Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 40

TOINEN LUKU

Kenelm saapui Exmundhamiin juuri sopivaan aikaan ehtiäksensä pukea päivälliseksi. Hänen tulonsa ei ollut odottamaton, sillä aamulla, sen jälkeen kuin hänen isänsä oli hänen kirjeensä saanut, oli Sir Peter sanonut Lady Chillinglylle "että hän oli saanut tietoja Kenelmiltä, ja että hän näinä päivinä kenties tulee kotiin."

"Onkin jo aika hänen tulla," sanoi Lady Chillingly. "Onko sinulla hänen kirjeensä täällä?"

"Ei, rakas Caroline. Hän sanoo tietysti sinulle hartaimmat terveiset, poika-raukka."

"Miksi sanot poika-raukka? Onko hän ollut kipeä?"

"Ei; mutta hänellä näkyy olevan joku huoli. Jos niin on, niin meidän tulee tehdä kaikki, minkä voimme, huojentaaksemme sitä. Hän on mitä parahin poika maailmassa, Caroline."

"Ei minullakaan ole mitään häntä vastaan, paitsi," lisäsi hänen arvonsa miettiväisesti, "että toivoisin hänen olevan enemmän muiden nuorien miehien kaltainen."

"Vai niin – Chillingly Gordoninko näköinen, esimerkiksi?"

"Vaikka niinkin; Mr Gordon on erinomaisen hyvin kasvatettu, älykäs nuori mies. Kuinka toisellainen hän on kuin hänen ikävä, karhumainen isänsä, joka vei sinun käräjiin!"

"Todella hyvin erillainen, mutta hänessä on vallan yhtä paljon Chillingly-verta. Kuinka yksi Chillingly milloinkaan on voinut saada semmoisen pojan kuin Kenelm, se on kysymys, jota on paljon vaikeampi selittää."

"Oh, hyvä Sir Peter, älä nyt rupea metafysillisiä asioita puhumaan.

Tiedäthän että vihaan arvoituksia."

"Ja kuitenkin, Caroline, minun on sinua kiittäminen arvoituksesta, jota en milloinkaan voi aivoillani selittää. On monta arvoitusta inhimillisessä luonnossa, joita ainoastaan sydän voi selittää."

"Se on aivan totta," sanoi Lady Chillingly. "Minä oletan, että Kenelm tulee asumaan vanhassa huoneessansa vastapäätä Gordonin huonetta."

"Niin – niin, aivan vastapäätä. He tulevat koko elinaikansa olemaan toisiansa vastapäätä. Ajattelepas, Caroline, minä olen tehnyt keksinnön."

"Herra varjelkoon; toivon ettei se ole totta. Sinun keksintösi ovat yleensä hyvin kalliita ja saattavat meitä yhteyteen niin kummallisten ihmisten kanssa."

"Tämä keksintö ei tule meille maksamaan pennyäkään, ja minä en tunne yhtään ihmistä, joka olisi niin kummallinen, ett'ei hän sitä ymmärtäisi. Se on lyhykäisesti näin: neron ensimmäinen ehto on sydän; taidollisuus ei ensinkään sydäntä tarvitse. Rakas Caroline, Gordonilla on yhtä paljon taidollisuutta kuin millä nuorella miehellä tahansa, jonka minä tunnen, mutta häneltä puuttuu neron ensimmäinen ehto. Minä en suinkaan ole varma siitä, että Kenelmillä on neroa, mutta epäilemätöntä on että hänellä on neron ensimmäinen ehto – sydän. Sydän on hyvin omituinen, itsepintainen ja järjetön esine; ja kenties se on syynä siihen että yleensä neroa ei käsitetä, vaikka mikä tyhmeliini tahansa voi taidollisuutta käsittää. Hyvä Caroline, sinä tiedät että on hyvin harvoin, ei enemmän kuin joka kolmas vuosi, kuin minä rohkenen vaatia että minun tahtoni tapahtuu vastoin sinun tahtoasi; mutta jos tulee esiin kysymys, joka poikamme sydäntä koskee, niin täytyy minun tahtoni hallita sinun tahtoasi."

