Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 43

KAHDEKSAS LUKU

Jos ei Kenelm Chillingly olisi lausunut nuo varoittavaiset sanat balkongin alla Luscombessa, niin hän ei olisi Walter Melvillestä kilpailijaa saanut. Mutta lukija arvostelisi Kenelmin luonnetta väärin, jos hän luulee että sellainen ajatus teki hänen surunsa katkerammaksi. Hän ei surrut sitä että jalo henkilö oli pelastunut kiusauksesta suureen syntiin.

Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä, minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut hänen hyvää tehdä.

Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir Peterille, joka tässä seuraa:

"Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne, ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni. Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen – sinun vaimosi tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen, kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen vaimoksi – toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus – minä tarkoitan sen ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee oman onnensa – tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt. Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia. Ja tapaahan jokapäivä miehiä – jopa naisiakin – jotka ovat sitä kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.

"Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme on voitto.'

"Teidän ijäti teitä rakastava poikanne,

"K. C."

YHDEKSÄS LUKU

Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta, etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan, jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen ei ilmoittanut.

Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.

Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi; Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten oli tummansininen taivas vallan selkeä.

Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi se, joka oli pitkällään nurmikossa – se oli nuorempi mies – äkisti ja ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne, Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta, niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan tulemasta."

"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne Moleswichissa."

"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä, sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin – ja kuitenkin – sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat, jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus. Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."

"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."

"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa. Muistatteko koskaan häntä – ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"

"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."

"Tehkää se."

Tom otti povitaskustansa viimeisen näistä kirjeistä.

Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.

Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje, joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin korjata.

Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat uteliaisuutta – ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken – myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.

"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne – suokaa anteeksi —."

"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta – Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä – mitä?"

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin, eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli. Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.

Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla aallottoman lammen pohjasta pintaan.

"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana, jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän sydämenne."

"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."

"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään asemaan yhteiskunnassa.

KYMMENES LUKU

On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite. Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä, joita sen filosofiia säälii ja vihaa.

"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa, jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen! Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä – minä, Kenelm Chillingly, olisin siis – siis —." Tässä tuli, juuri tämän kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen itkuun.

Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.

Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään. Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen ohitsensa – se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin, antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut ikkunat, jotka antoivat pihalle päin – hauskan salin ikkunat, jossa hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.

Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."

Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli ikkunasta sisään.

Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa. Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja; soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, se ei ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän äkkiä nousi ja soitti kelloa.

Somasti puettu palvelustyttö astui sisään – hän oli vallan outo. Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia," ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily, vaan Mrs Cameron.

Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti, tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli suuremmalla huomiolla lukea.

Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm, "kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen syntymistä."

Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon. Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää, kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti kirjeen esille.

Moniaita minuutteja myöhemmin tuli palvelustyttö sisään tuoden teekeittimen ja kupit; asetettuansa ne pöydälle meni hän ikkunan luo. Kenelm vetäysi varjoon, piika sulki ikkunanluukut ja laski akuttimet alas – tuo hiljaisen kodin mukavuus katosi katsojan näkyvistä.

Kenelm oli hyvin ihmeissään. Mihin oli Lily joutunut? Oliko hän todella poissa kotoa? Oliko se ehkä oikein arvattu että kirje, joka nähtävästi oli Melvilleä ilahuttanut, oli Lilyltä, tahi oliko se mahdollista – tässä valtasi häntä niin iloinen ajatus, että hän ei voinut hengittää – oliko se mahdollista että Lily ei ollutkaan mennyt holhojansa kanssa naimiseen; oliko hän löytänyt kodin muualla – ja oli vapaa? Kenelm meni pihan alapuolelle, rannalle päin, voidaksensa paremmin katsella sitä osaa tuosta säännöttömästä rakennuksesta, jossa Lilyn makuusuoja ennen oli ollut ja hänen oma – oma huoneensa. Siellä oli vallan pimeä; luukut olivat suljetut. Se paikka, jossa tuo lapsellinen tyttö oli enin lapsellisia haaveitansa uneksinut, hoitaessansa ja kesyttäissänsä hunajan juojat, joiden tarkoitus oli tulla haltiattareiksi, tämä heikko asunto ei ollut suljettu tuulilla ja lumella; sen ovet olivat auki; hienossa ristikossa oli isot reijät; sen kauniista akuttimista oli ainoastaan muutamia jäännöksiä siellä täällä; ja tyhjälle laattialle loi kuu kylmän ja aaveenkaltaisen valonsa. Ei mitään tirinää kuulunut pienestä suihkulähteestä; sen vesisäiliö oli rikki; se vähä vesi, mikä siinä oli, oli jäätynyt. Kaikista niistä kauniista perhosista, joita Lily luuli voivansa kesyttää, ei ollut yhtäkään jäljellä. Oi! oli siellä kuitenkin yksi, mutta luultavasti se ei ollut entisen perheen jäseniä; se oli muukalainen, joka kukaties oli hiipinyt sinne saadakseen suojaa talven ensi tuulelta ja oli nyt nurkassa siivet riipassa – nukuksissa, ei kuolleena. Mutta Kenelm ei sitä nähnyt; hän huomasi vaan paikan yleisen yksinäisyyden.

