Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 41

"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."

"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole meidän päivän muotia, – sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."

"Suostuttu."

"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä klassillisella aikakaudella."

"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen aikakauden, on – ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja – toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."

"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat ilman loppusointua."

"Oh, – minä en aio vapauttaa teitä loppusoinnun vaikutuksesta."

"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"

"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi, on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."

"Aine?"

"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."

Ja Kenelm alkoi teeskennyllä, mutta painavalla, laulavalla äänellä:

 
"Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
Hän rikkauden onnehen ei luota.
Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
Hän neitosista suloisin on vainen.
Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
Hiljakseen merellä ja helmahansa
Ulissus sulkee öljypuiston armaan
Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
Sun kielesi soidessa, Harmonia,
Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
Se niiden päitä, simaa mehiläinen
Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
Iloissaan silittääpi sulkiansa.
Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
Mi päätös on tään sadun armahaisen?
Odotas, piakkoisin mä painatan sen
Neljässä osassa, ja ystäväni,
Arvostelijat niitä ylistääpi.
Ne muka Chaucerista voiton viepi.
Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!
 

"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."

"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."

"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.

"Minun katkera, leppymätön viholliseni."

"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen. Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The Londoner' ei ole kenenkään vihamies – se ylenkatsoo yhtä suuressa määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään ystävää."

"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut. Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta – ystävällistä kehoitusta – ovat yhtyneet minua kukistamaan. He onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."

Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa aikakaudessa.

Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli, kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.

"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle – suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi: oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"

"Olen, hyvin kauan."

"Ja te olette aina häntä rakastanut?"

"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."

"Hame-harrastus, luullakseni," sanoi Kenelm kuivasti.

"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni, minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran olin suuressa vaarassa – sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se oli Luscombessa."

"Luscombessa!"

"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä, jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."

"Minä myönnän tämän julkeuden – suottehan sen anteeksi!"

Laulaja tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä lämpimästi.

"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti – jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin tapoihin ja todelliseen työhön – se oli kuoletettu. Minä en enää pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut, jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni tulemaan'."

Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen saavuttamaan mielenmalttiansa – hän olikin mielellään vaiti, ja tällä suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen:

"Ja aika on tullut minullekin!"

Hetken kuluttua jatkoi laulaja iloisesti:

"Sir, nyt on teidän vuoronne – oletteko kauan tuntenut – teidän edellisestä puheestanne päätän ett'ette kauan ole rakastanut – sitä ladya, jota olette kosinut ja saanut?"

Koska Kenelm ei ollut kosinut eikä saanut kysymyksessä olevaa ladya, eikä katsonut tarpeelliseksi likemmältä rakkaudenjuttuansa selittämään, vastasi hän vaan yleisellä lauseella:

"Minusta on rakkauden tulon kanssa samoin kuin kevään – päivää ei tule laskea almanakan mukaan. Se voi tulla hitaasti ja askeleittain; se voi tulla äkisti ja odottamatta. Mutta aamulla kun heräämme ja näemme muutoksen luonnossa, lehden puissa, kukat nurmikossa, tunnemme lämpimän auringonpaisteessa ja kuulemme laulun ilmassa, silloin sanomme: Kevät on tullut!"

"Minä pidän teidän vertauksestanne. Ja jos on turhaa kysyä rakastajalta kuinka kauan hän on rakastettuansa tuntenut, niin on melkein yhtä turha kysyä onko hän kaunis. Rakastaja ei voi olla hänen kasvoissansa näkemättä sitä kauneutta, jota rakastettu on ympäröivälle maailmalle suonut."

"Se on totta; ja tämä ajatus on kyllin runollinen muistuttamaan minua siitä että saitte kuulla minun runonsepitykseni esikoisen sillä ehdolla että maksaisitte minulle teidän oman käytännöllisen taitonne todisteella. Ja minä vaadin oikeuden ehdoitella ainetta. Olkoon se —."

"Paistista?"

