Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 44

YHDESTOISTA LUKU

Seuraavana aamuna näki Mr Ewlyn, kun hän puutarhastansa lähti Moleswichin kaupunkiin päin, ihmisen makaavan hautausmaalla ja levottomasti, mutta hyvin hiljaa liikuttavan jäseniänsä, ikäänkuin äkkinäinen väristys olisi häntä vaivannut; hän kuuli tämän lausuvan katkonaisia sanoja, tuskin kuultavia, ikäänkuin valitus, jota ihminen turhaan koettaa tukehduttaa.

Pappi riensi paikalle. Mies makasi suinpäin eräällä hautakummulla; hän ei ollut kuollut, eikä nukkunutkaan.

"Poika poloinen! hän on juovuksissa, luullakseni," ajatteli hyvä pastori; ja koska hän enemmän sääli hairahdusta kuin surua, niin hän puhutteli luultua syntistä hyvin lempeällä äänellä – koettaen nostaa häntä maasta ylös – ja ystävällisillä sanoilla.

Silloin mies nosti päätänsä pään-alukselta hautakummulla, katseli haaveksivasti ympärilleen harmaassa aamu-ilmassa ja nousi hiljaa ja hitaasti seisaalleen.

Pastori hämmästyi; hän tunsi nuo kasvot, jonka omistajan hän viimeksi oli nähnyt terveyden ja voiman kukoistuksessa. Mutta kasvojen sävy oli muuttunut – hyvin muuttunut: niiden entinen kirkkaus, joka oli samalla totinen ja lempeä, oli kadonnut, ja raskaat silmäluomet ja vapisevat huulet ilmoittivat tuskaa.

"Mr Chillingly – te! Onko se mahdollista?"

"Varus, Varus," huudahti Kenelm kiihkoisesti, "mihin olet legionini vienyt?"

Kun Kenelmin vanha ystävä kuuli lausuttavan tämän Augustuksen tutun tervehdyksen hänen onnettomalle kenraalilleen, hämmästyi hän. Oliko hänen nuori ystävänsä joutunut mielenvikaan – kukaties liiallisesta lukemisesta?

Hän rauhoitettiin kuitenkin pian; Kenelmin kasvot kävivät jälleen tyveniksi, vaikka se oli kolkko tyyneys, talvipäivän tyyneyden kaltainen.

"Suokaa anteeksi, Mr Ewlyn; minä en ole vielä aivan vapautunut kummallisesta unesta. Minä näin unta että olin pahemmassa pulassa kuin Augustus; hän ei kadottanut maailmaa, kun ne legionit hävisivät hautaan, jotka hän oli toiselle uskonut."

Tässä Kenelm tarttui pastorin käsivarteen – johon hän hyvin raskaasti nojasi – ja vei hänen mukaansa hautausmaalta sille aukealle paikalle, missä molemmat tiet yhtyivät.

"Mutta kuinka pitkä aika on siitä kuin te Moleswichiin palasitte?" kysyi Ewlyn; "ja mistä syystä te valitsitte näin kostean vuoteen aamu-uinahdukseenne?"

"Talvipakkanen hiipi suoniini kun seisoin hautausmaalla, ja minä olin hyvin väsynyt; en ollut ensinkään nukkunut yöllä. Älkää antako minun viivytellä teitä; minä menen Grasmereen. Eräästä hautakirjoituksesta näen että on enemmän kuin vuosi siitä kuin Mr Melvilleltä vaimo kuoli."

"Vaimo? Ei hän ole milloinkaan naimisissa ollut."

"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet L. M.?"

"Oi! se on Lily-raukkamme."

"Ja hän kuoli naimatonna?"

Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.

"Naimatonna – niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa kuvaansa, joka nyt on niin mainio – 'Roland, yksinäinen ritari, joka katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle; lääkärintaito ei voinut sille mitään – hän heikontui heikontumistaan hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me kaikki häntä surimme! – eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen haltiatar-voimaansa."

"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin."

"Hänkö? – Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen surunsa oli syvä – katkera – jonkun ajan."

"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että pastori ei sitä kuullut.

He kulkivat ääneti eteenpäin. Mr Ewlyn jatkoi:

"Te huomaatte varmaankin Lilyn haudalla kirjoituksen: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni?' Hän määräsi sen itse päivää ennen kuin hän kuoli. Minä olin silloin hänen luonansa, minä olin siellä loppuun saakka."