"Se on vallan luonnollista," ajatteli hän. "Lily on kasvanut tuommoisista pienistä lapsellisuuksista. Vaimo ei voi lapseksi jäädä. Mutta jos hän olisi ollut minun…" Se ajatus tukehdutti senkin, jonka hän aikoi itselleen sanoa. Hän kääntyi pois, pysähtyi hetkeksi ison halavan lehdittömien oksien alle, jotka vieläkin riippuivat vedessä, ja meni sitten kärsimättömin askelin takaisin puutarhan portille.

"Ei – ei. Nyt en voi mennä tuohon huoneesen Mrs Melvilleä kysymään. On vaikea kyllä viipyä yhden yön vanhalla paikalla. Minä palaan kaupunkiin. Minä menen Jessien luo ja siellä saan tietää onko Lily todella onnellinen."

Hän astui polkua myöten joen rantaa pitkin; yö kävi yhä kylmemmäksi, mutta myöskin yhä valoisammaksi ja kuu kohosi hiljaa korkeammalle taivaalla. Kenelm oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että kun hän tuli sille paikalle, jossa polku jakautuu kahdelle haaralle, niin hän ei mennytkään suoraan kaupunkiin vievää polkua myöten. Hänen askeleensa, jotka tietysti noudattivat hänen ajatuksiensa juoksua, veivät häntä sille polulle, joka oli yhteydessä hänen ajatuksiensa esineen kanssa. Hän huomasi olevansa hautausmaalla ja vastapäätä vanhaa rappeutunutta hautaa, jossa oli tuo kulunut kirjoitus.

"Oi! lapsi – lapsi!" jupisi hän melkein ääneen, "kuinka paljon naisellista hellyyttä ja syvyyttä sinussa oli! Kuinka suurella rakkaudella entisyyteen sinä panit kukkiasi sille haudalle, jolle sinä loit runoilijan historian, naisen sydämen selittämänä, aavistamatta että kiven alla lepäsi sankari sinun omasta langenneesta suvustasi."

Hän meni ebenholtsipuiden suojaan, joiden lehtiä ei mikään talven tuuli voi hajoittaa, ja pysähtyi rappeutuneen haudan viereen – sen kivellä ei ollut yhtään kukkaa, ainoastaan lunta sen juurella – lunta oli jokaisen hautakummun juurella. Liikkumattomana kohosi suippuinen kirkontorni kylmään ilmaan, ja yhä korkeammalle nousi ijäti liikkuva kuu taivaalla. Sen ympärillä ja alapuolella ja yläpuolella olivat tähdet, joita ei mikään tiede voi lukea; mutta yhtä vaikeat lukea ovat ne ajatukset, halut, toiveet, jotka lyhyemmässä ajassa kuin talviyössä voivat kulkea ihmissielun äärettömän syvyyden läpi.

Götiläiseltä haudalta Kenelm katseli hautausmaan yli, hakien silmillään lapsen hautaa, jota Lilyn hurskas huolen-pito oli kukilla kaunistanut. Niin, tuolla näkyi vielä jotain kirjavaa; oliko mahdollista että siellä oli kukkia näin kovassa talvipakkasessa – kuu on niin pettäväinen, se hopeilee muratin lehtiä niin että ne näyttävät jasminin lehdiltä.

Hän meni valkoisen hautakummun tykö. Hänen näkönsä oli häntä pettänyt; ei yhtään kalpeaa kukkaa, ei murattia sen reunalla – ainoastaan mustaa multaa, kuihtuneita varsia ja lumihiuteita.

"Ja kuitenkin sanoi hän minulle," jupisi Kenelm suruisesti, "että hän ei milloinkaan ole lupausta rikkonut; hän oli tehnyt lupauksen kuolevalle lapselle. Ah! hän on liian onnellinen nyt voidaksensa ajatella kuolleita."

Näin puhuessaan aikoi hän juuri kääntyä ja lähteä kaupunkiin päin, kun hän aivan lapsen haudan vieressä näki toisen haudan. Tämän jälkimäisen ympärillä kasvoi murattia, pieniä laakeripuita, ja neljässä kulmassa jouluruusuja; haudalla oli valkoinen kivi, jonka terävät laidat selvästi kuvastuivat kirkkaaseen ilmaan; ja kiveen oli hiljan kirjoitettu seuraavat kirjaimet:

L. M:n

muistoksi.

17 vuoden vanha.

Kuoli 29 p. Lokakuuta vuonna 18—.

Tämän kiven pystytti sille haudalle, joka kätkee hänen kuolevaiset jäännöksensä, yhtä synnittömän lapsen rinnalla, ne, jotka enin häntä surevat ja kaipaavat.

ISABEL CAMERON, WALTER MELVILLE.

"Sallikaat lasten tulla minun tyköni."