Читать книгу: «Valtameren salaisuus», страница 6

Elokuun 3 p: nä. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella. Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.

Elokuun 4 p: nä. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.

Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.

Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni. Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle, ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta puolelta, ja viskasi minulle köyden – toisen niistä, jotka oli kiinnitetty nauloihin.

Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan vaaraan – välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa. Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.

Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin kölikin oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi. Niinpä tuo kovin kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme olleet.

Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.

Elokuun 5 p: nä. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen. Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän uinahtaa.

Elokuun 6 p: nä. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme. Tässä hommassa kulutimme koko päivän.

Elokuun 7 p: nä. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa keksimme purjeen idässä silminnähtävästi tulossa meitä kohti! Tätä ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään – pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi. Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva osoittautui liverpoolilaiseksi Jane Guy'ksi ja se oli kapteeni Guy'n kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle merelle.

XIII
Matka Etelämerelle

Jane Guy'ssä meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut, että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä. Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan synnyttivät. Tiedän vain, että silloin kun ne tapahtuivat, ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.

Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä useammin valaita.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit. Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.

Aamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr. Patterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän vuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja hänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle; näillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa. Kapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje ja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua. Todennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan perittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.

Niin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme – Peters ja minä olimme perämiehen veneessä – risteilemään rannikolle haeskellen hylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka sopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä lähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme suuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain työllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan kolmesataaviisikymmentä nahkaa.

Elefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla, mutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla. Pienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme ne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme siellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan kurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi maailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen perämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta heitä noutamaan.

XIV
Yhä etelään! Me tunkeudumme jäävyöhykkeen läpi

Kahdentenatoista päivänä lähdimme purjehtimaan Christmas Harbourista palaten samaa tietä länttä kohti ja jättäen Crozet'n ryhmään kuuluvan Marionin saaren vasemmalle puolellemme. Sen jälkeen sivuutimme Prinssi Eduardin saaren ja jätimme senkin vasemmalle; sitten suuntasimme pohjoisempaan ja laskimme viidentoista päivän kuluttua Tristan d'Acunhan saaristoon 37° 8' etel. lev. ja 12° 8' länt. pit.

Täällä saimme vaivatta melkein kaikkia muonavaroja mitä tarvitsimme – lampaita, sikoja, mullikoita, kaniineja, siipikarjaa, kaloja kaikenlaisia sekä kasviksia yltäkyllin. Laskettuamme ankkurin aivan suuren saaren lähelle kahdeksantoista sylen syvyydelle saimme kaikki mukavasti tuoduksi laivalle. Kapteeni Guy osti vielä viisisataa hylkeennahkaa ja vähän norsunluuta. Viivyimme täällä viikon, jolla aikaa tuuli puhalsi enimmäkseen luoteesta ja sää oli hieman usvainen. Marraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen aikoen Aurora-nimiseen saaristoon.

Jatkoimme etelän ja lännen välistä suuntaamme vaihtelevalla säällä aina kuukauden kahdenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin tulimme 53° 15' etel. lev. ja 47 ° 58' länt. pit. – s.o. hyvin lähelle eteläisimmän saaren asemaksi osotettua kohtaa. Havaitsematta merkkiäkään maasta purjehdimme edelleen länteen viidennelläkymmenennellä kolmannella eteläisellä leveyspiirillä aina viidennellekymmenennelle läntiselle puolipäivänpiirille saakka. Sitten suuntasimme pohjoiseen aina viidennellekymmenennelle toiselle eteläiselle leveyspiirille asti, jolloin käännyimme itäänpäin ja pysyimme samalla leveyspiirillä tehden sekä aamuin että illoin korkeushavaintoja ja määräten meridiaanikorkeuden tähdistä ja kuusta. Näin kuljettuamme itäänpäin Georgian länsirannikon puolipäivänpiirille asti pysyimme tällä puolipäivänpiirillä, kunnes saavuimme sille leveydelle, jolta olimme lähteneet. Sitten purjehdimme vinosti kulmittain kautta koko merkityn alueen lakkaamatta tähystellen maston huipusta ja tehden edelleen tarkkoja tutkimuksia kolmen viikon aikana, jolloin sää pysyi merkillisen kauniina ja ihanana sekä aivan kirkkaana. Tietenkin pääsimme täysin selville siitä, että olipa näillä seuduin ollut mitä saaria hyvänsä ennen muinoin, niistä ei nykypäivinä enää näkynyt jälkiäkään.