"Hiljaa, te olette jo kuluttanut tuota vastenmielistä leikkipuhetta. Aineen tulee koskea rakkautta ja jos voitte sepittää yhden tai pari värssyä, jotka ilmoittavat sitä aatetta, jonka juuri ikään lausuitte, niin minä sitä suuremmalla huomiolla sitä kuuntelen."

"Valittavasti en ole mikään improvisatööri. Mutta tahdon kumminkin kostaa teidän entistä minun kykyni halveksimista laulamalla teille vähäpätöisen laulun, jolla on jonkimoista yhteyttä sen ajatuksen kanssa, jonka nyt pyydätte minua runon muotoon sovittamaan, mutta jota ette Tor Hadhamissa tahtonut kuulla (vaikka panitte killingin Maxin lippaasen) – se oli niitä lauluja, joita sinä iltana lauloin ja joita vaatimaton kuulijakuntani suosiolla kuunteli."

Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:

"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."

"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."

Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja astui ripein askelin eteenpäin.

Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini; sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen, synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.

Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa. Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista puhumatta, on puhujassa omituista.

Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi; tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta," huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt, sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista, saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa. Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme – rakastettu yhdistyy meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"

"Ettekö juuri hiljaa sanonut että maine ei tiedä haudasta mitään?"

"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme, minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen, johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle, johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo käsissäni."

Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell Lodgen kohdalla.

Tässä laulaja pysähtyi, ja Kenelm sanoi vapisevalla äänellä: "Eikö nyt ole aika tutustua ilmoittamalla toinen toisillemme nimemme? Minulla ei ole syytä enää salata nimeäni, eikä minulla ole ollutkaan muuta syytä siihen kuin oikku – Kenelm Chillingly, Sir Peterin, Exmundhamin omistajan, ainoa poika."

"Minä onnittelen isäänne siihen että hänellä on niin lahjakas poika," sanoi laulaja kohteliaasti kuin ainakin. "Te tunnette jo minua kylläksi tietääksenne että olen paljon alhaisempaa säätyä kuin te; mutta jos sattumalta olette käynyt kuninkaallisessa akademiiassa tänä vuonna – ah, minä käsitän teidän hämmästystänne – niin kenties olette siellä huomannut kuvan, jonka ensimmäisen suunnitelman olette nähnyt: 'Kukkapallolla leikkivä tyttö', yksi niistä kolmesta maalauksesta, joita 'The Londoner' on ankarasti arvostellut, mutta joka kuitenkin, tästä mahtavasta vihollisesta huolimatta, on tuottanut varallisuutta ja luvannut mainetta kuljeksivalle laulajalle, jonka nimen olisitte huomannut olevan Walter Melville, jos maalauksien näkeminen olisi saattanut teitä sitä kysymään. Ensi tammikuussa toivon tämän kuvan tähden saavani nimeeni liittää 'kuninkaallisen akademiian jäsen.' Yleisö ei salli niiden estää minua siihen arvoon pääsemästä, 'The Londoner' sanokoon mitä tahansa. Te olette luultavasti odotettu vieraaksi johonkin suureen huvilaan, joiden ikkunoista tuli näkyy tuolla etäällä. Minä menen hyvin vaatimattomaan majaan, jossa tästä lähtein toivon löytäväni vakinaisen kodin. Minä viivyn siellä ainoastaan moniaita päiviä, mutta käykää minua katsomassa, olkaa hyvä, ennenkuin lähden pois. Majan nimi on Grasmere."

KUUDES LUKU

Laulaja pudisti sydämellisesti matkakumppaninsa kättä, jota kumppania hän oli kehoittanut hankkimaan itselleen kotia, huomaamatta kuinka kylmäksi tämän käsi oli käynyt. Hän astui kepein askelin puisen sillan yli, ja Max juoksi edellä; kun hän saapui sillan toiselle puolelle, kaikui Kenelmin korvaan valoisan yön hiljaisuudessa tuo lopettamaton rakkauden laulu:

 
"Laulaen – laulaen,
Iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
 

Rakkauden laulu, joka oli keski-eräinen – miksi keski-eräinen? Kenelm ei sitä voinut käsittää. Se oli rakkauden laulu, jossa mitä kauniin haltiatarsatu oli runomittaan sovitettu; Lily oli hyvin mieltynyt siihen ja Leijona oli luvannut Lilylle tehdä siitä runon, mutta valmistaa se ainoastaan hänen läsnä-ollessansa ja hänen täydelliseksi tyydytykseksensä.

