Читать книгу: «Laakson lilja», страница 19

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä. Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa, joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä: tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon jaloja tekoja.

Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia, antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu nuorukaisia sotapalveluksesta – , liikuttavia hyviä tekoja tuolta rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: – Toisten onni on niiden lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia. Nämä asiat, joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.

Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.

Kun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen itkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso itki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me menimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun minä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun voimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan minua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan asti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä otin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata Clochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en, josta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen lähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat olivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä olen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama notko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö soveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin heittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin tuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli. Kreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten kuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja hänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys. Minä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut kreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut avata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä mies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli pitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun äärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs tunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut eivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita pysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät olleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita siteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia, siksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne ovat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat hyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen vihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö ei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun ääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin ja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä ja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä, missä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien portaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni verhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja maisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en sietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty. Ah, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on koskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni tuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä. Näin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat. Me lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä Tours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta hiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen, kun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee huomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä, elämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia. Minä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun oli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki minun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen, kunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen elämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena tuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni nousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni pysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine kultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko Henrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää hänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia. Lopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää viimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa, minä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en saanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun tunteitani lukiessani sitä:

Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.

'Felix, liiaksi rakastettu ystäväni, minun tulee nyt avata teille sydämeni, vähemmin osoittaakseni teille, miten suuresti minä teitä rakastan, kuin saadakseni teidät ymmärtämään velvollisuuksienne suuruuden paljastaessani teille niiden haavojen syvyyden ja raskauden, joita te olette iskenyt. Nyt, jolloin minä sorrun uupuneena matkan vaivoista, menehtyneenä taistelun kuluessa saaduista iskuista, nainen on minussa onneksi kuollut, äiti yksin on jäänyt jäljelle. Te tulette näkemään, rakas, millä tavalla te olette ollut alkusyynä minun onnettomuuksiini. Jos minä myöhemmin mielelläni asetin itseni alttiiksi teidän iskuillenne, kuolen minä tänään teiltä viimeisen haavan saaneena; mutta on äärimmäinen nautinto tuntea itsensä sen murtamaksi, jota rakastaa. Pian kärsimykset epäilemättä tulevat riistämään minulta voimat, minä käytän siis hyväkseni viimeisiä selviä ajatuksiani rukoillakseni vielä kerran teitä korvaamaan minun lapsilleni sydämen, jonka te olette heiltä ryöstänyt. Minä sälyttäisin teille tämän kuorman vaativasti, jos minä rakastaisin teitä vähemmän. Mutta minusta on parempi antaa teidän ottaa se vapaaehtoisesti kuten pyhän katumuksen vaikutuksesta ja myöskin ikäänkuin meidän rakkautemme jatkona: olihan meidän rakkauteemme alinomaa sekoitettuna katuvaisia mietiskelyitä ja sovittavaa pelkoa. Ja, minä tiedän sen, me rakastamme toisiamme aina. Teidän vikanne ei ole niin turmiollinen teihin nähden, kuin sen vastakaiun takia, jonka se sai minussa itsessäni. Enkö minä sanonut teille, että minä olin mustasukkainen, mutta mustasukkainen kuolemalle? Niin, minä kuolen. Lohduttautukaa kuitenkin: me olemme täyttäneet inhimilliset lait. Kirkko on yhdellä kaikkein kirkkaimmista äänistään sanonut minulle, että Jumala on laupias niille, jotka ovat uhranneet luonnolliset taipumuksensa hänen käskyilleen. Rakastettuni, kuulkaa siis kaikki, sillä minä en tahdo, että ainoakaan minun ajatuksistani olisi teille tuntematon. Se, mitä minä tunnustan Jumalalle viimeisenä hetkenä, pitää teidän myöskin tietää, te minun sydämeni kuningas, kuten hän on taivaan kuningas. Aina herttua d'Angoulême'n kunniaksi pidettyyn juhlaan asti, ainoaan, johon minä olen ottanut osaa, avioliitto oli pysyttänyt minut tuossa tietämättömyydessä, joka antaa nuorten tyttöjen sielulle enkelten kauneuden. Minä olin äiti, se on totta, mutta rakkaus ei ollut ympäröinyt minua luvallisilla nautinnoillaan. Kuinka olin pysynyt tuossa tilassa, en tiedä siitä mitään. Yhtä vähän minä tiedän, minkä lain nojalla kaikki minussa muuttui yhdessä hetkessä. Muistatteko vielä tänään nuo ensimäiset suudelmanne? Ne ovat hallinneet minun elämääni, ne ovat uurtaneet minun sieluni; teidän verenne kuumuus on kuumentanut minun vereni, teidän nuoruutenne on puhkaissut minun nuoruuteni, teidän halunne ovat siirtyneet minun sydämeeni. Kun minä nousin ylös niin ylpeänä, tunsin minä aistivaikutelman, jolle en tiedä nimeä missään kielessä; sillä lapset eivät ole löytäneet vielä sanoja ilmaistakseen valon yhtymistä heidän silmiensä kanssa, ilmaistakseen elämän suudelmaa heidän huulillaan. Niin, se oli varmaankin kaiun tuoma ääni, pimeyksiin singottu valkeus, maailmankaikkeudelle annettu sysäys, se oli vähemmän nopea kuin kaikki tämä, mutta se oli paljon kauniimpi, sillä se oli sielun elämä! Minä ymmärsin, että oli olemassa jotain minulle tuntematonta tässä maailmassa, voima kauniimpi kuin ajatus, siinä oli kaikki ajatukset, kaikki voimat, koko tulevaisuus tuossa vastatussa tunteen liikutuksessa. Minä tunsin itseni enää vain puoleksi äidiksi. Kohdistuen minun sydämeeni tuo salaman isku sytytti siellä haluja, jotka olivat uinuneet minun tietämättäni: minä aavistin äkkiä kaiken sen, mitä tätini tahtoi minulle sanoa, kun hän suudellen minua otsalle huudahti: Henriette-raukka! Palatessani Clochegourde'en kevät, ensimäiset lehdet, kukkien tuoksu, iloiset poutapilvet, Indre, taivas, kaikki puhui minulle kieltä, jota minä en ollut siihen asti ymmärtänyt ja joka synnytti minun sielussani hiukan samanlaista liikutusta kuin mitä te olitte saanut minun aistimissani aikaan. Jos te olette unohtanut nuo hirveät suudelmat, minä, minä en ole koskaan