Читать книгу: «Valtameren salaisuus», страница 5

X
Nälänhätämme. – Kuolleiden kuljettama laiva

Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen, kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti. Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje – tietenkin se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme, jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä, jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti, nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne – se ymmärrettäköön – aivan niinkuin me ne näimme.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja – en voi puhua tyynesti tästä tapauksesta – meidän sydämemme sykki hurjasti ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta kantautui vieraasta laivasta – joka nyt oli ihan lähellämme – haju, löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy, helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä arvailuihin – priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä. Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä. Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti. Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.

Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin kammottavan kammottavaa!

Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen, mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen, ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme. Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain puolet sen rungosta!

Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin oli – enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt, ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut – mutta turhan turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden verhoon.

XI
Nälänhätää, janoa ja epätoivoa

Vietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa alusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun verran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen tieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan tehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni koetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin ja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän suosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme hankkia muonavaroja laivan ruumasta.

Nyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme vääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja kun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas pyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen auki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa tehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.

Hänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen kettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan turhaan hän ponnisti kaikki voimansa – oven kehykset olivat vahvemmat kuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin kauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen astuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta tehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt edes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli turha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan huoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt tuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli jättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten ollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin siis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin. Hapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen, johon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin pinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan täynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja ilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme kukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä lämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten tulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja panimme riippumaan, ettei se särkyisi.

Levättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas kajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten kiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin täysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi murtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.

Nyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni kasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini oli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka minä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti asioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters kyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan lähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan taskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi puhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman tolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja tuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi yrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen nahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen heikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa. Emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja kaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin toimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin heitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun. Toiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo näkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan pelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa vaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman päihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan pitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat kuorsaukset säestivät.

Se kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin voivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni pienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin aivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin saavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia ja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät sanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä haihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja huutelivat surkeasti vettä.

En ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta, mutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi kyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani. Parker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin kaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että sukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen ympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille – hänen pysyessään koko ajan ihan toimettomana – sysäsin hänet veteen ja vedin heti takaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi suuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan järkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti. Selitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen voivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme parannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen heti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.

Kun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen, sukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo aivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit hieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan kaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton, mutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat saatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta en löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat vuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet, luovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan kuluttavamme voimiamme.

XII
Yhä nälänhätää. – Parker uhrataan. – Augustus kuolee. – Yhä sanomattomia kärsimyksiä. – Pelastus

Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut, että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään, sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti, nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä kummallekaan toverillemme.

Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset. Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.

Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi liian myöhään ainakin hänelle itselleen.

Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet, muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan. Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.

Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan. Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.

Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.

Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.

Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi – sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.

Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun – olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.

Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa – hänen tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.

Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.

* * * * *

Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.

Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.

Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi – s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.

Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa, suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa, jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli ollut sietämättömän ankaraa.

Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet, yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen, aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia Mary Pitts-kuunarista, joka juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.

Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.

Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.

Elokuun 1 p: nä. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä. Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan sekotettuamme siihen viiniä – mutta janomme ei paljoa lieventynyt. Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla. Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat. Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa, oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti, että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän äänen.

Elokuun 2 p: nä. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa. Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet. Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; – ne olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla. Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.