"Olitteko siellä – olitteko siellä – silloin kun – silloin kun hän kuoli? Hyvästi Mr Ewlyn; ne olemme jo puutarhan portin näkyvillä. Ja – suokaa anteeksi – minä tahtoisin tavata Mr Melvillen yksinään."

"No hyvästi sitten! mutta ettekö tahdo tulla meidän vieraaksemme, jos aiotte viipyä jonkun ajan naapuristossa? Meillä on huone teitä varten."

"Kiitoksia paljon; mutta minä palaan Londoniin tunnin kuluttua. Odottakaas hetkinen. Te olitte hänen tykönänsä hänen viimeisellä hetkellään. Kuoliko hän tyytyväisellä mielellä?"

"Tyytyväisellä! se on tuskin sopiva sana. Se hymyily, joka jäi hänen huulillensa, ei ollut inhimillisen tyytyväisyyden vaikuttama; se oli taivaallisen ilon hymyily."

KAHDESTOISTA LUKU

"Kyllä, sir, Mr Melville on kotona, atelierissaan."

Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt: taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."

Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää liikutusta ilmoittavalla äänellä:

"Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"

"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän suruanne? Niin – niin – teidän hartaat toiveenne ovat tulleet täytetyiksi – maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan kuvan."

Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan, älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."

Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle kirstulle.

Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan miehen – näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota annettiin kangaskyynärälle.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta – ja osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään, kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee, kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.

 
"'On viholliset herkät moittimaan
Ja ystävät ei kiittää uskalla.'
 

"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta, mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."

Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille. Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli kieltämätön.

Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan, jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle, joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies, mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen, opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani! eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi, ainaiseksi ole maan päältä kadonnut – eikö vähää enemmän kuin vuosi sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi mairittelee!"

Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi ylönkatseella kätensä pois.

"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton, enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut, te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä, minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää. Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä, ja jotka toimittavat maailman työtä – voitteko täydellä syyllä halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme. Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa, jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."

Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan, kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen loppupuolella.

"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin. Hyvästi!"

"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan edessä."

KOLMASTOISTA LUKU

Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi, kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin. "Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."

Kenelm nyykäytti myöntäväisesti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.

He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi sukkelasti ja liikutetulla äänellä:

"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr Chillingly, jos minä erehdyin – jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla äänellä – jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:

"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa – te tiedätte, ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida – vaikka hän olisi tullut teidän —."

"Eikö hän silloin vielä eläisi?" huudahti Kenelm kiivaasti.

"Ei – ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut! Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä – tyytyväisenä ja onnellisena. Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui, nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä olin erehtynyt – pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä – ei milloinkaan ennenkuin oli liian myöhäistä – liian myöhäistä – juuri kun minun surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi, minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi, jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."

"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala lohduttakoon meitä molempia."

Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja purskahti itkuun.

Kun hän oli rauhoittunut, sanoi hän Kenelmille:

"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn? Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."

"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte. Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt ajaksi."

Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen minulle päivää ennenkuin hän kuoli."

Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.

On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen luokseen tuntemattomasta maailmasta – hieno, epävakainen käsi-ala – ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.

Hän käänteli kirjettä kääntelemistään – ei kärsimättömästi niinkuin rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa, vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.

Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä – ainoan, minkä hän eläissään voi saada häneltä – niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, kuin hänen haudallansa?

Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon; pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:

"Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka hellästi teitä rakastin – ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani! hyvästi rakkaani!

"Lily."

"Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"

NELJÄSTOISTA LUKU

Vähän enemmän kuin vuosi on kulunut. On aikainen kevät Londonissa. Puissa on jo hiirenkorvat. Leopold Travers on pitänyt lyhyen, mutta totisen keskustelun tyttärensä kanssa, ja on nyt lähtenyt ratsastamaan. Hän on vielä kaunis ja muhkean näköinen ja kun hän on London'issa, on hän tuskin vähemmän huvitettu nuorien seurasta kuin silloin kun hän itse oli nuori. Hän ratsastaa Serpentine-joen rantaa pitkin, eikä kukaan istu paremmin hevosen selässä, eikä ole paremmasti puettu, tai kauniimman näköinen, eikä puhu sujuvammin niistä asioista, jotka hänen kumppaneitansa miellyttävät, kuin hän.

Cecilia on yksin Lady Glenalvonin kanssa pienemmässä salongissa, joka on yksinomaisesti hänen käytettävänänsä.

