Читать книгу: «Ylimys», страница 6

X LUKU

Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä. Jos tuo nainen huoli hänet – ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen – niin hän aikoi naida hänet.

Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen. Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen sisimmässään – se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa, hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen, joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri kunnianhimo tai innostus – kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan hänen henkisenä kumppalinaan.

Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka – " "Ei, siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.

Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi kaikkia vaaroja vastaan.

Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään, ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan, oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä. Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.

Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin kasvoilla – missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen henkinen ilkamoisuus – leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa aiheesta toiseen.

Saavuttuaan Paddingtonin asemalle hän ajoi suoraa päätä Valleys Houseen.

Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat. Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään, josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus, liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno, stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen kaduilla.

Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:

"Hirveä paljastus eräässä pankissa – huomiota herättävä juttu tulossa!"

Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton, ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja selvän näkynsä. Suuri oli tuo – onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli – tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset, tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla – miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi ärjymiseksi.

Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki, mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin viimeisen uutuutensa – Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta (hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa – hän ei ollut koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta – se oli erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.

Miltoun avasi nidoksen, ja pieni kirjatäi, joka oli nukkunut Tranibore-sanan kohdalla, alkoi liikkua hitaasti teoksen selkää kohden.

"Minä huomaan, että se on alkuperäinen", sanoi Miltoun.

"Siitä ei ole luettavaksi, teidän ylhäisyytenne", huomautti tuo pieni mies. "Tuskin voi käännellä sen sivuja. Kuten minä jo sanoin – minä en ole saanut parempaa kappaletta tänä vuonna. Minä en ole tosiaankaan saanut!"

"Vanha viisas uneksija", mutisi Miltoun, "sosialistit eivät ole lyöneet häntä laudalta, eivät edes nykyjään".

Pienen miehen silmät vilkuilivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut puolustella Thomas Moren mielipiteitä.

"No niin", hän sanoi, "minä luulen, että hän oli yksi niitä. Mutta minähän en ottanut huomioon sitä seikkaa, että teidän ylhäisyytenne voi olla hyvinkin vahva politiikassa."

Miltoun hymyili.

"Minä haluaisin saada Englannin jotenkin sellaiseksi kuin se esiintyy Moren unelmassa. Mutta minun koneistoni olisi toisenlainen. Minä aloittaisin huipulta."

Pieni mies nyökäytti päätään.

"Juuri niin, juuri niin", hän sanoi, "siihen meidän on tultava, uskallan sanoa".

"Meidän täytyy tulla, Rimall." Ja Miltoun käänsi sivun.

Pienen miehen kasvot värisivät.

"Minä en luule, teidän ylhäisyytenne, tätä kirjaa tarpeeksi vahvaksi teidän maullenne. Mutta minulla on tässä vanha omituinen teos – kiinalaisista temppeleistä. Se on harvinainen – mutt'ei liian vanha. Te voitte perin pohjin käydä sen läpi. Minun mielestäni se on mukavaa pureskeltavaa – erittäin sopivaa teidän maullenne. Heillä on merkillinen periaate", hän lisäsi, avaten kirjan erään vaskipiirroksen kohdalta, "rakentaa kerroksittain. Me emme rakenna sillä lailla Englannissa."

Miltoun katsahti häneen terävästi. Pienen miehen kasvoista näkyi, että hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

"Onnettomuudeksi me emme sitä tee, Rimall", hän sanoi, "meidän pitäisi, ja me tulemmekin niin tekemään. Minä otan tämän kirjan."

Pannen sormensa erään pagodin kuvan kohdalle hän sanoi:

"Hyvä vertauskuva."

Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen hinnanilmoitusmerkkiin.

"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn sen teille kahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."

Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä, millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.

Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.

"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan, miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on myöhästynyt – me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta – se ei tuota enää mitään kiusaa."

Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan, mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!

Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin", kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli kohteliasta.

Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta. Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta. Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa – sillä lordi Valleysin luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen – oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen voitiin antaa seurata hieman omaa päätään – mutta hänen kanssaan ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan "karkaamaan radalta" – sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet, Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen asemaansa ja todelliseen kykyyn – ei mihinkään jaarittelukykyyn, jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan puhetaitoon – oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään, mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää, terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen, perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti – ei yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se oli melkein sopimatonta, pahempaa – naurettavaa! Asian laita oli sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin – mikä oli vaarallista – hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla! Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?

Lause oli ollut pahaaennustava. Hän ei voinut muistaa Miltounin koskaan kertoneen hänelle mitään. Sillä vaikka olikin kärsivällinen ja hyvänsuopa isä, hän oli – niin monen muun julkisessa elämässä toimivan miehen tavoin – lapsissaan saanut ilmenemään vain vähässä määrässä omat tapansa ja katsantokantansa. Neljästä lapsestaan hän piti vain Barbaraa perinpohjin omanaan. Hän ihaili häntä, ja ollen mies, joka täydellä sydämellään nautti elämästä, hän ei voinut rakastaa muulloin kuin ihaillessaan. Mutta viimeisenä miehenä koko maailmassa, joka tahtoi udella toisen salaisuuksia tai kiristää niitä häneltä, hän odotti ilmaisematta mitään levottomuutta, saadakseen kuulla poikansa asian.

Miltoun ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän kuvaili Courtierin seikkailua, mikä huvitti lordi Valleysiä koko joukon.