"Sir Petet käy yhä kummallisemmaksi päivä päivältä," sanoi Lady Chillingly itsekseen, kun hän jäi yksin. "Mutta hän ei pahaa tarkoita, ja on niitä pahempiakin aviomiehiä maailmassa."

Sitten hän soitti palvelustyttöänsä, antoi käskyn Kenelmin huoneen kuntoon panemisesta, sillä siellä ei ollut kukaan asunut moneen kuukauteen, ja sen jälkeen hän neuvotteli tämän uskotun palvelijan kanssa leningin korjaamisesta toisen mukaan, jonka Lady Glenalvon oli Parisista tuottanut ja joka oli vallan uusimuotinen.

Samana päivänä kuin Kenelm tuli Exmundhamiin, oli Chillingly Gordon saanut Mr Gerard Danversilta tämän kirjeen:

"Hyvä Gordon! Siinä ministerin-muutoksessa, josta sanomalehdet puhuvat ja jota voitte vallan varmana pitää, lähetetään tuo pieni kerubi – korkealle ja tulee siellä rukoilemaan Jack-paran elämän puolesta – se on, sen hallituksen puolesta minkä hän jättää alas. Senkautta että hän vastaanottaa peer-arvon, johon olen häntä kehoittanut, valmistaa – avonaisen paikan – kauppalalle, joka juuri on sopiva paikka teille, kaikin puolin parempi kuin Saxborough. – lupaa puhua teidän puolestanne komiteassansa.

"Teidän

"G. Danvers."

Gordon näytti tämän kirjeen Mr Traversille, ja, saatuansa tämän herrasmiehen sydämelliset onnentoivotukset, sanoi hän liikutuksella, joka oli osittain todellinen osittain teeskennelty: "Te ette voi aavistaa kuinka suuresta arvosta teidän onnentoivotuksenne toteutuminen minulle olisi. Kun kerta pääsen alihuoneesen niin – älkää katsoko minua itseluuloiseksi, jos toivon parlamentaarista menestystä."

"Hyvä Gordon, minä olen yhtä varma teidän menestyksestänne, kuin siitä että itse elän."

"Jos onnistuisin – jos saavuttaisin yleisen elämän suuren palkinnon – jos kohoittaisin itseäni asemaan, joka vastaisi toiveitani, niin tulisin ehkä teidän tykönne ja sanoisin: 'On kunnian esine, joka minulle on rakkaampi valtaa ja virkaa – ja toivo sitä saavuttaa oli voimallisin syy minun toimiini.' Saanko siinäkin toivossa vastaanottaa onnentoivotuksia Cecilia Traversin isältä?"

"Kelpo mies, ojentakaa kätenne minulle; te puhutte miehekkäästi ja suoraan kuin herrasmiehen tulee puhua. Minä en voi kieltää ett'en ole Ceciliaan nähden ajatellut kosijaa, jolla olisi perinnöllinen arvo ja kiinteä omaisuus, vaikk'en ole milloinkaan sitä ehdottomaksi ehdoksi pannut. Siksi en ole kylläksi potentaati enkä kylläksi parveny; ja en voi milloinkaan unohtaa" (tässä hänen kasvonsa vallan muuttuivat) "että itse nain rakkaudesta ja olin onnellinen. Jumala yksin tietää kuinka onnellinen olin! Ja kuitenkin, jos olisitte puhunut tästä muutamia viikkoja sitten, niin en olisi vastannut teidän kysymykseenne varsin suosivaisesti. Mutta nyt, kun olen ollut niin paljon teidän seurassanne, on vastaukseni tämä: Vaikka ette tulekaan valituksi – — vaikka ette ensinkään tule parlamenttiin, niin mieleni ei muutu teitä kohtaan. Jos tahdotte voittaa tyttäreni sydämen, niin ei ole yhtään miestä, jolle ennemmin hänen antaisin. Tuossa hän on, vallan yksin puutarhassa. Menkää puhumaan siitä hänelle."

