mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa myös toimia itsenäisesti."

Kun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja ottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi olevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä kohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen yrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi vihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että viha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset, jotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas ainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.

Sen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän ymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua Stasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti, että pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi mahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä sovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan hänelle seuraavassa levähdyspaikassa.

– Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi rangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä kielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.

Kun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:

– Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät lupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen "bindin" pään kautta vannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa sinua yöksi.

Stas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi puhuvansa turhaan.

Kaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr ja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti piti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:

– Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä lähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.

Ja siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku öisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta suunnitelmiaan täytäntöön.

Mutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla paljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa Stas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi tytön käsiä sanoen:

– Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle, ja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin kolmetoistavuotias.

Stasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän täyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin hänelle ei olisi mikään mahdotonta.

– Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö sanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.

Mutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat hyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt varastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin rantaan.

– Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.

– Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.

– Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi haukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.

Tytön mieli kuohahti.

– Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en muuta kuin että se on paha.

Stas hymähti:

– Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja kuitenkin sanoa, että se on paha?

Nelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:

– Se näkee sen minun kasvoistani.

– Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä oli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.

Tämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.

Vähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi, nousi kiveltä ja sanoi:

– Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi varpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut lohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei löytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle ja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä kovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä nopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan sakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen lapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan alkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit keskeyttivät heidät.

Chamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki istuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.