"Punapippurikoe! En olisi uskonut heidän sellaista keksivänkään", hän sanoi. "Ja nyt te olette saaneet hänet Monklandiin. Vieläkö Harbinger on teillä?"

"Kyllä. Minä en luule Harbingerilla olevan paljonkaan kestävyyttä."

"Politiikassako?"

Miltoun nyökäytti päätään.

"Minä melkein paheksun sitä, että hän on meidän puolellamme – minä luulen, että hänestä ei ole meille hyötyä. Oletko nähnyt tuota pilakuvaa? Se on sattuvasti piirretty. En voinut keksiä sinun kasvojasi noiden vanhojen naisten joukosta."

Lordi Valleys hymyili persoonattomasti.

"Hyvin taitava piirros. Sivumennen sanottuna, minä luulen voittavani kilpa-ajoissa."

Ja täten, hyppäyksittäin, jatkui keskustelu, kunnes viimeinen palvelija oli lähtenyt huoneesta.

Sitten Miltoun valmistelematta katsahti isäänsä vasten kasvoja ja sanoi:

"Minä haluan naida mrs Noelin."

Lordi Valleys otti iskun vastaan aivan samalla ilmeellä, jolla hän oli tottunut odottamaan hevostensa häviämistä kilpa-ajoissa. Sitten hän kohotti viinilasin huulilleen ja laski sen alas maistamatta. Tämä oli ainoa merkki, mikä ilmaisi hänessä hämmennystä ja mielenkiintoa.

"Eikö se ole hieman liian äkillistä?"

Miltoun vastasi: "Minä olen halunnut häntä ensi näkemästä lähtien."

Lordi Valleys, joka oli melkein yhtä hyvä ihmisten ja tilanteiden kuin hevosten ja pointerikoirainkin tuntija, nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi hienolla ivalla:

"Hyvä ystäväni, oli hyvin tehty, että tulit sen sanomaan minulle, mutta totta puhuakseni se oli senlaatuinen uutinen, jota en olisi mielelläni kuullut."

Tumma puna ilmeni hitaasti Miltounin poskille. Hän oli arvostellut isäänsä väärin. Tuolla miehellä oli kylmäverisyyttä ja rohkeutta kriisin sattuessa.

"Mitä sinulla on vastaansanomista?" ja äkkiä hän huomasi, että ohut leivos vapisi lordi Valleysin kädessä. Tämä ei aiheuttanut hänen silmissään mitään masennusta, niissä näkyi vain sellainen suitsuava katse, jollaisen Tudorien aikuinen kirkonmies olisi luonut vastustajaansa, jossa ilmeni heikkouden merkkejä. Lordi Valleys huomasi myöskin, että tuo leivos vapisi, ja söi sen.

"Me olemme maailmanmiehiä", hän sanoi.

Miltoun vastasi: "Minä en ole."

Osoittaen ensimmäisen todellisen kärsimättömyyden oireita lordi Valleys päästi suustaan:

"Vaikkapa niinkin! Mutta minä olen."

"Niinkö?" sanoi Miltoun.

"Eustace!"

Hieroen toista polveaan Miltoun otti vastaan tämän kutsun ilman pienintäkään liikahdusta. Hänen silmänsä paistoivat hänen isänsä kasvoja vastaan. Lordi Valleysin sydän värähti. Mikä tunteen syvyys olikaan tuossa poika-parassa, kun hän saattoi katsella tällä lailla ensimmäisen vastarinnan sattuessa!

Hän nousi ja tarttui sikarilaatikkoon, ojensi sen hajamielisesti poikaansa kohden ja veti sen äkkiä takaisin.

"Minä unhotin", hän sanoi, "että sinä et polta".

Sytyttäen sikarin hän poltti vakavasti katsoen suoraan eteensä, rypyn ilmestyessä kulmakarvojen väliin. Lopulta hän sanoi:

"Hän näyttää hienolta naiselta. Muuta minä en hänestä tiedäkään."

Miltounin suu vetäytyi syvempään hymyyn.

"Miksi sinun pitäisi tietää vielä muutakin?"

Lordi Valleys kohautti olkapäitään. Hänen filosofiansa oli käynyt ankarammaksi.

"Yhden seikan minä tiedän", hän sanoi kylmästi, "sen nimittäin, että tässä on avioero tapahtunut. Minä luulin, että sinulla olisi ollut kirkon katsantokanta tässä asiassa."

"Hän ei ole tehnyt mitään väärää."

"Tunnetko sinä sitten hänen historiansa?"

"En."

Lordi Valleys kohotti kulmakarvansa ivallisesti ja eräänlaisella ihailulla.

"Ritarillisuus parasta varovaisuutta?"

Miltoun vastasi:

"Minä luulen, että sinä et ymmärrä sitä tunnetta, jota minä tunnen mrs Noelia kohtaan. Se ei kuulu sinun tuntemuksiisi. Kuitenkin se on ainoalaatuinen tunne, joka saa minut naimaan, enkä minä tule enää toiste sitä tuntemaan."

Lordi Valleys tunsi uudestaan turvattomuuden kammottavaa tunnetta. Oliko tämä totta? Ja äkkiä hänestä tuntui: Kyllä, se on totta! Hänen edessään oli sellaisen miehen kasvot, joka pikemmin tuli riutumaan omasta kiihkostaan kuin poikkeamaan esikuvistaan. Ja äärimmäisen vakavuuden tunne, jonka tämä pula herätti, sai hänet mykistymään.

"Tällä kertaa minä en osaa sanoa muuta", hän mutisi ja nousi pöydästä.