Gordon epäsi. Hän tiesi vallan hyvin ett'ei hän ollut voittanut tytön sydäntä, vaikka hänellä ei ollut aavistusta siitä että se oli toiselle annettu. Ja hän oli kyllin viisas käsittämään, että se, joka sellaisissa asioissa kiirehtii, panee paljon alttiiksi.

"Ah!" sanoi hän, "minä en voi sanoin lausua kiitollisuuttani näin jalomielisistä sanoista, näin ilahuttavasta kehoituksesta. Mutta en ole vielä milloinkaan uskaltanut Miss Traversille lausua sanaakaan, joka olisi voinut edes valmistaa häntä pitämään minua kosijana. Ja minä tuskin luulen että minulla olisi kyllin rohkeutta koettaa päästä voitolle vaalissa, jos häneltä rukkaset saisin."

"No, menkää sitten ensin voittamaan vaalissa; mutta sanokaa kaikissa tapauksissa Cecilialle jäähyväiset."

Gordon lähti ystävänsä luota Miss Traversin tykö; hän oli vakaasti päättänyt puhua suoraan asiasta, vaan vähin kuulustella miten asiat olivat.

Heidän kanssapuheensa oli hyvin lyhyt. Gordon tutkisteli taitavasti alaansa ja tunsi että se oli hyvin epävakainen hänen astuttavaksensa. Etu, jonka isän suostumus tuotti, oli niin suuri, ettei sitä voinut tyhjäksi tehdä tyttären päättävä vastaus, joka ei sallinut kosimista, etenkin kun on kysymyksessä se, että köyhä aatelismies aikoo kosia rikasta tyttöä.

Gordon palasi Traversin luo ja sanoi suoraan: "Minä vien mukaani hänen onnentoivotuksensa niin hyvin kuin teidänkin. Siinä kaikki. Minä jätän kohtaloni teidän ystävälliseen huostaanne."

Sitten hän riensi pois jättämään jäähyväiset isännälleen ja emännälleen ja lausumaan moniaita sanoja Mrs. Cameronille, joka nyt jo oli hänen liittolaisensa, ja tunnin kuluttua hän jo oli matkalla Londoniin; matkalla hän kulki sen junan ohitse, joka vei Kenelmin Exmundhamiin. Gordon oli hyvällä tuulella. Hän oli mielestänsä yhtä varma siitä että hän saisi Cecilian, kuin siitä että hän pääsisi voitolle vaalissa.

"Minä en ole vielä milloinkaan pettynyt toiveissani, sentähden että aina olen koettanut tappiota välttää," sanoi hän itsekseen.

Syy Gordonin äkilliseen lähtöön herätti suurta liikutusta tässä pienessä piirissä; ainoastaan Ceciliaan ja Sir Peteriin se ei mitään vaikuttanut.

KOLMAS LUKU

Kenelm ei tavannut isäänsä eikä äitiänsä ennenkuin hän tuli päivällisille. Silloin hän pantiin istumaan Cecilian viereen. He puhuivat hyvin vähän toistensa kanssa, pääasiallinen puheenaine olikin yleinen ja koski Chillingly Gordonin vaalia, joka miellytti kaikkia; ennustettiin että hän voittaisi, puhuttiin siitä mitä hän parlamentissa toimittaisi. "Siellä on niin suuri puute eteenpäin pyrkivistä nuorista miehistä," sanoi Lady Glenalvon, "että vaikka hän olisi ainoastaan puolet niin taitava kuin hän on, niin olisi etu että hän sinne tulisi."

"Etu minkä suhteen?" kysyi Sir Peter äkäisesti. "Hänen maallensako?

