Читать книгу: «Susikoira», страница 14

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Viisas susi

Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino. Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi, raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella, leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä. Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi. Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan. Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa. Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun, mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, – "mene vain kotiin. Mene kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan. Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse. Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta, mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen ulkomuotoon tulee – "

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta, kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin. Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut, myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon. Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.
Siunattu susi

Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta. Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana. Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen käsialasta. Hän oli peto – tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.

San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi. Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.

Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.

Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava, kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.

Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain käsin melua karttaakseen.

Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät hänen kintereillään.

Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.

Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim Hallin jäännökset.

Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.

Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa, määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.

Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall vietiin hautaansa … ja pääsi karkuun.

Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen, isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä, koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa, sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka edullista yllättäminen oli.

Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän alkoi nousta rappusia ylös.

Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään. Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn se iski jälleen hampaillaan.

Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja laseja murskautui.

Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin. Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse. Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää henkeään.

Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä tavoin hän oli saanut surmansa.

"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.

"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.

"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.

"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.

Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi. Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo kuulemaan hänen tuomiotaan.

"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta, ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta kymmenestäkääntuhannesta."

"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa. Käsitelkää sitä X-säteillä – millä hyvänsä – Weedon, sähkötä heti San Franciscoon tohtori Nicholsille. – Älkää pahastuko tohtori, kyllähän ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."

Eläinlääkäri hymyili suopeasti.

"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako, mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."

Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli pitänyt epäiltävänä.

Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda. Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.

Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.

Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue, lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne, jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.

Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä – nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin, juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi. Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.

Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.

Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat, joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta; viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.

"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.

Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.

"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt. Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."

"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.

"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä lähtien sitä nimittää."

"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos pihalle."

Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.

Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.

Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään, vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut paikallaan.

Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.

Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen. Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa, ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana päivänpaisteeseen.