Читать книгу: «Venäläistä rakkautta», страница 7

– Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, – sanoi taiteilijarypistäen naamaansa. – Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvananpariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuriaajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, muttaihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihatenja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vieläparikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossakatseessasi on enemmän pahetta kuin koko S: n kadulla! Lähtekäämme,Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinäkaikki…

– Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, – sanoi medisiinari. – Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sillemitään. Hyvästi!

Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.

Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealtatuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurinahiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen kokomaailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivatkalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä.Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti.Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialtaolisi häneen katsonut naisia, vain naisia…

"Nyt se alkaa… – ajatteli hän. – Taudinpuuska lähestyy…"

VI

Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

– He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! – ajatteli hän.

Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteliolevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloinitse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämäkauhistutti häntä.

Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymysheti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaankoski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsiepätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsinpäähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset, jotka hän oli yöllä nähnyt.

Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäinhyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynytkuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.

Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevankirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkastanurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakkaoli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useitahyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia jauhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaanäitä naisia…

"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeenryhmään", – ajatteli Vasiljev.

Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä,vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuostanaisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet jokotahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänetsitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehenhaltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyylangenneena.

Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuonvälttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamallaluku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää,kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niinkauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hänkyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakkailtapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemäntienoissa.

Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiinkyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typeräihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntäätämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylösalaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tunteaentistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoapelastuskeino.

– Mutta se on mahdotonta! – sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyenvuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisenkanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikäinhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilijavoittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuonaiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisitänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaistenja varsovalaisten naisten mukana… Entä mitä olisi lontoolaisilletehtävä? Ja hampurilaisille?

Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljevei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaayhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneidennaisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisivälttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan.Pitää pelastaa miehet.

"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia… – ajatteli Vasiljev. —

Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."

Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisookadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:

– Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!

Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:

– Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan teJumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähdenjoutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunneheitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin…

Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi.On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, muttahänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaistokärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittäätoisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toistenkärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkinitkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupeevalittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuoväkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimystarttuu häneen, innostaa häntä…

En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli jakoki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksenkaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoipuhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavathäntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hänistuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan…

Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitäei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoretpainavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumojaja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, ettähän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivätkuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettälukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinenapostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin…

Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää,lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteenpisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksirupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseenkärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää,epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimmanpelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missäse oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verratamihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenuthermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseenkärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi.Väitöskirja – oivallinen teos – jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus – kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästikatseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuinajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo…

Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti.Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista olikaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä olise, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolmepäivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.

Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astellahuoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaanneliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän vääntelikäsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivatkalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallistasuuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissäpaloi sietämätön sieluntuska.

Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.

– Grigorij, oletko kotona? – kysyi hän.

Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhuiitsekseen:

– Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.

Sitten hän lähti.

Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeätuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävituska.

Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, jakauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensihuoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaanpitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopeinaskelin pitkin Sadovaja-katua.

Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädethihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaittenryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkinSadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselleportille, josta hän kääntyi Basmannajalle.

Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, muttase ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle jaharhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollutkäynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohistenvirtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistutikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudellatunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsaja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestäalastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.

Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan, levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoinalas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaanhaavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla.Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivatkauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulkipitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutuierääseen lehtoon, sieltä taas sillalle…

"Ei, kotiin, kotiin! – ajatteli hän. – Kotona on kai sittenkinparempi olla…"

Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märänpäällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriäpitkin – väsymättä aina aamuun saakka.

VII

Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamunaVasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta, yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.

– Jumalan tähden! – parkui hän huomatessaan toverinsa. – Viekääminut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vainviipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!

Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskinhyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus onpysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoirauhallisesti:

– Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinenlaatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.

– Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!

– Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.

Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle jataluttivat hänet kadulle.

– Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun, – sanoi medisiinari matkalla. – Hän on hyvin ystävällinen jaammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajankokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.

– Pikemmin, pikemmin!.. – kiiruhti Vasiljev.

Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toveruksetystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisellaposkellaan.

– Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne, – sanoi Mihail Sergeitsh. – Olen iloinen, jos voin auttaa teitä.No… olkaa hyvä ja käykää istumaan!..

Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin jasiirsi esille paperossilaatikon.

– No? – alkoi hän polviaan silittäen. – Ryhtykäämme asiaan…

Kuinka vanha olette?

Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Häntiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia, oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessäollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä,äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevinäidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynytteatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:

– Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidänäitinne intohimo?

Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhäsilitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.

– Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, – sanoiVasiljev, – niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vaiei. Se ei ole perinnöllistä.

Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitäänvikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.

Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät, saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta MihailSergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainenilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannutjokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastauksetmuistiin paperipalaselle.

Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteellisetopintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipuitohtori ajatuksiinsa.

– Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman… – sanoimedisiinari.

– Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minunkeskittämästä ajatuksiani, – huomautti tohtori ja hymyili toisellaposkellaan. – Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudinvaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinenrasitus… Niin, niin… Entä juotteko viinaa? – virkkoi hänVasiljevin puoleen kääntyen.

– Hyvin harvoin.

Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneenselittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilijaja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S: n kadulla.

Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä jatohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntuiVasiljevistä erittäin kummalliselta…

– Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, – sanoi Vasiljevitseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. – Onkoprostitutsiooni pahe vai ei?

– Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? – sanoi tohtorikasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissutsellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.

– Oletteko sielunparantaja? – kysyi Vasiljev lyhyesti.

– Olen kyllä.

– Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! – sanoiVasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen. – Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki onihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanutkahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä,että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuodenkuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtävälinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään, pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!

Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään, tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt,säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliinvaipuen.

Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näyttitäysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävänitsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevinluo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas olirauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvienrefleksejä j.n.e.

Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota, rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassahävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksireseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia… Näitä aineitahän oli ennenkin nauttinut.

Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereillejäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.

Huimapää

I

Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa.

– Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?.. – sanoi OlgaIvanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonutselittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselleeikä mitenkään huomatulle miehelle.

Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltäännimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessaylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän ottiosastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoiraitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänenyksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noinviisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestäolisi sanottavaa?

Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivätsuinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakinsuhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainenheistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa,hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.

Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sittentunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainenlausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja, hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnanlahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi, vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tullamainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässälaatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen,25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä jajoka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hänkorjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vieläsaattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään, tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi, ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta joyleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä jakertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari, tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsimuinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperillaja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.

Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa, joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaanjonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimelläsamallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässäseurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikkahän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään olevahännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuinjonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija taitaiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola…

Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa jahääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväälläon täynnä kauniita, valkoisia kukkia.

– Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikkitapahtui? – virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. – No, kuulkaahan sitten… Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isällänioli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parkasitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä.Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski… Ja te, herrakirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää!Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään ennukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitintuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaatosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävitoisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunneseräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua… Itkin kokoseuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kutennäette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakinvoimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaahänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kunhän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa… Rjabovski, mitäsanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! – huusi hänmiehelleen. – Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi…Kas niin… Olkaa ystäviä!

Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä

Rjabovskille ja sanoi:

– Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot, tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidänsukulaisianne?

II

Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.

Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovnakoristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla, jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muittenhuonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisistavarjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista, pienistä patsaista, valokuvista… Ruokahuoneen seinille hän liimasipainokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaanviikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustetturuokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, javerhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripustisänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksipatsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuorenpariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.

Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoatai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.

Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä jaDimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteenja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissaja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystäpuvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä jasilkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä,jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota OlgaIvanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo, saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutuisopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tairesettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkuntaiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuuttatapaamaan – kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vainjuttelemaan.

Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaanja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen…

Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi, ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivatyksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteellatulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. OlgaIvanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaayksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästäjotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin, pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaikentaiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.

Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuinsiinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, jatulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkinkuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan, ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsuiluokseen.

Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisiaihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosiheidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entisetkatosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, muttanäihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhäuusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä… Miksi?

Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa.Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti jainnosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensäinnokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.

– Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, – sanoi OlgaIvanovna, – mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaanharrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.

– En ymmärrä niitä, – vastasi mies sävyisästi. – Olen koko ikäniharrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänytaikaa taiteisiin.

– Mutta sehän on kauheata, Dimov!

– Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkälääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin onomansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minäajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsätaiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuriarahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.

– Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!

Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sittenteatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen.Niin joka päivä.

Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin eipelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla.Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi, taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnallaoli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti, muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassakeskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista jamaalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkianaisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä jatyperinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä eiaina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilmekasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uuttakuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänenolemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautuiruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan jasanoi käsiään hykertäen:

– Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samatruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä taivasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa jakaksi pulloa viiniä.

– Rakas hovimestarini! – huudahti Olga Ivanovna taputtaeninnostuksesta käsiään. – Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyväherrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi!Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilmekaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!

Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aikaleppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivatkeskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.

Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kuluisuloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollutkuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan, sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettuleikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänenvuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkunverran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoimaalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parinkolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydäsairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.

– Minulla on huono onni, kultaseni! – virkkoi hän kerranpäivällispöydässä. – Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitinkaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.

Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollutvaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.

– Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.

Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin

Jumalaa.

Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.

Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti, suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillenja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!

Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista.Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, jasitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkojaVolgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaataiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksimatkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletinmatkaa varten.

Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinkahänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelletyönsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristihuulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten: