Читать книгу: «Kalatyttö», страница 11
Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, – jätän minä täten, – jos vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa, jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto, jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää, tulee täytetyksi – neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon!
Pedro Ohlsen.
niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.
Seuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli kirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen Petralle kuka Pedro oli.
Sekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen mielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä oli uusi muistutus lähdöstä.
Siis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen häissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa, ja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja kärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä kappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin tarkoituksensa perille.
Mutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi muuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa äidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän kirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa. Vastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti, vaan arveli että "omat kunkin kaunihimmat". Nyt lupasi provasti kirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut hillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja muille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen henkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin tärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla ja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut tytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin "Petra tyttärestänsä", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.
Mutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta antanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat provasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä katsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.
*****
Lumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä, minkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään ikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin, matkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin pois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä niinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi hän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän viipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa ympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille – erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat rakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että Ödegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan. Tytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.
Mutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan ollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa oli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä opettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna toimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä velkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun rakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius ylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä kuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.
Provasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät Herran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen juhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään, tapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra viimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko eletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän saakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin. Nyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti, nuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan, nuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja nuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään, niinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin johti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle, sillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine ja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon niin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet. Hän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja jos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin halukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät hänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä suopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen ohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.
Vihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi suli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin huoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli mennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras pappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella; mutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti sanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli tapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona pöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka Petra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen laskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän löytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa ja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa suurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää välikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa mielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme. Mutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa nojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien pitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa palaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se, että yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin täällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei käsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat rakkaudella ilmoittaa.
Pyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat tulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra ja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.
Seuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui provasti hänelle hellimmät jäähyväiset. "Hän oli Petran ystävän kanssa yhtä mieltä siinä", sanoi hän, "että hänen tuli alottaa semmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon hän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin istui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä tieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, – hän saisi nähdä, että se auttaisi!" Petralle jäähyväiset sanottuaan, lausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. "Rakkaudessa kiintyminen samaan henkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen." Provasti ei tätä maljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain johdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut häneen katsoa.
Mutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää seisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen ympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa: "Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon siunauksensa!"
Hetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka osoittivat missä paikka oli.
KAHDESTOISTA LUKU
Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat kaikki pääsyliput pääkaupungin teateriin loppuun myödyt; uusi näyttelijätär oli esiintyvä, jota ylistettiin pilviin asti. Rahvaasta syntyneenä – hänen äitinsä oli köyhä kalastajanvaimo – oli hän toisten avulla, jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, näin pitkälle päässyt, ja hänestä sanottiin olevan suuria toiveita. Katsojien kesken kuiskailtiin kaikenmoista ennen esiriipun noustua. Sanottiin hänen tyttönä olleen hirmuinen heilakka ja sitten täysikäisenä olleen kihloissa kuuden miehen kanssa yht'aikaa ja tätä leikkiä pitkittäneen puolen vuotta. Sanottiin poliisin häntä saattaneen ulos kaupungista, joka oli täydessä kapinassa hänen tähtensä; ihmeellistä että johtokunta salli tämmöisen henkilön esiintyä. Toiset sanoivat että tuossa jutussa ei ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenvuotiaasta kasvatettu siivossa papinperheessä Bergenin läänissä; hän oli sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänessä oli varmaan tavattomat avut, sillä hän oli muodoltaan niin kaunis.
Mutta toisia oli siellä, jotka tunsivat asian paremmin. Ensiksi tuo koko maassa hyvin tunnettu suuri kalakauppias – Yngve Vold. Hän oli toimitusmatkalla ollessaan sattumoilta tänne joutunut; sanottiin aivan oikein että se hehkuva espanjatar, jonka hän oli nainut, teki hänen kotoelämänsä niin kuumaksi, että hänen täytyi lähteä matkalle virvoittelemaan. Nyt hän oli yksin ostanut teaterin suurimman aition ja kutsunut satunnaiset ruokakumppaninsa ravintolasta mukanansa katselemaan "jotakin saakelinmoista". Hän oli mainion hyvällä tuulella, kunnes sattui näkemään – oliko se tosiaankin hän? – eräässä toisen rivin aitiossa ja kokonainen laivamiehistö ympärillään – ei! oli! – se oli tosiaankin Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä rahoilla oli tullut "Norjan perustuslain" omistajaksi ja johtajaksi, oli luoviessaan vuonosta ulapalle sattunut purjehtimaan rinnatuksin toisen laivan kanssa, jonka nimi oli "Tanskan perustuslaki", ja huomatessaan tämän pyrkivän hänen ohitsensa, arveli Gunnar että tuo ei ollenkaan kävisi laatuun; hän nosti kaikki purjeet, vanha perustuslaki rusahteli, ja seurauksena oli, että hän, pysyäkseen niin kauan kuin mahdollista päällä tuulen, laski laivansa karille aivan mahdottomaan paikkaan. Nyt oleskeli hän vasten tahtoansa kaupungissa, sill'aikaa kuin "Norjan perustuslakia" korjattiin. Hän oli eräänä päivänä kaupungilla tavannut Petran, joka saavutti hänet ja kohteli häntä sekä silloin että jälkeenkinpäin niin sydämellisesti, ettei hän ainoastaan unhottanut vihaansa, vaan sanoi olevansa suurin turska, minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa koskaan oli ulos laivannut, hän kun koskaan voi luullakaan ansainneensa semmoista tyttöä kuin Petra oli. Hän oli tänään ostanut pääsyliput korotetusta hinnasta kaikille laivamiehillensä ja istui nyt itsekseen tuumaillen kestitä heitä joka näytöksen väliaikana, ja merimiehet, jotka kaikki olivat kotoisin Petran syntymäkaupungista ja jokapäiväisiä vieraita äidin ravintolassa, tuossa maallisessa onnelassa, tunsivat Petran kunnian omaksi kunniaksensa ja lupasivat toisillensa taputella käsiään niin, ettei mokomaa ennen ollut kuultu eikä nähty.
Mutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän istui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun. Hänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen miehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta kestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui ja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo, jonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita kasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia ympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki kiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren näyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin valtavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja tämän äidin näky herätti luottamuksen.
Itse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä hän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko ihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.
Aika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi vallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.
Mahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami Öhlenschlägerin "Aksel ja Walborg" oli näyteltävä, ja Petra oli itse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen kansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä, niinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain kallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi itse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta niistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.
Johtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun, ne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto päättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.
Silloin esiriippu nousi.
