Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 3

VII LUKU

Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei, vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista – siis sangen mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan. Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin⁷ saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet, ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään, "kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma järkevyyteni."

"Niin kai – mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin älykkäitä."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille⁸ – ja tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan panisi vastaan – ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille⁹ osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.

"Rakas ystävä. – Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien seurassa. – Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille tuosta maininnut?"

"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."

"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.

Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

"Rakkahin Lizzy. – Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne – älä siis säikähdä, jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa – ja eikähän minua muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. – Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin – vaikkapa hän kuolisikin – niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh – en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä – "ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut – muuta en pyydäkään."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen "valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan, saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin pelkkää kohteliaisuutta – siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken, voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä, ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.

VIII LUKU

Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan, ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle. Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta – ja tällöin Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein huolestunein kyselijä – hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana. Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi – ja siihen heidän surunsa Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös – että he Janen edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin välinpitämättömiksi – palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan käsityksensä heistä.

Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.

Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä, ei makua – ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.

"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia, jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."

"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset hajallaan ja kengät kurassa – uh!"

"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä päällyshameellaan."

"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa", sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en tullut lainkaan panneeksi merkille."

"Te sen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja arvaanpa, ettette haluaisi nähdä omaa sisartanne siinä tilassa."

"En varmastikaan."

"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan myöten liejussa, ja yksin – aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista ihmistavoista."

"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.

"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."

"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon kirkkaammiksikin."

Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst uudestaan:

"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö; ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin. Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."

"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana

Merytonissa?"

"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden¹⁰ puolella."

"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä pohjasta.

"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä ominaisuuksiaan."

"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä hyviin naimisiin", huomautti Darcy.

Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa "rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.

Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan. Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.

"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."

"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."

"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti Elizabeth, "minä en ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia paljosta muustakin."

"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän vaivannäkönne."

Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää, vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.

"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."

Elizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen valitakseen.

"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan Pemberleyssä, herra Darcy!"

"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat kasvattaneet sitä."

"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? – Tehän ostelette alinomaan uusia kirjoja."

"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."

"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran rakennat oman talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."

"Toivoisinpa sitä itsekin."

"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."

"Kaikesta sydämestäni – minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos

Darcy suostuisi myymään sen."

"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista."

"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen

Pemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."

Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin katselemaan peliä.

"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi nti

Bingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"

"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin pituinen, ehkä hiukan pitempikin."

"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään, johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on, ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa hän soittaa oikein hurmaavasti."

"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he jok'ikinen ovat."

"Jok'ikinenkö täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita. Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea – ja olen varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."

"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen, joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita voi todella sanoa täydellisiksi."

"Enkä minäkään, siitä olen varma", vakuutti nti Bingley.

"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.

"Niin kyllä – minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasi

Darcy.

"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa, piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään, liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa, muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."

"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen avulla."

"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette ainoastaan kuusi täydellistä naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes ainuttakaan."

"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"

"Minä ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä yhteen ainoaan naiseen."

Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta sisarensa luo.

"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."

"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä olleen kohdistettu, "on paljon halpamaista kaikissa keinoissa, joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen. Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."

Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei enää jatkanut puheenaihetta.

Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi. Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia. He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua sairaalle neidille ja tämän sisarelle.