Siitä hän minun luullakseni ei välitä pennyn edestä."

Tähän väitökseen Leopold Travers vastasi hyvin innokkaasti ja Mrs Cameron piti yhtä suurella innolla hänen puoltansa.

"Minä puolestani luulen," sanoi Lady Glenalvon sovittavalla äänellä, "että jokainen taitava mies parlamentissa on eduksi maalle; ja hän voipi palvella maatansa yhtä voimakkaasti vaikka hän ei kerskaa rakkaudestansa siihen. Ne valtiolliset miehet, joita minä enin pelkään, ovat nuo meluavaiset patriotit, jotka nyt Franskassa pääsevät valtaan. Kun Sir Robert Walpole sanoi: 'Kaikilla noilla miehillä on hintansa,' osoitti hän niitä miehiä, jotka sanovat itsensä 'patrioteiksi'."

"Hyvä!" huudahti Travers.

"Sir Robert Walpole osoitti rakkauttansa maahansa pilaamalla sitä. On monta muuta keinoa maan pilaamiseen kuin lahjomiset," sanoi Kenelm lempeästi, ja se oli hänen ainoa apunsa yleiseen keskuspuheesen.

Vasta sitten kun muut seuran jäsenet olivat lähteneet levolle, tapahtui se neuvottelu, jota Kenelm ikävöi ja Sir Peter pelkäsi. Se kesti myöhään yötä myöten; kun he erosivat toisistaan tuntui heidän sydämensä keveämmältä ja he rakastivat toisiansa enemmän kuin ennen. Kenelm oli kuvannut Haltiatarta niin ihmeen viehättäväksi ja niin täydellisesti vakuuttanut Sir Peteriä siitä että hänen mieltymyksensä tähän Haltiattareen ei ollut mikään haihtuva nuoruuden mielikuvitus, vaan rakkaus, joka on juurtunut syvästi sydämeen, että tämä, vaikka syvään huoaten, luopui ajatuksesta saada Cecilia miniäksensä; ja hän lohdutti itseänsä vihdoin sillä että Lily oli jaloa sukua, ja että nimi Mordaunt todella oli vanhan ja kuuluisan suvun nimi, ja sanoi hymyillen: "Se olisi voinut olla pahempi, poikani. Minä aloin pelätä että sinä Miversin ja Welbyn opinnoista huolimatta olisit rakastunut 'Myllärin tyttäreen.' Meille tulee kumminkin vaikea tehtävä saada äitisi puolellemme. Salatakseni sinun ensimmäistä pakoasi kodistamme luulottelin minä pahaksi onneksi häntä että sinä ajattelit Lady Janea, herttuan tytärtä, ja nyt se yhä vaan on hänen mielessänsä. Niin käy kun valehtelee."

"Minä toivon että Lady Glenalvon tulee meitä auttamaan," sanoi Kenelm. "Jos niin arvossa pidetty ylhäisen maailman oraakeli puhuu minun puolestani ja lupaa esitellä vaimoani hovissa, niin luulen että äitini suostuu siihen että järjestämme vanhat perhetimantit hänen käytettäväksensä Londonissa. Ja sitten voitte myöskin sanoa äidilleni että minä aion ruveta kreivikunnan kandidaatiksi. Minä tahdon parlamenttiin, ja jos siellä tapaan meidän taitavan serkkumme ja huomaan ett'ei hän välitä maasta pennyn edestä, niin olkaa vakuutettu siitä että minä annan hänelle selkään helpommin kuin Tom Bowlesin voitin."

"Tom Bowles! Kuka hän on? – ah! nyt muistan että sinä eräässä kirjeessäsi puhuit Bowles nimisestä miehestä, jonka lempitutkinnon esine oli ihmiskunta; hän on siis moraali-filosoofi."