voinut hävittää niitä muististani: minä kuolen niistä! Niin, joka kerta, kun minä teidät senjälkeen näin, te elvytitte niiden jäljen; minä olin liikutettu päästä jalkoihin teidän näöstänne, yhdestä ainoasta teidän tulonne aavistuksesta. Ei aika eikä minun luja tahtoni voineet hillitä tuota voitokasta aistihurmausta. Minä kysyin vasten tahtoani itseltäni: Mitähän nautinnot ovat? Meidän vaihdetut katseemme, kunnioittavat suudelmat, jotka te painoitte kädelleni, käsivarteni teidän käsivarrellanne, teidän äänenne kaikissa noissa hellyydensävyissään, sanalla sanoen pienimmätkin seikat liikuttivat minua niin rajusti, että melkein aina verho laskeutui minun silmieni yli: kapinallisten aistimien kohina täytti silloin minun korvani. Ah! jos te tuollaisella hetkellä, jolloin minä lisäsin kylmyyteni kaksinkertaiseksi, olisitte ottanut minut käsivarsillenne, olisin minä kuollut onnesta. Minä toivoin joskus teidän puoleltanne jotain väkivaltaa, mutta rukous karkoitti pian tuon huonon ajatuksen. Teidän nimenne minun lapsieni lausumana täytti sydämeni kuumemmalla verellä, joka väritti heti minun kasvoni, ja minä viritin ansoja Madeleine-raukalle saadakseni hänet lausumaan sen, niin suuresti minä rakastin tuon aistimuksen kuohuntaa. Mitä minä sanoisin teille? Teidän käsialanne viehätti minua, minä katselin teidän kirjeitänne kuten tarkastetaan muotokuvaa. Jos te jo ensimäisestä päivästä alkaen olitte saanut minun ylitseni jonkin kohtalokkaan vallan, te ymmärrätte, ystäväni, että se tuli suunnattomaksi, kun minun sallittiin lukea teidän sielustanne. Mihin hurmauksiin minä vajosin huomatessani teidät niin puhtaaksi, niin täysin todelliseksi, niin jalomieliseksi, kykenevänä niin suuriin asioihin ja kokeneena jo niin paljon! Mies ja lapsi, pelkuri ja rohkea! Mikä ilo, kun minä huomasin meidät molemmat pyhitetyiksi yhteisillä kärsimyksillä! Tuosta illasta lähtien, jolloin me avasimme sydämemme toisillemme, oli teidän menettämisenne minulle samaa kuin kuolema: minä olen teidät myöskin laskenut lähelleni itsekkyydestä. Varmuus, joka herra de Berge'llä oli siitä, että minä kuolisin, jos te poistuisitte, liikutti häntä suuresti, sillä hän näki minun sieluuni. Hän päätti, että minä olin välttämätön lapsilleni ja kreiville: hän ei käskenyt minun sulkea teiltä pääsyä taloon, sillä minä lupasin hänelle pysyä puhtaana ajatuksissa ja teoissa. – "Ajatus on tahdosta riippumaton, sanoi hän, mutta se voi olla varjeltu suurissa tuskissa." – "Jos minä ajattelen, vastasin minä hänelle, on kaikki hukassa, pelastakaa minut omalta itseltäni. Laittakaa niin, että hän jää minun lähelleni ja että minä pysyn puhtaana!" Kunnon vanhus, vaikka hän oli ankara, osoitti suvaitsevaisuutta niin suurta suoruutta kohtaan. – "Te voitte rakastaa häntä, kuten rakastetaan poikaa, määräten tyttärenne hänelle puolisoksi." Minä otin rohkeasti vastaan kärsimyksien elämän, jotten menettäisi teitä, ja minä rakastin kärsimystäni nähdessäni, että me olimme kutsutut kantamaan samaa iestä. Jumalani, minä olen pysynyt koskemattomana, uskollisena miehelleni, sallimatta teidän, Felix, astua askeltakaan kuningaskuntaanne! Minun intohimojeni suuruus kiihdytti minun voimiani, minä pidin niitä kidutuksia, joilla herra de Mortsauf minua vaivasi, sovituksina, ja minä kestin ne ylpeydellä kukistaakseni rikolliset taipumukseni. Ennen minä olin altis valituksiin, mutta siitä lähtien, kun te pysyitte minun luonani, minä sain jonkunverran iloisuutta, jonka herra de Mortsauf on kai saanut tuntea. Ilman tuota voimaa, jonka te minulle tarjositte, minä olisin jo aikoja sitten sortunut sisällisessä elämässäni, josta olen teille kertonut. Jos te olette merkinnyt paljon minun velvollisuuksieni täyttämisessä, on asianlaita ollut sama minun lapsiini nähden. Minä luulin riistäneeni heiltä jotain, ja minä pelkäsin, etten koskaan voisi tehdä tarpeeksi paljon heidän hyväkseen. Minun elämäni oli siitä lähtien yhtä ainoata surua, jota minä rakastin. Tuntiessani itseni vähemmän äidiksi, vähemmän uskolliseksi vaimoksi, moite sai sijansa minun sydämessäni ja peläten laiminlyöväni velvollisuuteni, minä alinomaa täytin ne ylenmääräisesti. Varjellakseni itseni lankeemuksesta minä asetin Madeleinen teidän ja itseni välille. Minä määräsin teidät toisillenne pystyttäen siten sulkuja meidän kahden välille. Voimattomia sulkuja! Ei mikään voinut tukahduttaa väristyksiä, joita te minulle aiheutitte. Kaukana tai lähellä teillä oli sama voima. Minä asetin Madeleinen Jacques'in edelle, sentähden että Madeleinestä piti tulla teidän omanne. Mutta minä en luovuttanut teille tytärtäni taisteluitta. Minä