Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 5

XI LUKU

Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä. He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa alinomaa nauramaan.

Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth, joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa onnellisesta mielentilasta.

Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta – mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti Bennetin keskusteluun.

Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."

Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:

"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua, ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."

"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."

"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa. Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin tanssimalla."

"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"

Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:

"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan samassa asennossa."

Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen, että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta – ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.

"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."

Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.

"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy, kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."

"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista toisiamme. Härnätkää häntä – naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy päinsä."

"Mutta ihan totta, sitä minä en tiedä. Vakuutan teille kunniani kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle tuota asiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka hänelle voisi nauraa? Ei, me olemme aivan avuttomat."

"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin, sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia. Minun suurin iloni on saada nauraa."

"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä – ei, vaan ihmisten viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten naurattaminen."

"Varmastikin on sellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."

"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."

"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?"

"Niin – turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys – missä ylpeys on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."

Elizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.

"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?" kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"

"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."

"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha vika – paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin. Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut sen tyyten ja ikipäiviksi."

"Se on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön, pitkävihainen ärtymys on luonteenvika. Mutta te olette valinnut vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä turvassa minulta."

"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene poistamaan."

"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"

"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne käsittää väärin toisia."

"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa. "Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."

Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.

XII LUKU

Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi, että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi. Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä tänään, niinkuin oli sovittukin.

Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.

Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään – Jane ei ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo täysissä voimissa.

Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut. Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin kymmentä sanaa hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen – se oli sunnuntai – löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille. Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.

Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta. Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten poissaollessa.

Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina, erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.

XIII LUKU

"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen, sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."

"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään tulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, ja hänelle toivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan useinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä."

"Vieras, josta puhun, on herra ja meille outo."

Rva Bennetin silmät alkoivat loistaa. "Mitä – herrako ja meille outo! Sitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin outo ole – kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan, sinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa saada herra Bingley vieraaksemme. Mutta – hyvä isä sittenkin! Tämäpä sattui onnettomasti – meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna päivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy saada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla."

"Se ei ole herra Bingley", sanoi hänen miehensä; "se on mies, jota en ole vielä eläissäni nähnyt."

Tietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada kiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.

Hauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään asiata. "Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin siihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan arkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra Collinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa teidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo."

"Oh, oh, rakkaani", parahti hänen vaimonsa, "älä mainitsekaan tuota hirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla ryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja sitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian."¹³

Jane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen määräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei pystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti säälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon vieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.

"Se on todellakin mitä kohtuuttominta", sanoi hra Bennet, "eikä mikään lieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän viasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties hänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi häntä kohtaan."

"Ei, sitä en voi uskoa – ja minusta on sangen röyhkeätä hänen puoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon kerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi jatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä teki ennen häntä?"

"Hm – hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä käytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen."

"Hunsfordissa, lähellä Westerhamia, Kentissä, lokakuun 15 päivänä.

"Hyvä herra. – Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni; ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi. Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt tuntea vastenmielisyyttä." ("Siinä sen kuulet, rakkaani!") "Nyt olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton onni päästä korkeasti kunnianarvoisan¹⁴ Lady Catherine De Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen patronaattipiirissään¹⁵ – mikä mielisuosio kiihoittaa minua mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina. Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.

"William Collins."

"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa", sanoi hra Bennet, käärien kirjeen kokoon. "Hän tuntuu minusta todellakin olevan sangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä voi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady Catherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne."

"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu", huomautti hänen vaimonsa. "Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta pitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä vastaan."

"Vaikkakin on vaikea ymmärtää", sanoi Jane, "millä tavalla hän aikoo korvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on kiitettävä."

Elizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä kunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida seurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa – kaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.

"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies", hän sanoi. "En minä voi oikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on niin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi perimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se kävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?"

"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että hän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen sekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää. Olen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme."

"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi", huomautti viisas Mary. "Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan uusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan."

Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän ihmeisiinsä.

Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän, mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:

"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"

"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?"

"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin teitä syyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat perinnönjaossa."

"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin…"

Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.