Lady Glenalvon: "Minä myönnän, rakas Cecilia, että minun vihdoin täytyy mennä isänne puolelle. Eihän minun tarvitse sanoakaan kuinka hartaasti kerta toivoin että Kenelm Chillingly saisi morsiamekseen sen, joka minusta oli sopivin koristamaan ja sulostuttamaan hänen elämäänsä. Mutta kun hän Exmundhamissa pyysi minua puoltamaan hänen valitsemistaan ja hankkimaan hänen äitinsä suostumusta siihen – vaikka tämä valitseminen nähtävästi oli sopimaton – niin minä luovuin hänestä. Ja vaikka tämä asia nyt on päättynyt, niin ei ole luultavaa että hän milloinkaan vakaantuu niin, että hän tottuu kodillisiin tapoihin ja käytöllisiä velvollisuuksia täyttämään, vaan hän tulee aina olemaan hyödytön kuljeksija maan päällä, joka vaeltaa kaukaisilla seuduilla ja kummallisten kumppanein seurassa. Hän kenties ei milloinkaan enää Englantiin palaa."

Cecilia: "Hän on nyt Englannissa ja täällä Londonissa."

Lady Glenalvon: "Te peloitatte minua! Kuka sitä teille kertoi?"

Cecilia: "Hänen isänsä, joka on hänen kanssansa. Sir Peter kävi eilen meillä ja puhutteli minua niin ystävällisesti."

Cecilia kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olivat hänen silmiinsä nousseet.

Lady Glenalvon: "Tapasiko Mr Travers Sir Peterin?"

Cecilia: "Kyllä; ja minä luulen että jotain tapahtui heidän välillään, joka saattoi isäni puhuttelemaan minua – ensi kerran – miltei ankarasti."

Lady Glenalvon: "Hän puolsi Gordon Chillinglyn kosimista."

Cecilia: "Hän käski minun miettiä asiaa ennenkuin rukkaset annan.

Gordonin on onnistunut viehättää isääni."

Lady Glenalvon: "Niin on hän tehnyt minuunkin nähden. Te voisitte tietysti muiden kosijoidenne joukosta valita toisen, joka yhteiskunnalliseen asemaan ja varallisuuteen katsoen on häntä paljoa etevämpi, mutta koska jo olette niille rukkaset antaneet, oli Gordonilla vielä suurempi syy toivoa että hänen ansionsa pidettäisiin arvossa. Hän on jo saavuttanut aseman, jommoista paljas sääty ja paljas rikkaus ei voi saavuttaa. Kaikkiin puolueihin kuuluvat puhuvat paljon hänen parlamentaarisista ansioistansa. Häntä pidetään jo yleisessä mielipiteessä tulevaisuuden miehenä – tulevana ministerinä. Hän on nuori ja kaunis mies, hänen siveellinen luonteensa on moitteeton, ja hän on käytöksensä puolesta suora ja luonnollinen ja teeskentelemätön. Jokainen nainen voisi mieltyä hänen seuraansa; ja te, joka olette niin hyväpäinen ja sivistynyt, te, joka olette syntynyt korkeaan säätyyn yhteiskunnassa; teidän ennen kaikkia tulisi olla ylpeä siitä että saisitte ottaa osaa hänen rientojensa huoliin ja hänen kunnianhimonsa palkintoihin."

Cecilia (kovasti puristaen hänen käsiänsä): "Minä en voi, minä en voi. Hän olkoon kaikkea mitä te sanotte – minulla ei ole mitään Mr Chillingly Gordonia vastaan – mutta koko luontoni vastustaa hänen luonnettaan, ja vaikkei olisikaan niin —."

Hän keskeytti itsensä äkisti; hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, mutta puna katosi pian ja kasvot jäivät kalpeiksi ja kylmiksi.

Lady Glenalvon (hellästi suudellen häntä): "Ette siis vielä ole voittanut ensimmäistä rakkauttanne; tuo kiittämätön on vielä muistettu?"

Cecilia nojasi päätään ystävänsä rintaa vasten ja jupisi rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko hänestä pahaa, hän on ollut niin onneton. Kuinka hellästi hän on mahtanut rakastaa."

"Mutta hän ei rakastanut teitä."

"Jokin tässä, jokin tässä sydämessäni sanoo että hän vielä tulee minua rakastamaan; ja vaikka se ei tapahdukaan, niin minä tyydyn olemaan hänen ystävänsä."