sanoin itselleni, etten ollut kuin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha teidät kohdatessani ja että teillä oli melkein kaksikymmentäkaksi vuotta. Minä lyhensin välimatkat, minä heittäydyin vääriin toiveisiin. Oi, Jumalani, Felix, minä teen teille nämä tunnustukset säästääkseni teitä katumuksista, ehkäpä myöskin ilmoittaakseni teille, että minä en ollut tunteeton, että meidän rakkauskärsimyksemme olivat aivan yhtä hirveät ja että Arabelle ei ollut missään minua etevämpi. Minä olin myöskin yksi noita langenneen rodun tyttäriä, joita miehet niin suuresti rakastavat. Oli aika, jolloin taistelu oli niin kauhea, että minä itkin yöt läpeensä; minun hiukseni putoilivat. Teillä on ne. Te muistatte sairauden, joka kohtasi herra de Mortsauf'ia. Teidän sielunne suuruus silloin, sensijaan että se olisi kohottanut minua, alensi minua. Voi! jo tuona päivänä minä toivoin voivani antaa itseni teille palkinnoksi niin suuresta sankaruudesta; mutta tuo hulluus ei kestänyt kauvoja. Minä laskin sen Jumalan jalkojen juureen tuossa messussa, johon te kieltäydyitte ottamasta osaa. Jacques'in sairaus ja Madeleinen kärsimykset näyttivät minusta Jumalan varoituksilta, Jumalan, joka veti voimakkaasti puoleensa eksynyttä karitsaa. Sitten teidän niin luonnollinen rakkautenne tuohon englannittareen paljasti minulle salaisuuksia, joista minä olin ollut tietämätön. Minä rakastin teitä enemmän kuin mitä minä luulin. Madeleine hävisi meidän väliltämme. Minun myrskyisen elämäni alituiset liikutukset, ponnistukset, joita minä tein hillitäkseni itseäni, ilman muuta kuin uskonnon apua, kaikki on valmistanut sairautta, josta minä kuolen. Tuo hirveä isku aiheutti häiriöitä, joista minä olen vaiennut. Minä näin kuolemassa ainoan mahdollisen ratkaisun tälle salatulle murhenäytelmälle. Kokonainen elämä, kiihkoisa, mustasukkainen ja raivoisa elämä, on ollut noiden kahden kuukauden välillä, jotka kuluivat äitini teidän suhdettanne lady Dudley'hin koskevasta uutisesta teidän tuloonne. Minä tahdoin mennä Pariisiin, minä janosin murhaa, minä toivoin tuon naisen kuolemaa, minä olin tunteeton lasteni hyväilyille. Rukous, joka tähän asti oli ollut minulle kuin palsami, ei enää tehonnut minun sieluuni. Mustasukkaisuus on tehnyt leveän murtuman, josta kuolema on astunut sisälle. Minä olin kuitenkin pysynyt tyynenä otsaltani. Niin, tuo taistelukausi oli salaisuus Jumalan ja minun välillä. Kun minä sitten sain tietää, että minua oli pettänyt vain luonto, eikä teidän ajatuksenne, että minä olin rakastettu yhtä paljon kuin minä rakastin teitä, tahdoin minä elää… se oli liian myöhäistä. Jumala oli ottanut minut suojelukseensa epäilemättä säälien olentoa, joka oli totuudenmukainen omaa itseänsä kohtaan, totuudenmukainen häntä kohtaan ja jonka kärsimykset olivat usein vieneet pyhäkön oville. Suuresti rakastettuni! Jumala on minut tuominnut, herra de Mortsauf antaa minulle epäilemättä anteeksi, mutta te, tuletteko te olemaan lempeä? Kuunteletteko te ääntä, joka tällä hetkellä kaikuu minun haudastani? Korjaatteko te onnettomuudet, joihin me olemme tasan syyllisiä, te ehkä vähemmän kuin minä? Te tiedätte, mitä minä aion teiltä pyytää. Olkaa herra de Mortsauf'ille kuten laupeudensisar sairaalle, kuunnelkaa häntä, rakastakaa häntä; kukaan ei häntä tule rakastamaan. Asettukaa hänen ja hänen lastensa väliin kuten minä olen tehnyt. Teidän vaivanne ei tule olemaan pitkäaikaista. Jacques jättänee pian kodin mennäkseen isoisän luo Pariisiin, ja te olette luvannut minulle ohjata häntä tämän maailman karien halki. Mitä Madeleineen tulee, hän menee naimisiin; kunpa miellyttäisitte häntä jonakin päivänä! Hän on kokonaan minua ja enemmänkin; hänellä on tuo tahto, joka minulta puuttui, tuo tarmokkuus, joka on välttämätön seuratessa poliittisen elämän myrskyihin määrättyä miestä, hän on taitava ja ymmärtäväinen. Jos teidän kohtalonne yhdistyvät, on hän oleva onnellisempi kuin mitä hänen äitinsä oli. Saadessanne itsellenne oikeuden jatkaa minun työtäni Clochegourde'ssa te pyyhitte pois rikoksia, jotka eivät ole tulleet riittävästi sovitetuiksi, vaikka ne ovat anteeksiannettuja taivaassa ja maan päällä, sillä hän on jalomielinen ja antaa minulle anteeksi. Minä olen, te näette sen, alati itsekäs, mutta onhan se todistus itsevaltiaasta rakkaudesta. Minä tahdon omaisissani olla teidän rakastamana. Kun minä en ole voinut kuulua teille, jätän minä teille ajatukseni ja velvollisuuteni! Jos te ette tahdo ottaa Madeleineä vaimoksenne, pitäkää ainakin huolta minun sieluni levosta tekemällä herra de Mortsauf niin onnelliseksi kuin hän voi tulla.

Jää hyvästi, rakas sydämeni lapsi, nämä ovat täysissä sielunvoimissa lausutut, vielä elämää täynnä olevat jäähyväiset, sen sielun jäähyväiset, johon sinä olet vuodattanut liian suuria iloja voidaksesi saada pienintäkään moitetta onnettomuudesta, jonka ne ovat aiheuttaneet; minä käytän tuota sanaa ajatellen, että te minua rakastatte, sillä minä, minä menen leposijaani velvollisuuksien uhrina ja, mikä saa minut värisemään, en ilman kaipausta! Jumala tietää paremmin kuin minä, olenko minä toteuttanut hänen pyhät lakinsa niiden hengen mukaisesti. Minä olen epäilemättä usein horjunut, mutta minä en ole langennut, ja voimakkain syy minun virheisiini on itse niiden viettelysten suuruus, jotka ovat minua ympäröineet. Vapahtaja on näkevä minut aivan yhtä vapisevana kuin jos minä olisin langennut. Vielä kerran jää hyvästi, jäähyväiset, samanlaiset kuin mitkä minä eilen sanoin meidän kauniille laaksollemme, jonka helmassa minä olen pian lepäävä ja jonne te usein palaatte, eikö niin?

Henriette.'

Minä vaivuin syviin mietiskelyihin huomatessani tuon elämän tuntemattomat syvyydet, jotka viimeinen liekki oli valaissut. Minun itsekkäisyyteni pilvet hajosivat. Hän oli siis kärsinyt yhtäpaljon kuin minä, enemmän kuin minä, sillä hän oli kuollut. Hän luuli, että jokainen olisi hyvä hänen ystäväänsä kohtaan; hän oli ollut niin rakkauden sokaisema, ettei hän ollut huomannut tyttärensä vihamielisyyttä. Tämä viimeinen todistus hänen hellyydestään teki minulle hyvin pahaa. Henriette-raukka, joka tahtoi antaa minulle Clochegourde'n ja tyttärensä!

