Читать книгу: «Kalatyttö», страница 3

NELJÄS LUKU

Kohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin sisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä erhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa nähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat sangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla sanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt piti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa talouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja iltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen ja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se olikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta sittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä tähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä koko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi samaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä johtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen aikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti, joka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan, tämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan, ettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti hän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa Let itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli hän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja kummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria tavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan kanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä; joka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa vaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä, oli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli toista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli luotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?

Eräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella, jota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon edustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja vihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla kiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies huomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta hänen luoksensa. "Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään." – "Mutta sataahan?" – "No, mitä se haittaa!" ja niin menivät he hiukan ylemmäksi pienen mökin luo. "Osta mukaan minulle pari kakkua – noita kermakakkuja." – "Aina sinä tahdot kakkuja." – "Noita kermakakkuja!" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia kerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi syöden – astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle tulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: "Kuule, Gunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet toisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä et usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet alaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta nyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! – Miks'et, ystävä, syö sitä kakkua?" – "Olen alkanut tupakkaa purra." – "No, mitä vastaat?" – "Oh, eihän sillä kiirutta ole." – "Eikö kiirutta? Matkustathan ylihuomenna pois." – "Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä takaisin." – "Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin aikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla." – "Sinunko ma siis kihlaisin?" – "Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta olethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan muuta kuin merimies." – "Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä olla merimiehenä." – "Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs sanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!" – "Niin, mitä minun sitten pitäisi sanoa?" – "Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et minusta huolikkaan!" – "Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin. Mutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun." – "Voit kyllä, Gunnar, minä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!" – Gunnar seisoi vähän aikaa ääneti: "Petra, saanko katsoa sinua silmiin!" – "Miksi niin?" – "Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut." – "Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?" sanoi Petra loukattuna ja nosti huiviansa. – "Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin anna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi." – "Oletko hullu?" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja meni eteenpäin. – "Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun olemme sulho ja morsian, niin – " – "Oh, paljasta tuhmuutta vain!" – "No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän maailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien sinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt – ." – "Sinun näkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä." – "Mutta mitenkä sinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä sinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä – eihän se ollenkaan sovi." – "Ei, se on kyllä totta", nauroi Petra ja seisahtui. "Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme tässä huohtamassa – huh! – niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka rakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa, pitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut kotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle. Niin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa ne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun, vieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis sinä saat ne molemmat ostaa." – "Sen minä kyllä teen; mutta – ." – "Mitä verukkeita taas?" – "Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että pitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi." – "Niin, sen kyllä saat", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen poikki; "älä nyt viskaa sitä pois!" Gunnar pisti sen paperiin ja pani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes muistokirja jälleen oli kätkössään. "Menkäämme nyt pois, minun on ikävä tässä kauemmin seisoa." – "Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin näyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!" – "Niin, jos et tahdo, ukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!" – "Kyllä tahdon. Ei se ole haittana; – mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?" – "Miksi niin?" – "Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa." – "Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme kädestä? – Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on! – Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!" Petra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti huivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: "Jos sinä, Gunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se ole totta, tiedä se!" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa päin. – Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: "Huomenna loppuu ompelukoulu vasta kello 9, – saat odotella kasvitarhan takana."

– "Hyvä." – "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"

– "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" – "En ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; – ei, nyt sinä et sitä saa. – Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.

Seuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi ompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan kun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä ollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä; hän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa Gunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin oli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana, sillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa läheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu houkutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän itse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta altanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat nuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat espanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui kokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties itsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän kutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin Gunnar rientäen ja Petra juoksi kohti – ei Gunnaria, vaan tuota Espanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. "Ha, ha, ha, ha", nauroi tämä, "pidittekö minua toisena?" – Petra kielsi kovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi jäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti, niinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. "Niin, minä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti, – ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, – täällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin kuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä – minun pitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta iltaa." – "Kahdeksatta iltaa!" – "Kahdeksatta iltaa, ha, ha, ha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me kaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä en laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen." – "En, en ole väsyksissä." – "Olettepa." – "En, en ole väsyksissä." – "Mutta olettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!" – "Ha, ha, ha." – "Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista", – ja nyt he seisahtuivat. He vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi totisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus seurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he asuivat, – edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen suhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka oli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. "Niin, nuo", sanoi kauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui kultaristi – "kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni niitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla niiden historian!" Ja nyt kertoi hän: "Etelä-Espanjassa ollessani jouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin minulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan ja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi kauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja riemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja minä otin lahjan vastaan!" – "Sepä mainiota!" huusi Petra, sillä hänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina viinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa etsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen nuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja nyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva toisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon kummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä äsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin mukaan. "Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia", huudahti kauppias. "Niin, niin-niin!" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja iski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan. – "Te ansaitsette saada tämän espanjalaisten kavalierien lahjan", huudahti kauppias ihastuksissaan, – "te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!" – ja otti samassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen kertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun hän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka oli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin – niin että kauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin häpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen piti lähteä, ja lähtikin.

Vielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat kädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja kaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä seuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana kuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä lauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:

 
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
Ota, sä ihanin,
Heinä tää vihannin,
Ota, sä lempein,
Kukka tää hempein,
Ota, sä sivein,
Nuppu tää tivein,
Ota, sä korein,
Lehti tää sorein.
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
 

Kun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta kirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja niistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat häneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat, otti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle mustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat mustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen käsipeiliin: – oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi hiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan muisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi hän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli valmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti hänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja mitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi noin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen, niin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin vähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa – ja tunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän mennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan yläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne saanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.

Illalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin, kun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat takaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois, oli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut edullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin, joka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä oli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.

Näiden kolmen viikon kuluessa olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta pesukaapin laatikkoon ja sieltä taasen paperikääreeseen ja paperikääre salaiseen paikkaan. Mutta itse oli Petra sill'aikaa siirtynyt toisesta nöyryyttävästä havainnosta toiseen. Ensikerran tuli hänelle täysin selväksi se väli, joka erotti hänet kaupungin vallasnaisista; he olisivat voineet kantaa vitjoja kenenkään kysymättä miten tai mistä olivat ne saaneet. Mutta semmoiselle Yngve Vold ei olisi uskaltanut tarjota vitjoja, tarjoomatta samassa kättänsä avioliittoon; ainoastaan kalatytölle uskalsi hän sitä tehdä. Jos Yngve tahtoi lahjoittaa hänelle jotakin, niin miksi ei semmoista, jota hän olisi voinut käyttää; vaan Yngve oli tahtonut tehdä hänelle katkerinta pilkkaa, antamalla semmoista, jota hän ei ollenkaan voinut käyttää. Yngven kertomus "kaunihimmasta" lienee ollutkin sulaa valhetta; sillä jos vitjat sentähden olivat hänelle aiotut, niin eihän Yngve silloin olisi tullut niin salaisesti ja iltahämärässä. – Harmi ja häpeä kalvoivat sitä katkerammin Petran sydäntä, kun hän itse oli luopunut luottamasta kehenkään. Eipä kummaa siis, että hän, kun ensikerran jälleen Yngven tapasi, Yngven, jonka ympärillä kaikki nämä harmilliset ja häpeälliset ajatukset pyörivät, punastui niin, että toinen ymmärsi sen väärin, ja huomattuansa sen, punastui vielä enemmän.

Kerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt tämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi, sillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin ollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset kääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut Petrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi ollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli alkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme. Petra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä kaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä Yngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän kuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni, kuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei ollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa muuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä jännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen huomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa laulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se voisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin saisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen omasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä, miksi, mihin? – Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen edessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan, mutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli hairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve lähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti, että jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla oli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi hänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja kuiskasi: "älä pelkää."

Mutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää luottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen kätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen polttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.

Petra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti, povi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan – ja kuunteli. Hän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan häntä kohti, hän näki Petran? – ei nähnyt, ei! – näki, näki! – ei, ei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, raukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena ja tyhjänä.

Hetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen välillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää ollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti odottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä huomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut, ei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä valtasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä pysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: "Illalla puhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman päivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni." Hän odotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan sitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: "Et vastaa? Et voi! Hyvä! – Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani. – Hyvää yötä!" Ja hän meni.

Petra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja tahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.

Niin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt puoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan tämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta huolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin odottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat harmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin saattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän, jota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa valtaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä kaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin suurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen hääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa laivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!

*****

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja ilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli kova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä ja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan iltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli ylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi, sillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli Petran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa, nojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi, ettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä vähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja kirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo tulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti pystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensiksi mytyn – jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä oli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan. Hän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon paperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; – samaten toisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat, – ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileätä kultasormusta. "Joko nyt!" ajatteli Petra, hänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein, toisessa sormuksessa seisoi: "Petra" sekä vuosi- ja päiväluku, – ja toisessa: "Gunnar." Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen lattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki kirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:

Rakas Petra!

Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54: lle ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun kerran – sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään. Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin; sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta; sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja voi saattaa monen onnettomuuteen.

Gunnar Ask,

 
Alalaivuri
"Norjan perustuslaki"
nimisellä
piikillä.
 

Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut. Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja; sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka, jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt hän on ollut täällä – hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?" kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että sinun pitää heti mennä sinne." – "Sinne", kertoi Petra vavisten, hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? – "Niin pappilaan", sanoi äiti. – "Pappilaanko? – Ödegaardko on kotiin tullut?" – Äiti kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" – "Ödegaard!" huusi Petra riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita, joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi, lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti; hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän, veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa; sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle, eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi, nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan. Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa; hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä, hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan, ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan, mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen tämän kaiken – silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.

 
On ensi lemmen koitto
Kuin kaiku kanteloisen,
Kuin lainehilla soitto
Aletess' aurinkoisen, —
Kuin torvi salomailla
Sekunnit soiden kiitää
Ja meidät luontoon liittää
Salaisen tenhon lailla.