Читать книгу: «Erämaan halki», страница 17

39

Koko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä kyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja muistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako neekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden tavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat herättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän rauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui heille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä "njamaa" (lihaa) lohdutti heitä surussa.

Seuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen halki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli korkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten ohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea päästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita; tulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja panttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan neekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa tekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.

Eräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat olivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne olivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa, että näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata, että niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein samalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin tulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin heitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä pakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään. Neekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä, kun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein päättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi "palasen" paikallista kuningasta ja kuningas "palasen" Kalia, minkä jälkeen ystävyys oli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen merkiksi kanoja, munia ja hunajaa. "Suuri herra", norsun, salamoiden ja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian muuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa veti vertoja hänen mahtavuudelleen.

Toisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla vieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä rummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa heitä kaikessa ystävyydessä vastaan.

Eräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies, joka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille "suuren jumalan". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin suuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta puusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen askeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä "jumala" oli vähän aikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen. Stas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä, ja se pitikin paikkansa, sillä tämä "suuri jumala" oli eräs heidän leijoistaan.

Lapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä lentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja lähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski yhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa, että hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja siis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.

Eniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain kymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat sieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi "Doko" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat wa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa sitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin sotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja syvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.

Reippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he tapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä jyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä takana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät mustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava, jos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne kasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat levähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.

Metsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia lintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja kauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin värein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui kauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin lintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja sinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten lentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin suurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei olisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa herättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat ihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti, mutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä viimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja kuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon ja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua keskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan tätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään kuoron mukana: "Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!"

Eräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle noin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli jättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen tieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta jonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:

– Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa dshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain kahdeksi päiväksi.

– Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi näyttää, ettei hän ollut enää lapsi, – niin suuri, että osaan palata sinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.

– Minä pelkään sinun eksyvän.

– En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä, mutta tuolla… Katso, kuinka ruoho on matalaa.

– Joku eläin voi hyökätä päällesi.

– Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele päivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä ikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun ääniä.

Ja tyttö alkoi pyydellä.

– Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.

Stas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi. King mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut mitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei pitänyt häntä enää pikkulapsena.

– No mene sitten, hän sanoi, – mutta älä viivy matkalla.

– Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen punaisia kukkasia.

– Saat.

Sitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu kohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.

Mutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus iski häneen. "Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin typerä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme voi yhtäkkiä syöksyä pensaasta… Suuri apina karata rotkosta ja ryöstää hänet tai purra…" Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi. Enempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus olisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina ja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin pantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin hän kurkotti ruohikosta, katsoi – ja jäykistyi kauhusta.

Nel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut punainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen askeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa tyttöä kohti.

Stas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin kasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän ruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.

Vielä hetki – hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka oli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän ole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän vain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä määrin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa yhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä mustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin täplää kohti ja laukaisi.

Samassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon korahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon väliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.

Toinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono ruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli murskannut takaraivon.

Nuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa, milloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään ja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä, kalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän ja huusi:

– Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!..

Niin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että hän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain jännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä näkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja niin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin! Minuutti, sekunti – ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli lannistanut hänen voimansa.

Kun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa Stasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet silmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:

– Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän myöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei "Bwana Kubwa" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa viedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän pysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.

– Wobo! hän huusi.

Nyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä pedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista suurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen harmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta sen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden näköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät suuremmat.

Kali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella äänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:

– Wobo!.. Suuri herra on tappanut wobon!

Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja sanoi:

– Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi kulkea yksin tällaisilla seuduilla.

– Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.

– Kerro nyt, miten se tapahtui… Kuulitko sinä sen lähestyvän?

– En… Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.

– Entä sitten?

– Se pysähtyi katsomaan minua.

– Katsoiko se kauankin?

– Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua kohti…

Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti varma siitä, mitä tehdä.

Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.

– Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!..

Sitten hän kysyi edelleen:

– Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?

– Minä tahdoin huutaa sinua… En kuitenkaan voinut… mutta…

– Mutta mitä?

– Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua… en tiedä itsekään, miksi ajattelin niin…

Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen tukkaansa.

– Etkö pelkää enää?

– En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.

– Tapan.

Molemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan muistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään hänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo vielä hyökkää hänen päälleen.

Välikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon köydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada sen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli aikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti, etteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui kärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan, hakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi möhkäleeksi.

40

Neljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa lepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran Linde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana Saba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan jäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla nähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan vinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija joutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin retkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin tekstin myös arabiaksi.

Kuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli tuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut kuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta riippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään laakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen heistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat neekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti outoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät, eivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha näytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka oli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut hänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban maa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä etelään.

Kun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.

Ei ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta Stas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi kuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään, etteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan, yksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.

– Tiedätkö, hän sanoi Nelille, – että me olemme jo ohi puolivälin matkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata paljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.

– Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.

– Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni ja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua Mzimuksi.

Tytön silmät alkoivat loistaa.

– Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?

– Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme paljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!

Hän viittasi Kalin luokseen:

– Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?

– On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin suuri.

– Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? – Samburulaiset pakenevat suurta herraa, Kingiä ja Kalia.

– Sinuakin?

– Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.

Stas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että heidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.

Seuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta. Samburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja anastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi suuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri "boma", eli zeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.

Tämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian kulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän vakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat kulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi lapsuudestaan.

Mutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut alkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen tie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat paremmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan kautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan rajalla.

Stas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku vuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella isänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen neekeripoika läksi matkalle.

Stas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina. Kali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti polvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.

– Suuri herra! sanoi hän. – Samburulaiset ovat lyöneet Fumban sotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja Fumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa ja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he joutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia samburulaisia.

Hän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan ja mietti, mitä tekisi.

– Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?

– Kali näki heidät: he tulevat tänne.

– Paljonko heitä on?

Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen, mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.

– Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan isääsi, Stas sanoi.

– He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta suurta herraa he seuraisivat.

Stas mietti uudelleen.

– Ei, hän sanoi sitten, – minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.

Kali nousi, risti kätensä ja huusi: – Luela! Luela! Luela!

– Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.

– Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa, vastasi neekeri.

Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa. Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa, eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.

– Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. – Suuri herra vie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö pahat samburulaiset.

Stas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin kuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän muisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran Port Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva sotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja että taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa; koskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa. Stas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin rannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä uhannut mikään vaara sotilaiden taholta.

Hän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli hänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen kuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että samburulaisten apua.

Stas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti selvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi samburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja käskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.

– Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.

– Puolen päivän matkan päässä.

– Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä vapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani taistelemaan heitä vastaan.

– Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.

Neekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä, nauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen ilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa virtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä veitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla, paviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.

Kun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset ihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään aivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani oli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat nähdä "hyvän Mzimun" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat lähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti, ihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua vai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo yliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto muuttuu äkkiä tappioksi.

Stas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka tarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä lupauksen, että he vapauttavat Fumban.

Kohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.

Kali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan molempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä "hyvä Mzimu". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset, jotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan leikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba ja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun naiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä valkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun vastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan vihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin itse paholainen.

Mutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli pystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon, koristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla. Sitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko kuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat Meallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja ja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.

Koska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan. Hän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että hänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.