Nathalie, tuosta ikuisesti hirveästä päivästä alkaen, jolloin minä ensi kerran astuin hautuumaalle seuraten tuon jalon naisen jäännöksiä, Henrietten, jonka te nyt tunnette, aurinko on ollut vähemmän kuuma ja vähemmän kirkas, yö pimeämpi, liikkeet hitaampia, ajatus raskaampi. On olentoja, joita me hautaamme maahan, mutta on erikoisesti rakkaita olentoja, joilla on meidän sydämemme kuolinliinana, ja joiden muisto sekoittuu joka päivä sydämemme lyönteihin; me ajattelemme heitä kuten me hengitämme, he ovat meissä tuon suloisen lain nojalla, joka koskee rakkaudelle ominaista sielun vaellusta. Toinen sielu on minun sielussani. Kun minä olen tehnyt hyvää, kun minä olen lausunut kauniita sanoja, puhuu ja toimii tuo sielu. Kaikki se, mikä minussa mahdollisesti on hyvää, virtaa tuosta haudasta, kuten liljan kukasta tuoksut, jotka palsamoivat ilman. Pilkka, pahuus, kaikki se, mitä te moititte minussa, tulee minusta itsestäni. Tästä lähtien, kun minun silmiäni verhoaa pilvi ja kun ne suuntautuvat taivasta kohden, oltuaan pitkän aikaa maahan luotuina, kun minun suuni on mykkä teidän sanoillenne ja huolenpidoillenne, älkää kysykö minulta enää: "Mitä te ajattelette?"

Rakas Nathalie, minä olen lakannut kirjoittamasta joksikin aikaa, nuo muistot liikuttivat minua liiaksi. Nyt minun tulee kertoa teille tapauksista, jotka seurasivat tuota katastrofia ja joihin ei tarvita paljon sanoja. Silloin kun elämä on kokoonpantu vain toiminnasta ja liikunnoista, on kaikki pian sanottu; mutta kun se on siirtynyt sielun korkeimpiin piireihin, on sen kertominen pitkällistä. Henrietten kirje sai erään toivon loistamaan minulle. Tuossa suuressa haaksirikossa minä huomasin saaren, jonne minä saatoin nousta maalle. Elää Clochegourde'ssa Madeleinen luona, pyhittäen hänelle elämäni, se oli kohtalo, jossa saivat tyydytyksensä kaikki minun sydäntäni liikuttaneet aatteet; mutta piti saada tietää Madeleinen todelliset ajatukset. Minun oli lausuttava jäähyväiseni kreiville; minä menin siis Clochegourde'en katsomaan häntä ja kohtasin hänet terassilla. Me kävelimme pitkän aikaa. Aluksi hän puhui minulle kreivittärestä kuten mies, joka tunsi menetyksensä suuruuden ja kaiken vahingon, minkä se aiheutti hänen sisälliselle elämälleen. Mutta ensimäisen tuskanhuutonsa jälkeen hän näytti enemmän huolehtivan tulevaisuudesta kuin nykyisyydestä. Hän pelkäsi tytärtään, jolla ei ollut, sanoi hän, äitinsä lempeyttä. Madeleinen luja luonne, jossa äidin viehättäviin ominaisuuksiin oli sekoittunut jotain sankarillista, hämmästytti tuota vanhusta, joka oli tottunut Henrietten lempeyksiin ja joka tässä aavisti tahdon, jota ei mikään saisi taipumaan. Mutta se mikä saattoi lohduttaa häntä tästä korvaamattomasta menetyksestä oli tietoisuus saada pian liittyä vaimoonsa. Noiden viimeisten päivien mielenliikutukset ja surut olivat pahentaneet hänen sairaloista tilaansa ja herättäneet hänen vanhat tuskansa; taistelu, joka kehkeytyi hänen isänvaltansa ja tyttären vallan välille, tyttären, josta tuli talon valtiatar, oli saava hänen päivänsä loppumaan katkeruudessa; sillä siinä, missä hän oli voinut taistella vaimonsa kanssa, täytyi hänen väistyä lapsensa edessä. Sitäpaitsi hänen poikansa tuli lähtemään pois kotoa, hänen tyttärensä oli menevä naimisiin; minkälaisen vävyn tulisi hän saamaan? Vaikka hän puhui pikaisesta kuolemastaan, tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja rakkaudesta osattomaksi.