Kotiin palattuani olen sittemmin huomannut, että saman alueen on yhtä tyystin risteillyt kapteeni Johnson amerikalaisella Henry-kuunarilla v. 1822 ja kapteeni Morrel amerikalaisella Wasp-kuunarilla, molemmat samoilla tuloksilla kuin mekin.

<tb>

Kapteeni Guyn aikomus oli alkuaan ollut Aurora-saarista selville päästyään purjehtia Magellanin salmen kautta edelleen pitkin Patagonian länsirannikkoa, mutta saamansa tiedot saattoivat hänet suuntaamaan etelään toivossa, että tapaisi eräitä pieniä saaria, joiden on sanottu olevan 60° eteläisen leveyspiirin seutuvilla 41° 20' länt. pit. Siinä tapauksessa, ettei niitä löytäisi, hän aikoi, jos vuodenaika osottautuisi suotuisaksi, tunkeutua edelleen napaa kohti. Näin ollen me joulukuun kahdentenatoista päivänä läksimme purjehtimaan tähän suuntaan. Kahdeksantenatoista olimme päässeet noille kerrotuille paikoille ja risteilimme siellä kolme päivää, löytämättä jälkeäkään hänen mainitsemistaan saarista. Kahdentenakymmenentenä ensimäisenä päivänä, kun sää oli harvinaisen ihana, läksimme taas purjehtimaan etelää kohti päättäen tunkeutua tähän suuntaan niin kauas kuin mahdollista.

Purjehdimme etelää kohti neljä päivää. Kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä, puolen päivän aikana, olimme 63° 23' etel. lev. ja 41° 25' länt. pit. Näimme nyt useita suuria jäävuoria ja jäätikkölautan, joka ei sentään ollut kovin laaja. Tuuli pysyi enimmäkseen kaakossa tai koillisessa, mutta oli hyvin lauha. Milloin vain saimme länsituulta, mikä muuten oli harvinaista, seurasi sitä aina sadepuuska. Joka päivä satoi enemmän tai vähemmän lunta. Lämpömittari näytti kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä kolmekymmentäviisi astetta. [Fahrenheit'in järjestelmä: 0 °C. = + 32° F.]

Tammikuun 1 p: nä 1828. Tänään sulkeuduimme kokonaan jäihin ja toiveemme näyttivät todella surkeilta. Kova vihuri puhalsi koko aamupäivän koillisesta ja ajoi suuria jääteliä peräsintä ja peräpeiliä vasten niin rajusti, että kaikki säikähdimme. Illan suussa, kun vihuri yhä puhalsi hurjasti, repesi iso lautta edessämme ja meidän onnistui täysillä purjeilla murtautua pienempien lohkareiden välitse selvemmille vesille. Avomerta lähestyessämme korjailimme vähitellen purjeita ja vihdoin perille päästyämme asetuimme vastatuuleen yhteen kertaan reivatun fokkapurjeen varaan.

Tammikuun 2 p: nä. Nyt oli jotenkin kaunis ilma. Puolenpäivän aikana olimme päässeet 69° 10' et. lev. 42° 20' länt. pit. ja tunkeutuneet eteläisen napapiirin poikki. Hyvin vähän jäätä näkyi etelässä, vaikka takanamme oli suuria lauttoja. Tänä päivänä varustimme suuntimiskojeen, johon käytimme isoa, kahdenkymmenen gallonin vetoista rautakattilaa ja kahdensadan sylen pituista nuoraa. Huomasimme virran kulkevan pohjoiseen noin neljännespeninkulman nopeudella tunnissa.