Jos minä en uskaltanut koettaa paperille panna kaunopuheisen maineenhakijan sanoja sanasta sanaan, niin vielä vähemmän uskallan paperille panna kaikkea mitä tapahtui rakkautta ikävöivän äänettömässä sydämessä.

Siitä hetkestä kun Kenelm Chillingly oli Walter Melvillestä eronnut seuraavan päivän aamupäivään saakka vaijenti ulkonaisen luonnon kesäinen ilo hänen kolkkoja aavistuksiansa.

Tämä Walter Melville oli epäilemättä Lilyn rakastettu holhoja; epäilemättä se oli Lily, jonka hän oli morsiamekseen valinnut. Mutta siinä asiassa sai Lily itse päättää. Oli vielä katsottava oliko Kenelm erehtynyt siinä uskossa, joka oli tehnyt maailman niin kauniiksi hänen silmissään siitä kuin he viimein toisistaan erosivat. Kaikissa tapauksissa vaati velvollisuus Lilyä kohtaan ja myöskin velvollisuus kilpailijaa kohtaan että Lily saisi valita heidän välillä. Ja kuta enemmän hän muistutti mieleensä kaikkea mitä Lily oli puhunut hänelle holhojastansa, joka niin suoraan, niin vilpittömästi ilmoitti mieltymystä, ihailemista, kiitollisuutta, sitä enemmän hänen pelkonsa poistui ja hän kuiskasi itsekseen: "Niin lapsi puhuisi isästään: niin ei tyttö puhu siitä miehestä, jota hän rakastaa; hän ei suinkaan uskalla häntä kiittää."

Sanalla sanoen, Kenelm ei millään muotoa näyttänyt käytöksessään tai katseissaan alakuloisuutta, kun hän vähää ennen puolta päivää kulki sillan poikki ja astui Grasmeren lumotulle alalle. Palvelija, joka aukaisi oven, vastasi Kenelmin kysymyksen ettei Mr Melville eikä Miss Mordaunt olleet kotona; he olivat vasta hiljan menneet ulos kävelemään. Kenelm aikoi juuri lähteä pois, kun Mrs Cameron tuli porstuaan ja enemmän viittauksilla kuin sanoilla kehoitti häntä tulemaan sisään. Kenelm seurasi Mrs Cameronia salongiin. Hän aikoi ruveta puhumaan, kun Mrs Cameron keskeytti häntä äänellä, joka oli vallan toisellainen kuin se tavallisesti oli, niin karkea ja terävä, että se tuntui valitushuudolta.

"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta sanokaa minulle ensin yksi asia – te olette vanhempianne tavannut; te olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette tätä suostumusta saanut!"

"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."

Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö, jolla on kovat tuskat.

"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla; sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette valinnut."

"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa. Valitkoon hän itse meidän välillämme'."

"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi. Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa, jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua. Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."

Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti: "Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään. Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin, ilmoittakaa se, ja nyt kohta."

"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten mestariteoksia.

"Hän oli vielä ulkomailla, kun —" tässä Mrs Cameron tukehdutti huokauksen ja jatkoi kuiskaten – "kun ukkosen isku sattui hänen suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut mitään osaa – hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka. Poika – poika – jumaloitu poika – havaittiin petturiksi ja tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä – arvaatte kai miten. Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? – omalla kädellään hän itsensä surmasi."

Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.

Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha harmaa torni – taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron jatkoi:

"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle – jotka olivat köyhät niinkuin hän itsekin – hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle. Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen taipumuksistaan – ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti, eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen – tytön. Äiti ei elänyt monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet, petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä. Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty, kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua, hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."