"Moraali-filosoofit," vastasi Kenelm, "ovat niin täyttäneet aivonsa uusien aatteiden alkoholilla, että heidän moraaliset jalkansa ovat käyneet horjuviksi, ja ihmisystävän tulisi ennemmin toimittaa heitä makuulle kuin antaa heille selkään. Minun Tom Bowles'ini on jäntere-kristitty, joka ei käynyt vähemmän jäntereiseksi, vaan paljoa enemmän kristityksi senjälkeen kuin hän sai selkäänsä."

Ja näin miellyttävällä tavalla päättyi näiden omituisten miesten keskustelu ja he menivät levolle käsivarret toinen toisensa kaulan ympärillä.

NELJÄS LUKU

Kenelm huomasi, että oli paljon vaikeampi saada Lady Glenalvonia puolellensa kuin hän oli luullut. Hänelle, joka oli toivonut niin paljon Kenelmin tulevaisuudesta, oli tietysti se ajatus vastenmielinen, että hän menisi naimisiin halvan, köyhän tytön kanssa, jota hän oli tuntenut ainoastaan muutamia viikkoja, ja jonka vanhemmista hän ei näyttänyt mitään tietävän, paitsi että tyttö oli säädyn puolesta hänen vertaisensa. Ja koska Lady Glenalvon melkein yhtä hartaasti kuin Sir Peter oli toivonut että Kenelm saisi morsiamen, joka kaikin puolin olisi hänelle yhtä otollinen kuin Cecilia Travers, niin hän oli yhtä pahoillaan ja suruissaan toiveidensa raukenemisesta.

Ensin hän suuttui niin ett'ei hän tahtonut kuulla Kenelmin selityksiä. Hän lähti hänen luotansa niin kiivaana kuin hän ei milloinkaan ennen ollut ketään ihmistä kohtaan ollut, eikä suostunut enää puhumaan hänen kanssansa tästä asiasta vaan sanoi ett'ei hän suinkaan aikonut puhua hänen romantillisten turhuuksien puolesta, vaan päinvastoin hän aikoi kieltää Lady Chillinglyä ja Sir Peteriä suostumasta siihen että "Kenelm näin pilasi tulevaisuuttansa."

Vasta kolmantena päivänä senjälkeen kuin Kenelm oli tullut myöntyi Lady Glenalvon, jota Kenelmin syvä surumielisyys liikutti, Sir Peterin argumentteihin, joita tämä arvoisa baroneti esitteli hänelle heidän puhuessansa kahden kesken toistensa kanssa. Hän myönsi, vaikka vastahakoisesti, että pojalla, jolla oli oikeus periä maatila vallan ilman ehdoitta, mutta vapaa-ehtoisesti luopui sen sääntöperintö-oikeudesta ehdoilla, jotka olivat erittäin edulliset hänen vanhemmillensa, oli oikeus vaatia että he puolestansa jossakin määrin luopuivat omista toiveistansa asiaan katsoen, josta hänen onnensa riippui, hänen oman luulonsa mukaan; ja että hän oli siinä ijässä, että hän itse voi valita, riippumatta vanhempain tahdosta, joll'ei hänen isänsä olisi pyytänyt häneltä sen lupauksen että hän ensin heiltä neuvoa kysyisi, mikä lupaus oikeastaan ei Lady Chillinglyä koskenut, vaan oli rajoitettu Sir Peteriin, joka oli perheen ja talon herra. Isän suostumus oli jo saatu, ja kun Kenelm kunnioituksesta vanhempiansa kohtaan ei voinut ilman äidin suostumusta mitään tehdä tässä asiassa, niin oli vanhan ystävän tehtävä poistaa kaikki epäykset tähän asiaan katsoen hänen omasta tunnostaan ja raivata pois kaikki esteet rakkauden edestä, jota ei tulisi soimata sentähden että se oli omaa etua katsomaton.