Tammikuun 5 p: nä. Olimme yhä suunnanneet etelään kohtaamatta kovin suuria vastuksia. Tänä aamuna kumminkin, kun olimme 73° 15' it. lev. ja 42° 10' länt. pit., meidät pysähdytti taaskin suunnattoman laaja ja luja jääalue. Näimme toki paljon avovettä etelässä emmekä epäilleet lopulta sinne pääsevämme. Suunnaten itäänpäin pitkin jäätikön reunaa tulimme vihdoin peninkulman levyiselle väylälle, jonka läpi varppailimme päivän laskiessa. Meri oli nyt sakeanaan jäävuoria, mutta ajojäätikköä ei ollut ja me työntäysimme yhä rohkeasti eteenpäin. Pakkanen ei tuntunut kiihtyvän, mutta lunta satoi ehtimiseen ja silloin tällöin rajusti rakeita. Suunnattomia albatrossiparvia lensi tänään kuunarin ylitse kaakosta luoteeseen.

Tammikuun 7 p: nä. Meri pysyi yhä kauniisti avoimena, joten saatoimme helposti kulkea suuntaamme. Lännessä näimme muutamia uskomattoman suuria jäävuoria ja iltapäivällä sivuutimme hyvin läheltä erään, jonka huippu kohosi varmasti neljäsataa syltä valtameren pinnasta. Sen ympärys oli juurelta todennäköisesti kolmeneljännestä ranskan meripeninkulmaa ja useita vesivirtoja juoksi sen sivuilla olevista halkeamista. Vuori pysyi näkyvissämme kaksi päivää ja häipyi vasta sumuun.

Tammikuun 10 p: nä. Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme miehen. Hän oli amerikalainen, nimeltä Peter Vredenburgh, syntyisin New Yorkista, ja kuunarin parhaimpia matruuseja. Noustessaan partaalle hänen jalkansa luiskahti ja hän putosi kahden jäälohkareen väliin ja hävisi sitä tietään. Tänään puolenpäivän aikana olimme 78° 30' etel. lev. ja 40° 15' länt. pit. Pakkanen oli nyt ylen ankara ja yhtämittaa tuli raepuuskia pohjoisesta ja idästä. Tällä ilmansuunnalla näimme vielä useita suunnattomia jäävuoria ja koko itäinen taivaanranta näytti ajojäätikön sulkemalta, joka kohoili kerroksittain röykkiö röykkiön päällä. Ajopuita uiskenteli ohi illan kuluessa ja suuri joukko lintuja lensi ylitsemme, kuten myrskylintuja, albatrosseja ja iso lintu, jolla oli hohtavan siniset höyhenet.

Tammikuun 12 p: nä. Etelään menomme näytti taasen epäiltävältä, kun navan puolella levisi näköjään rajaton jäätikkö, taustalla äärettömiä, röykkelöisiä jäävuoria, jotka äkkijyrkkinä ja uhkaavina kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Suuntasimme länteen aina neljänteentoista päivään asti, toivoen löytävämme jonkun aukon.

Tammikuun 14 p: nä. Tänä aamuna saavuimme sen kentän äärelle, joka oli sulkenut meiltä tien, ja luovittuamme sen sivutse tulimme avomerelle, jolla ei ollut jään siruakaan. Suunnittuamme kahdensadan sylen pituisella köydellä huomasimme täällä virran, joka kulki etelään puolen peninkulman nopeudella tunnissa. Purjehdimme nyt etelään päin kohtaamatta mainittavia esteitä kuudenteentoista päivään saakka, jolloin puolenpäivän aikana olimme 82° 21' etel. lev. ja 42° läntisellä pituusasteella. Täällä taasen suunnimme ja huomasimme yhä etelään kulkevan virran, jonka nopeus oli kolmeneljännestä peninkulmaa tunnissa. Ilman lämpömäärä oli lauhkea ja mieluisa, lämpömittari kun oli kohonnut. Tällä alalla ei jään siruakaan ollut havaittavissa. Koko laivaväki oli nyt varma navalle pääsemisestämme.

