Читать книгу: «Erämaan halki», страница 16

37

He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin. Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa, jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä, hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys, että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla, luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta, ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta, sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan. Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön, mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit" suurten puitten varjossa.

38

Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä, sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille: "Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko talo joutuu riemun valtaan… ja isät iloitsevat… ja kaikki iloitsevat… ja sitten he tulevat meitä vastaan… ja minä kierrän käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä…"

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni, ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

– Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

– Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

– Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. – Sano sinä heille, että me tulemme ystävinä.

– Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja alkoi huutaa:

– Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.

Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.

Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs. Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho. Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta, mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin. Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.

Kali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:

– Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan, Fumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa mieleenne joka sana!

– Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.

– Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan korvansa, jotta hän paremmin kuulisi.

– M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen. Hän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut suinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat niin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen pystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat kuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti äänensä:

– M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan puhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven rannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät kuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika, puhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän tuo teille hyvän Mzimun!

Ja hän huusi vielä kovemmin: "Niin juuri! Hyvän Mzimun!"

Siitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että Kalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä syntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä. Kotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet toistivat: "Mzimu! Mzimu!" Sieltä täältä huudettiin: "Jantsig! Jantsig!" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja lausuvat tervetulleeksi.

Mutta Kalin ääni kajahti yli melun:

– Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa suuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin orja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä nähneet mitään tällaista…

– Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!

Kali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja usko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että valkoisen "bibin" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana hän siis kertoi hyvästä Mzimusta:

– Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko nousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana aikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne sekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne hyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?

– Tahdomme! Tahdomme!

– Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille tuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa ruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?

– Tahdomme! Tahdomme!

– Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä vihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta, panttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva peltonne hävitykseltä…

– Se on hyvä!..

– Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin korvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja mahtava, jota elefanttikin pelkää…

– Oh!

– … Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä…

– Oh!

– … Ja tappaa leijonia…

– Oh!

– … Joka sylkee tulisia käärmeitä…

– Oh!

– … Joka halkaisee kallioita… Mutta hän ei tee teille mitään pahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.

– Jantsig! Jantsig!

– Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia, tuoretta maitoa ja hunajaa.

– Jantsig! Jantsig!

– Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!

M'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman askelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen kunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta pitemmälle.

Saban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat koiraa "woboksi", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä seuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat pelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa ja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta neekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan "woboa" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen herran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen elefanttiin ja Sabaan:

– Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?

Juhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin, työnsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti kansanjoukolle "hyvän Mzimun". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat kasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien sydämessä vieläkin enemmän, kun King – liekö se tehnyt sen Stasin käskystä vai omasta aloitteestaan – nosti kärsänsä pystyyn ja karjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä kurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: "Aka! aka! aka!" – kunnes Kali taas kohotti äänensä:

– M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle kunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin, sillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko rinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, siellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.

Nämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä hyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja hänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät todellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä jumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä lempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen kukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät vapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet ojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.

– Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!

Mutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean ruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan majaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.

Sillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista osaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä neekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista kädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä, että hän oli kaikkivoipa "velho", joka suojelee heitä vaaroilta ja onnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen: "Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!"

M'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran kasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja sanoi:

– Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista jumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta herraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä petosta?

Kali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun neekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa, niin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:

– Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota elefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia veljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki rangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen Kalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö palasen sinua?

– Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.

– Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut Kalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran wa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat kunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.

– Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali palasen M'Ruaa.

– Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.

Mutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä vaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi. Yksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin leijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden huutoa… King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat keihäänsä… Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: "Meidän Mzimu! Meidän Mzimu!" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus vieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin. Uhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä majassa.

Kali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla katkonaisella äänellä:

– Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää menettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita poppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo hyökkää meidän kimppuumme.

– Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.

Mutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta ja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat kasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui Gebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet puristuivat yhteen ja posket kalpenivat.

– Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.

Sen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali ei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.

Soturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat keksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen maahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken kuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun kärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen noitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.

– Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden eteen. – Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen Kamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te pelkäätte kuin lapset!

Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi kaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.

Hajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata ääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.

– Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.

Stas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää sitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet. Kun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan jalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:

– Tuossa on teidän Mzimunne!

Sitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja M'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt heitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät häntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää kansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti? Miksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?

Kali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri herra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan ja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton onnettomuus kohdata heitä.

Tätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat nähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin valkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan heidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä henkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä innokkaammin huutamaan: "Jantsig! Jantsig!"

Kun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli petkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet. M'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he ennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa hänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski ajaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut tuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti häntä pelastuksesta.

Nyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän paaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti harvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu saada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.

Stas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä, joiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina oli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki olivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai luurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli pingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla sotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai messinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon, joka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan hyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän jalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin varsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä, mutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he olivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut rumentavia huulikiekkoja.

Kun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat kilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa, kanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.

Kun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja kirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä, niin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä pienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.

Sitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin. Lopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä. Kun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön, pantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä teurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi sitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta lausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin kääntyneenä:

– Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa – ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban poikaa?

– Tahdon, vastasivat tulevat veljet.

– Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan sydän Kalin sydämeksi.

– Tahdomme.

– Ja kädet ja keihäät ja karja?

– Tahdomme.

– Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?

– Mitä omistaa ja tulee omistamaan.

– Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?

– Eikä vihaa!

– Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?

– Ei koskaan!

– Ja että teistä tulee veljet?

– Veljet!

Rukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat tarkasti sen pyörintää.

– Ao! huusi vanha neekeri, – jos toinen teistä pettää toisen, varastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän kirottu!

– Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.

– Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan sylkeköön sen suustaan meidän nähden!

– Meidän nähden!

– Ja kuolkoon!

– Kuolkoon!

– Raadelkoon wobo hänet!

– Wobo!

– Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!

– Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.

– Ja pistäköön käärme häntä!

– Käärme!

– Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!

– Mustaksi.

– Ja käyköön hän jalat pystyssä!

– Ha! Jalat pystyssä!

Ei ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi nauruun.

Sillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin vimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti, kunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.

Kotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän haavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti lihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi kuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan niin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa käsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.

Sotilaat huusivat iloissaan:

– Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis tosiystäviä!

Tämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden puolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa heille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä kunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta – Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari – ja samana päivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen heille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli rajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut neekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön M'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin norsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.

Mutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten pojan korvaan vain kaksi sanaa: "Et jätä!" ja alkoi sitten hyppiä ilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle täällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti. Tämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha M'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi väärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen esimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset, lapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki olisivat menettäneet järkensä.

Tämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti, ettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle ja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät banaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman kerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin odotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat karjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla varma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan näkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön tanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.

Kali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat heistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä päin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin puheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli todellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan joutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin ja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän päätteli, että nimitys "Wa-hima" on paikannimi ja että Kalin mainitseman "Bassa Narokin" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin suurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas itään.