Tämän kanssapuheen jälkeen haki Lady Glenalvon Kenelmiä, löysi hänen alakuloisena istumasta rautu-virran rannalla, tarttui hänen käteensä, vei hänen havumetsikköön ja kuunteli kärsivällisesti kaikkea, mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta ei silloinkaan Kenelmin selitykset hänen sydäntänsä voittaneet, ennenkuin nuori mies innollisesti sanoi: "Te kiititte minua kerran siitä että pelastin teidän poikanne hengen; te sanoitte silloin ett'ette voisi milloinkaan minua siitä palkita; te voitte palkita minua kymmenkertaisesti. Jos teidän poikanne, joka nyt on, niinkuin toivomme, taivaissa, tällä hetkellä voisi katsoa alas ja tuomita meidän välillämme, uskotteko että hän hyväksyisi teidän tekoanne, jos te kiellätte?"

Lady Glenalvon purskahti itkuun ja tarttui Kenelmin käteen, suuteli hänen otsaansa, niinkuin äiti olisi sitä suudellut, ja sanoi: "Te olette voittanut, minä menen kohdakkoin Lady Chillinglyn luokse. Te saatte naida hänen, jota rakastatte, mutta yhdellä ehdolla: häät tulee olla minun luonani."

Lady Glenalvon ei ollut niitä naisia, jotka palvelevat ystävää vaan puoleksi. Hän tiesi hyvin millä tavoin hän voisi taivuttaa ja suostuttaa välinpitämätöntä Lady Chillinglyä; hän ei herennyt ennenkuin tämä itse meni Kenelmin huoneesen ja sanoi vallan tyynesti:

"Vai olet sinä aikeissa kosia Miss Mordauntia, joka luultavasti on Warwickshiren Mordauntien sukua. Lady Glenalvon sanoo että hän on hyvin suloinen tyttö, ja että hän tulee asumaan hänen luonansa siksi kuin menette naimisiin. Ja koska nuori lady on orpo, niin tulee Lady Glenalvonin setä, herttua, joka on sukua Mordauntin suvun vanhimman haaran kanssa, saattamaan häntä vihille. Minä toivon tietysti sinulle onnea; on jo aika että nait ja tulet vakavaksi."

Kaksi päivää tämän varsinaisen suostumuksen jälkeen Kenelm lähti Exmundhamista. Sir Peter olisi mennyt hänen kanssansa tervehtimään tulevaa miniäänsä, mutta mielenliikutukset olivat tuottaneet hänelle kovan leinitaudin kohtauksen, joka pakoitti häntä pitämään jalkojansa flanellissa. Kun Kenelm oli mennyt, lähti Lady Glenalvon Cecilian tykö. Tämä istui hyvin suruissansa huoneessansa avonaisen ikkunan ääressä; hän oli huomannut, että jokin huoli ja tuska vaivasi isän ja pojan mieltä, ja oli asettanut tämän yhteyteen sen kirjeen kanssa, joka niin kovasti oli Sir Peterin tyyntä mieltä liikuttanut; mutta hän ei aavistanut mitä se oli ja vaikka hän oli pahoillaan siitä, että Kenelm häntä kohtaan oli entistä varovaisempi, niin hänen kuitenkin oli sääli tuota surua, jota hän oli hänen kasvoissaan huomannut ja jota hänen teki mieli lieventää. Kenelmin varovaisuus oli kuitenkin tehnyt hänenkin entistä varovaisemmaksi häntä kohtaan, ja sentähden hän nyt enemmän syytti itseänsä kuin häntä.

Lady Glenalvon pani käsivartensa Cecilian kaulan ympärille ja suuteli häntä, kuiskaten: "Tuo mies on vallan pettänyt minun, hän ei ansaitse sitä onnea, jota minä olin hänelle toivonut!"

"Kenestä te puhutte?" kysyi Cecilia ja kävi vaaleaksi.

