Читать книгу: «Susikoira», страница 5

Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä. Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon riekko-emon kanssa – mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.

Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen summa – kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.

Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.

Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut. Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä, milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia, joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.

Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi luottaa.

Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun. Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen valtaan.

Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen, kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.

Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti. Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin, kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.

Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin. Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä. Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.

Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän kurkusta.

Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai surmansa musertavien hampaiden välissä.

Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä, että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa nukkumaan.

KAHDEKSAS LUKU.
Erämaan laki

Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.

Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.

Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä, jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.

Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.

Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti, mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi. Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan. Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä oleskeli maassa.

Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi muuttui emon luonne.

Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään. Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.

Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta, nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla sinessä leijui lihaa – lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.

Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla, vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.

Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi kiljunnaksi.

Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan, naarassusi käytti vain hampaitaan.

Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta, vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.

Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas. Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta, jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia. Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki. Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä. Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI. Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi, se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia, ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi, missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja, syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta. Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä laiskana päivänpaisteessa – se palkitsi yllin kyllin kaikki ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.

YHDEKSÄS LUKU.
Tulen luojat

Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan. Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse, aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa – jotain mikä kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä – silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia, jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle, joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena, painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies lausui nauraen: "Wabam wabisca ip pit tah." (Kas, valkoiset hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua – toinen käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi. Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa – hurjaa ja kukistamatonta emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita. Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti – niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän, kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä, joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi. Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan. Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa. Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä, kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi – perin kummallista se oli – Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta; sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä; mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi. Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia – kaikkiaan neljäkymmentä henkeä – ja kaikilla oli raskaat kantamukset leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia. Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä, etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei voinut tietää mitään jumalista – korkeintaan se saattoi vain tietää, että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta, orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin ulkonäkö.