Tammikuun 17 p: nä. Tämä oli tapauksista rikas päivä. Lukemattomia lintuparvia lensi ylitsemme etelään ja monta lintua ammuttiin kannella; eräästä pelikaanin sukuisesta saimme mainion paistin. Keskipäivän tienoissa nähtiin mastonhuipusta pieni jäälautta vasemman keulalaidan puolella ja sen päällä häämötti kuin iso eläin. Kun sää oli hyvä ja miltei tyven, lähetti kapteeni kahdella veneellä katsomaan, mikä siellä oli. Dirk Peters ja minä läksimme perämiehen mukana isompaan veneeseen.

Tultuamme jäälautalle näimme, että sillä purjehti jättimäinen jääkarhunrotuinen, mutta verrattomasti kookkaampi eläin. Hyvin asestettuina emme arastelleet paikalla käydä sen kimppuun. Useita laukauksia ammuttiin nopeasti peräkkäin ja enimmät näyttivät osuvan päähän ja ruhoon. Mutta olematta tuosta milläänkään hirviö heittäytyi mereen ja ui kita ammollaan sille veneelle, jossa Peters ja minä olimme. Siinä hämmingissä, jonka seikkailun arvaamaton käänne aiheutti, ei kellään ollut toista laukausta valmiina ja suunnaton karhunvetkale oli jo puoleksi päässyt veneemme partaalle ja tarttunut erästä miestä kupeista ennenkuin tepsiviin keinoihin oli ryhdytty sen torjumiseksi. Tässä hädässä vain Petersin ripeys ja vikkelyys pelasti meidät perikadosta. Hypäten suunnattoman pedon selkään hän survaisi veitsensä sen niskaan, jotta se yhdellä iskulla tunki selkäytimeen asti. Peto ei enää nostanut päätäänkään, vaan vierähti Petersin yli mereen. Viimemainittu tointui pian ja kun hänelle oli heitetty köysi, sitoi hän raadon siihen ennenkuin nousi veneeseen. Sitten palasimme riemusaatossa kuunarille hinaten voitonmerkkiä perässämme. Karhun täysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa. Sen villa oli aivan valkea, hyvin karhea ja kähäräinen. Silmät olivat veripunaiset ja suuremmat kuin jääkarhulla – kuonokin oli pyöreämpi ja muistutti pikemmin verikoiran kuonoa. Liha oli mureaa, mutta ylen tympeää ja kalanmakuista, vaikka miehet ahmivatkin sitä halukkaasti ja kehuivat erinomaiseksi.

Tuskin olimme saaneet saaliimme laivan sivulle, kun mies maston huipussa päästi iloisen huudon: "maata keulan oikealla puolella!" Kun tuulikin rupesi parhaiksi puhaltamaan koillisesta, pääsimme ennenpitkää rannikon lähelle. Se osoittautui matalaksi kalliosaareksi, joka oli noin ranskan peninkulman laajuinen ympärimitaten ja kokonaan vailla kasvillisuutta, ellemme ota lukuun erästä viikunakaktusta. Kun lähestyy sitä pohjanpuolelta, näkee omituisen mereen pistävän kalliopenkereen, joka paljon muistuttaa köytettyjä puuvillapakkoja. Penkerettä ympäröi lännessä pieni merenpoukama, jonka pohjukassa veneemme pääsivät mukavasti maihin.

Pian olimme saaneet tutkituksi joka kolkan saarella, mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta emme tavanneet mitään huomaamisen arvoista. Eteläisestä päästä löysimme rannan läheltä kiviröykkiöön puoleksi hautautuneen puunkappaleen, joka näytti olleen kanootin keulavantaana. Siihen oli ilmeisesti yritetty leikata kuvioita ja kapteeni Guy luulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta ollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut, emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi milloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme aniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari – jonka kapteeni Guy nimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän kunniaksi – on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20' länt. pit.

Olimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin yksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme. Huomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin hämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä lauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno tuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta. Taivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun näköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi vastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin oireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni Guyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani olin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme jollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme etelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä selittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi ainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin paraikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan mannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut kenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista kuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia. Totta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet ponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta niitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat neuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että minun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle mieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet sen huomiota.