"Kenelm Chillinglystä. Hän näyttää ihastuneen köyhään tyttöön, jonka hän matkoillansa on tavannut, ja on tullut tänne saamaan vanhempiensa suostumusta kosia häntä; hän on tämän suostumuksen saanut ja lähtenyt kosimaan."

Cecilia oli vähän aikaa vaiti, silmät suljettuna; sitten hän sanoi: "Hän ansaitsee mitä suurimman onnen, ja hän ei milloinkaan voisi valita kelvottomasti. Jumala häntä varjelkoon – ja – ja —" Hän aikoi lisätä "hänen morsiantansa", mutta hänen huulensa eivät voineet sitä sanaa lausua.

"Gordon serkku on kymmentä kertaa arvokkaampi kuin hän," huudahti Lady Glenalvon harmissaan.

Hän oli auttanut Kenelmiä, mutta hän ei ollut hänelle anteeksi antanut.

VIIDES LUKU

Kenelm makasi sen yön Londonissa, ja koska seuraava päivä oli erinomaisen kaunis, päätti hän jalkasin lähteä Moleswichiin. Hän ei tällä kertaa tarvinnut vaivata itseänsä matkalaukkua kantamalla; hän oli jättänyt Cromwell Lodgeen kylläksi vaatteita.

Iltapuolella oli hän saapunut mitä kauniimpaan maalaiseen kylään, jonka ohitse harmaa Thames kierteleikse.

Se ei ollut suorin tie Londonista Moleswichiin, mutta se oli hauskempi jalkamiehelle. Ja kun hän helteisen kylän pitkällä kadulla saapui virran viehättävälle rannalle, oli hän iloinen siitä että hän sai levätä ja nauttia lirisevän veden viileyttä ja kuunnella sen kohinaa rantaa vasten. Hänellä oli hyvä aika. Cromwell Lodgessa asuessansa oli hän tutustunut Moleswichin lähiseutuun, sillä hän oli paljon kuljeskellut ulkona, ja hän tiesi että hän vainion poikki vievää polkua myöten saapuisi vähemmässä kuin tunnissa sille syrjäjoelle, jonka varrella Cromwell Lodge oli, vastapäätä sitä puu-siltaa, joka vei Grasmereen ja Moleswichiin.

Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.

Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille, joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.

Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, – tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun uskotun luokse, – tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja kuinka onnellinen hänen sydämensä oli – ja kuinka iloiselta hänen tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä, ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän asti oli täytynyt olla lausumatta.

Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti lauloi:

 
"Laulaen – laulaen,
iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
 

Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut, ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.

Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua täällä, niinkuin Max?"

"Ah, nuori filosoofini, onko se todella te?"

"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten —"

"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille kerjäläis-lippaan."

"Mutta te vaellatte kuitenkin laulaen maailman läpi."

"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta, jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.

Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta, itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn sattumus on hänelle antanut.

"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt. Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"

"Niin aionkin tehdä," vastasi Kenelm lyhyesti.

"Aiotteko ruveta johonkin virkaan – soturiksi – juristiksi – lääkäriksi?"

"En"

"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"

"Minä päätän," sanoi Kenelm – välttäen ottaa huomioonsa tuota pilkallista lausetta, – "minä päätän teidän puheestanne, että te itse aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."

"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."

"Mikä se päämaali on – hautako?"

"Hauta! Se, joka ei mistään haudasta tiedä – Maine!"

"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte – yhä vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."

"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti, jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa, kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka ei ota hänen puhettaan korviinsa?"

Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä, jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo taipumus – Augustus, Pollio, Marius, Maecenas – aikansa suurimmat valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan, Warren Hastings, Canning – jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator Rosa —" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.

"Mitä! olivatko kaikki nämä maalarit runoniekkoja?"

"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja – etenkin Michael Angelo, suurin maalari kaikista – että he olisivat saavuttaneet runoilijan mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa, joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa, rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin – niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden, se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."

Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti: