Читать книгу: «Ylimys», страница 5

VIII LUKU

Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen – tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, – tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden – idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden – synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"

Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.

Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"

"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla – tuo kurja alhainen ihmiskieli."

Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

"Onko mrs N – jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs M – ?"

Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.

"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"

Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"

Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.

Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

"No niin, Frith! – Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies – mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei pannut sitä pahakseen.

Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta – hieman kimakka – seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan – kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"

Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."

"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.

Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

"Jos hänellä niitä onkaan?"

"Kuinka?" sanoi lady Casterley.

Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"

"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."

Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.

"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut katsomaan häntä."

"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."

Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.

"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."

Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.

Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.

Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen – äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.

Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."

Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."

Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen – hyvin sievä – mr Courtier tunsi hänet – vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa – melkein myöhään eilisiltana – nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat – kaikenlaisia viittailuja – vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!

Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.

Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William – mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi – pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli – päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.

Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:

"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."

Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:

"Aivan niin, luonnollisestikin!"

IX LUKU

Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.

Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.

Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun – tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli – merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä – puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.

Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti – hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.

Lady Valleys huokasi:

"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."

"Niinkö?" sanoi lady Casterley.

"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento – aivan hurmaavat kasvot."

Agatha sanoi rauhallisesti:

"Äiti, jospa hän on saanut avioeron, niin en luule Eustacen tahtovan naida häntä."

"Saanut hän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme parasta!"

"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady Casterley.

"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli hän, joka haki avioeron.

Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin Agatha toivoi."

"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"

"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."

Lady Casterley loi katseensa ylös.

"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili – vaikka ihaileminen ei ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan – tuota lämmintä elämäniloa, mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa. Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin pysyä.

"Ja missä sinä olet tavannut tämän – tuon tuntemattoman olennon?" hän kysyi.

Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.

"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."

Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.

"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"

"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."

Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:

"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."

"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi ollut neljä miestä?"

Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:

"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."

Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut – miehet olivat tulleet sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt siirtyä sotahuhuihin – Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että ne tulivat Päättymään viikossa – ja siitä Brabrookin puheeseen, jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin lentoon – Andrew Grantin Parthenon'issa julkaisemiin kirjoituksiin – Cackler'issa olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan, mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen. Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.

Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:

"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"

Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.

Barbara seisoi siinä todellakin.

"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"

Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia, lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.

Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.

Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.

"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"

Lordi Dennis vastasi vakavasti:

"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."

"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."

"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"

"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."

Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.

"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"

Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.

"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen – sen voitte kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."

"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"

"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."

"Tuleeko tavoittamaan?"

Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.

"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko sinä häntä?"

"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"

"Tosiaankin, lapseni."

"Juuri niin, tietenkin – kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli melkein arka.

"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"

He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.