Читать книгу: «Laakson lilja», страница 18

Madeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua. Apotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle sanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen syyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden läsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen kylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa elämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä, jotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja yksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti minut sivulle.

– Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken, mikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon pyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä enkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten olisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn teidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä itseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä teiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te ette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta. Meidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta. Tästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka käy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata, kuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa huudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille vienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä olemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän kuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää aamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki kysyvät: "Missä hän on?" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän näkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen ajatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä taivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen hetkellä lausuen epätoivon sanoja.

Minä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä raukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut enää maan päällä. Tuo ajatus: "Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa minä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?" synnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli loppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me saavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi. Minä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä sohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen edessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon odottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä saatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas oli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden vuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa järjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä hetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien alta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden magnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin keltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään piirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät sydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja elämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla hehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä majesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa yli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit suhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia. Huolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset tulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii kenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen sisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja hymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti kuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin rinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta. Hänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa ja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen Henriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle Bossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei olisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja jota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun kuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman hänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän aavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta, jonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa levenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen yhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston ironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin pettymyksen raivon.

– Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette rakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen olento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä päättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä koskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä olen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä palkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki muinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin pysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena liljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen rakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra Origet on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan jälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena. Sitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä ottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin olen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta kaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä olen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja menemme yhdessä Italiaan.

Kyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden ikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun luokseni ja kallistui kukka vihkon yli: – Ei kyyneleitä! sanoi hän minun korvaani.

– Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme? vastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle liikkeelleni.

– Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä liikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen… ilman sinua, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun korvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi huokausta.

Minä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä noiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun ensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin selvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas tukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon kohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä vastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni häntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani yllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella, joka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli asennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen yksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen halu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai hänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat lapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä? Riisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi ei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden rannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin rakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n tavalla?

– Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän, ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja. Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis, että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.

Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista, todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua. Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.

– Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä, joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien läpi jotain tuoksua. – Felix! viininkorjaajat menevät syömään päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He tuolla ovat onnellisia, he!

– Kyrie eleison! sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät taivaaseen luotuina luki litanioja.

Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua kiihkeästi ja puristi minua sanoen: – Minä en enää päästä teitä! Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: my dee. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:

– Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen ilmoittamaan Manettelle… Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.

– Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän minulle avatessaan silmänsä.

Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.

– Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär muuttuneella äänellä.

Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös, puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.

– Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.

– Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä, kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan, jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.

Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.

– Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen, sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden ilmauksiin!..

– Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.

Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni. Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen, jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään: hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista, joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää? Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin, hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille. Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää. Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä. Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia, jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa, ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin Jacques'iin?

– Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että sinulla on minussa mitä uskollisin veli.

– Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni! vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.

– Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä nenäliinaansa.

– Ymmärrättekö? sanoi hän.

Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.

– Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään ettei kreivitär enää kärsinyt.

Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja, jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille odottamatta.

– Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.

Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka uinuivat hänessä nuoruudesta asti.

– Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.

Minä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa. Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina, korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa. Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita, joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin. Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme. Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget. Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle, himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle. Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.

– Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: – Enkö minä sanonut, että tähti nousisi säteilevänä?

Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä, joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella, tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu. Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille, että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana Ave Maria tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin. Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle, hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren, että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä. Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden päivien kauneudessaan.

– Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.

– Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän hymyillen.

Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle. Kreivitär punastui nähdessään minut.

– Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: – Kuten ennen vanhaan, Felix?..

Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi, minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.

– Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää sopia.

– Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo, vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres [ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt Jumalan äidilleen, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.

– Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.

– Te ja aina te!

Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette, seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus, jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään. Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.

– Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista, mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.

Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin polviin.

– Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä, läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski, ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta, jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne, teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.

– Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?

– Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki. Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni, että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti, anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. – Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen minulle tuon salaperäisen kirjeen.

Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.

– Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle iloa!

Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä, jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä, minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani. Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen, lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut minun koskaan sallinut osoittaa.