Tuona aikana, jolloin hän ei puhunut minulle muusta kuin itsestään, pyytäen ystävyyttäni vaimonsa nimessä, hän täydensi minulle lopullisesti maanpakolaisen suuren kuvan, yhden meidän aikakautemme mieltäkiinnittävimmistä tyypeistä. Hän oli näöltään heikko ja murtunut, mutta elämä näytti itsepintaisesti pysyvän hänessä hänen raittiin elämäntapansa ja hänen maatöidensä tähden. Hetkellä, jolloin minä kirjoitan tätä, hän elää vielä. Vaikka Madeleinen täytyi huomata meidät kävellessämme pitkin terassia, hän ei laskeutunut alas; hän tuli kuistille ja meni sisään useampia kertoja ilmaistakseen minulle halveksumistaan. Minä käytin hyväkseni hetkeä, jolloin hän tuli kuistille, ja pyysin kreiviä nousemaan linnaan; minulla oli puhuttavaa Madeleinelle; minä esitin syyksi viimeisen toivomuksen, jonka kreivitär oli minulle uskonut, minulla ei ollut muuta keinoa kuin tämä saadakseni nähdä Madeleineä. Kreivi meni hakemaan häntä ja jätti meidät yksin terassille.

– Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle, jos minun on teille jossakin puhuttava, niin eikö se saa tapahtua tässä, jossa teidän äitinne minua kuunteli, kun hänellä oli valituksia, jotka koskivat vähemmän minua kuin elämän tapauksia? Minä tiedän teidän ajatuksenne, mutta älkää tuomitko minua tuntematta tosiasioita. Minun elämäni ja minun onneni ovat kiinnitettyjä näihin paikkoihin, te tiedätte sen, ja te karkoitatte minut niistä kylmyydellä, jota te osoitatte veljellisen ystävyyden asemesta, tuon ystävyyden, joka yhdisti meitä ja jota kuolema on lujittanut saman surun siteillä. Rakas Madeleine, te, jonka edestä minä antaisin tällä hetkellä elämäni ilman mitään palkinnon toivoa, ilman, että te itse sitä edes tietäisitte, niin suuresti me rakastamme niiden lapsia, jotka ovat holhonneet meitä elämässä; te ette tunne suunnitelmaa, jota teidän jumaloitu äitinne rakasti ajatella näiden seitsemän vuoden aikana ja joka epäilemättä lieventäisi teidän tunteitanne; mutta minä en tahdo käyttää hyväkseni tätä etua. Kaikki se, mitä minä teiltä pyydän on, ettette kieltäisi minulta oikeutta saapua hengittämään tämän terassin ilmaa ja että odottaisitte, kunnes aika on muuttanut teidän ajatuksenne yhteiskuntaelämästä; tällä hetkellä minä varon loukkaamasta niitä; minä kunnioitan surua, joka teitä hämmentää, sillä se vie minulta itseltänikin kyvyn arvostella järkevästi olosuhteita, joissa minä olen. Pyhimys, joka valvoo tällä hetkellä meidän ylitsemme, hyväksyy sen pidättymisen, jota minä noudatan pyytäessäni teitä ainoastaan pysymään puolueettomana ajatuksissanne minusta. Minä rakastan teitä liiaksi huolimatta vastenmielisyydestä, jota te minulle osoitatte selittääkseni kreiville suunnitelmaa, jonka hän hyväksyisi ilomielin. Olkaa vapaa. Myöhemmin ajatelkaa, että te ette tunne ketään maailmassa paremmin kuin minut, ettei kellään miehellä ole sydämessään uskollisempia tunteita…

Tähän asti Madeleine oli kuunnellut minua silmät maahan luotuina, nyt hän pysähdytti minut liikkeellä.

– Herra, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, minä tunnen myöskin kaikki teidän ajatuksenne, mutta minä en muuta lainkaan tunteitani teidän poissaollessanne ja minä pitäisin parempana heittäytyä Indre'en kuin sitoa itseni teihin. Minä en puhu teille itsestäni, mutta jos minun äitini nimellä on vielä jotain voimaa teidän ylitsenne, pyydän minä hänen nimessään, ettette koskaan tulisi Clochegourde'en, niinkauan kuin minä olen siellä. Jo teidän näkönne aiheuttaa minulle häiriötä, jota minä en osaa selittää ja jota minä en koskaan tule voittamaan.

Hän tervehti minua arvokkaalla liikkeellä ja palasi takaisin Clochegourde'en taaksensa katsomatta, tunteettomana kuten hänen äitinsä oli ollut yhtenä ainoana päivänä, mutta leppymättömänä. Tuon nuoren tytön terävä silmä oli, vaikkakin myöhään, arvannut kaikki, ja mahdollisesti hänen vihansa miestä kohtaan, joka hänestä näytti turmiolliselta hänen äidilleen, oli lisääntynyt joistakin katumuksista, joita hän tunsi ajatellessaan viatonta kanssarikollisuuttaan. Tällä taholla kaikki oli pohjatonta syvyyttä. Madeleine vihasi minua tahtomatta selittää itselleen, olinko minä näiden onnettomuuksien syy vai uhri: hän olisi mahdollisesti vihannut meitä yhtä paljon, äitiään ja minua, jos me olisimme olleet onnellisia. Kaikki oli siten raunioina minun onneni kauniissa rakennuksessa. Minun yksin tuli tuntea kokonaisuudessaan tuon tuntemattoman, suuren naisen elämä, minä yksin tiesin hänen tunteidensa salaisuuden, minä yksin olin nähnyt hänen sielunsa kaikessa sen laajuudessa; hänen äitinsä, hänen isänsä, hänen puolisonsa, hänen lapsensa eivät olleet tunteneet häntä. Kummallista: minä pengon tuota tuhkien paljoutta ja mielihyvällä levitän sitä teidän eteenne, me voimme kaikki löytää sieltä jotain meidän kalleimmista omaisuuksistamme. Kuinka monella perheellä onkaan Henriettensä, kuinka monet jalot olennot jättävät maailman kohtaamatta älykästä kertojaa, joka olisi tutkinut heidän sydämensä, mitannut niiden syvyyden ja laajuuden! Tämä on ihmiselämä kaikessa sen totuudessa: usein eivät äidit tunne lapsiaan enempää kuin lapset tuntevat heidät. Niin on myös puolisojen, rakastajien ja veljien laita! Tiesinkö minä, että minä eräänä päivänä isäni arkun ääressä riitelisin Charles de Vandenesse'n, veljeni, kanssa, jonka menestykseen minä olin niin suuresti myötävaikuttanut? Jumalani, kuinka paljon opetuksia yksinkertaisimmassakin kertomuksessa! Kun Madeleine oli hävinnyt kuistin ovesta, palasin minä sydän murrettuna sanomaan jäähyväiset isäntäväelleni, ja minä läksin Pariisia kohden seuraten Indre'n oikeanpuoleista rantaa, jota pitkin minä ensimäisen kerran olin tullut tähän laaksoon. Minä kuljin surullisena Pont-de-Ruan'in iloisen kylän läpi. Minä olin kuitenkin rikas, valtioelämä hymyili minulle, minä en ollut enää, kuten vuonna 1814, uupunut jalankulkija. Tuohon aikaan minun sydämeni oli ollut täynnä haluja, nyt minun silmäni olivat täynnä kyyneleitä; ennen minulla oli elämä edessäni, nyt minä tunsin sen autioksi. Minä olin vielä nuori, minulla oli kaksikymmentäyhdeksän vuotta, mutta minun sydämeni oli jo kuihtunut. Muutamat vuodet olivat kylliksi riistämään tuolta maisemalta sen ensimäisen kauneuden ja tekemään minulle elämän vastenmieliseksi. Te voitte nyt ymmärtää, mikä liikutus minut valtasi, kun minä kääntyessäni näin Madeleinen terassilla.