Читать книгу: «Venäläistä rakkautta», страница 6

Taudinpuuska

I

Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulunoppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristiVasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S: nkadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen jalähti heidän mukanaan.

Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullutheistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa, missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Häntiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömienolosuhteiden pakosta – huono seura, kelvoton kasvatus, puutej. n.e. – täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdastarakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidänäitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiedepitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikestatästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut.He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitäsuurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovatpelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisenmenneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä samanarvoinen kuin muutkin pyhimykset.

Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä,tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän ainakertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaaetuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätävaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena, vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.

Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella.Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanutaivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nytolevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi, maa, katot, puut, penkit bulevardilla – kaikki oli niin pehmeätä,valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisiltakuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi, vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herättimielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuoensi lumi.

– "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…"

alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.

– "Kas tuossa mylly…" – jatkoi taiteilija, – "rauennut se on…"

– "Kas tuossa mylly… rauennut se on…" – toisti medisiinarikohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hänvaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanojaja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijatkääntyivät häntä katselemaan:

– "Vapaana kerran tässä voitti suloinen, vapaa rakkaus mun…"

Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltäänpäällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. KunVasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissakorkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellenkuin likinäköinen.

Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinäsiinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotujuotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaikenkansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!

– Enhän minä mitään… – sanoi Vasiljev nauraen. – Olenkokieltäytynyt?

Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan, katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä,voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinkaheidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävätintohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heilläseuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita, hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä,kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia, rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän,Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, onvarovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.

Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänentoverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Josoli juotava viinaa, – hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi.Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, – niin hän menee. Häntahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijainpuheisiin…

Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan, – toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiätaiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikäänköyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta, lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä,joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmastaja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuinneitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksikertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväälläkirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.

– "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —

hän lauloi puoliääneen.

Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestätämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.

Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noinkymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitäkäytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo, kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivätkasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen, jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyyvaloa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä teteette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta jamieltäkiinnittävää.

II

Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivatripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.

Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistutja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa, joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi,ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätönorkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:

– Miten monta taloa!

– Eihän tämä mitään ole! – sanoi medisiinari. – Lontoossa onkymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.

Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminäkuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiäkuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaankaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään… Ja tässävälinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa, kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissaovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta jasurutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa jameluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaistasamanlaista välinpitämättömyyttä.

– Alkakaamme alusta, – sanoi taiteilija.

Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloiheijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousikeltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvotolivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvanhaju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johtiovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilijapysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaahuoneeseen.

– Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! – alkoitaiteilija kumartaen teatraalisesti.

– Havanna, tarakanna, pistoletti! – jatkoi medisiinari painaenlakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.

Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaateatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili, tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitäseuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotiastyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hameja rinnalla valkoisia nauhoja.

– Miksi seisotte ovelia? – kysyi tyttö. – Riisukaa päällystakkinneja käykää saliin.

Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljevseurasi heitä epävarmana.

– Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! – sanoi lakeijaankarasti. – Noin ei saa mennä sisään.

Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihavaja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianonvieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikäkiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.

– Missä muut neidit ovat? – kysyi medisiinari.

– Teetä juomassa, – vastasi vaalea tyttö. – Stepan, – huusi hänsitten, – mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!

Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään olitulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia,hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkäja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla, karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljästyttö, sitten viides…

Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestätuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämänsalin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoisetnauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen januo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä,hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitäoli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän eilainkaan huomannut.

Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia.Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan – tuopelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmenirumissa tauluissa, puvuissa… Tässä mauttomuudessa oli jotakinluonteenomaista, omituista.

– Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! – ajatteli Vasiljev. – Mikäkaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisenkiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin – ostamaan elävän ihmisenyhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston, kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, – mutta tässä?..Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten… ei pidä ajatellakaansitä!

– Partaniekka, tilatkaa portteria! – sanoi vaalea tyttö hänelle.

Vasiljev hämmästyi.

– Mielelläni… – vastasi hän kohteliaasti kumartaen. – Muttasuokaa anteeksi, hyvä neiti, minä… minä en juo.

Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseentaloon.

– Miksi tilasit portteria? – kysyi medisiinari suuttuneena. —

Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät!

Vahvasti sinä elätkin!

– Kun tyttö tahtoi… miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? – selitti Vasiljev.

– Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaanpyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.

– "Kas tuossa mylly, rauennut se on"… – lauloi taiteilija.

He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneetsaliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisensohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivathyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan jakulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen, yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtaloviskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitätehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä onhänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täälläpalvelijana?"

Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsaovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä,oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonkaliivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikänäyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänenkasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaisetkasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänenkasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaatsilmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet jakatse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kunse on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauskakoskettaa tuon palvelijan tukkaa: – mahtaakohan se olla karkea vaipehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.

III

Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä jamuuttui luonnottoman vilkkaaksi.

– Menkäämme toiseen paikkaan! – komensi hän käsiään huitoen. —

Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!

Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana, ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinarimurisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostuikuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.

Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin.Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisiakampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsiVasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoinimittää S: n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla, jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessakehittynyttä.

Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkäthameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violettiposkimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuonpiti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästitai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä kokokadun yleinen sävy.

– Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. – Eivätkö hetodellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kunse on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin?Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämäräympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinkatyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisitoki vieraiden opettaa heitä…

Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutuihänen viereensä.

– Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? – kysyi tyttö. – Miksiolette noin surullinen?

– Minun on ikävä.

– Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.

Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

– Mihin aikaan menette levolle?

– Kuudelta aamulla.

– Entä koska nousette?

– Kahden, kolmen tienoissa.

– Mitä teette levolta noustuanne?

– Juomme kahvia… ja seitsemältä syömme päivällistä.

– Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?

– Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidänemäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?

– No… puhellakseni…

Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsivoimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätköhänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hänjoutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vaioliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään jatoivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan…

Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava jamissä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hänajatteli jotensakin kauan ja kysyi:

– Kuinka vanha olette?

– Kahdeksankymmentä vuotta, – sanoi tyttö piloillaan, katsellensuu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään jajaloillaan.

Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoipitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.

Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeentekisi, hymyili hän väkinäisesti.

Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut – hänentoverinsa, musikantit ja naiset – eivät edes katsahtaneet hänenvieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitäänkuulleetkaan.

– Tilatkaa Lafittea! – toisti tyttö.

Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, jahän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavankuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuinvasaralla lyöden: yks… kaks… kolme…

– Lähtekäämme pois! – sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.

– Odota, minä lopetan ensin!

Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljevmusikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.

Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkkaBazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodinmukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkotkasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoinälykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soittitunteellisesti.

Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneettänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatellanoita naisia katsellessaan?

Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä,nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat jatylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksihe olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan.Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänenmielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollutmitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuinei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisenmaailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisiaikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenutsiitä, niin ei olisi uskonut…

Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa jalasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui japoistui huoneesta.

– Odota, me tulemme kohta! – huusi taiteilija hänen jälkeensä.

IV

– Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänenensimäisestä seikkailustaan, – kertoi medisiinari, kun he olivattulleet kadulle. – Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainenkonttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloinseitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivätmyömällä saippuaa ja kynttilöitä.

– Millä valloitti sankari tytön sydämen? – kysyi Vasiljev.

– Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piruties!..

"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" – ajatteli Vasiljev medisiinarista. – Minä en vain osaa… – Hyvätherrat, nyt lähden kotia, – sanoi hän ääneen.

– Minkätähden?

– Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä jakaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edesihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jossallitte.

– No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni… – valitti taiteilijaitkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. – Jatkakaammematkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sittenperiköön… Lähde nyt mukaan, Grigoriants!

Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.

Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistäkoristava ovipeili olivat täälläkin samaa S: n-kadun tyyliä, vaikkajonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.

– Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! – sanoi Vasiljev, mutta riisuikuitenkin palttoon yltään.

– Mutta hyvä veli… – sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. – Älähän nyt juoni!.. Gri… Gri… ole nyt toverillinen! Yhdessätulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!

– Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä,inhottaa niin äärettömästi täälläolo.

– Älä nyt, Grisha!.. Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!

Ymmärrätkös? Havaintoja!

– Asioita pitää katsoa objektiivisesti, – huomautti medisiinarivakavasti.

Vasiljev astui saliin ja istuutui.

Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräsvanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaisetsilmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aikahumalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivatnäitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevintuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneenkuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:

– Tulipa tumma herra vieraaksi…

Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hänhäpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut.Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä – sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään – vihasi näitänaisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän eisäälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.

"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, – ajatteli hän. – He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, muttaovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppiatuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta…"

– Grisha, älä lähde pois, odota meitä! – huusi taiteilija ja katosijonnekin.

Pian katosi medisiinarikin.

"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enääpäinsä…" – ajatteli Vasiljev edelleen.

Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiäsyyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai eiyksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkienkasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme.Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä – siinä kaikki.

Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsakanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvostaliinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevankahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit, kahteen saakka nukkuminen…

Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiäälykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hiemanuneliaihin, väsyneihin kasvoihin… Tyttö ei ollut enää nuori; oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istuinojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.

Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuinsattumalta hänen viereensä.

"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sittenvähitellen vakavampaan…" – ajatteli Vasiljev. – Kuinka kaunispuku teillä on! – sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytönliivin liepeessä.

– Niin on, – vastasi tyttö veltosti.

– Mistä kuvernementistä olette kotoisin?

– Minäkö? Kaukaa olen… Tshernigovin kuvernementistä.

– Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!

– Ihanaa on siellä, missä emme ole.

"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", – ajatteli Vasiljev. —

"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.

Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."

– Onko teidän täällä ikävä? – kysyi Vasiljev.

– Ikävä… tietysti.

– Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?

– Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?

– Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.

– Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?

– Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Muttavaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinenon joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.

Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoitarjottimella laseja ja soodavettä.

– Tilatkaa portteria, – sanoi hän ja haukotteli jälleen.

"Portteria… – ajatteli Vasiljev. – Mitä sanoisit, jos veljesi taiäitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpasaisit portteria, luulen…"

Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeijaoli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvotpunottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyisuurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:

– Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käyparempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!

Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneestakuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, ettäsiellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden laillaloukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua…

Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan jakiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, jostaitkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä,hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensäniitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiäkauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.

Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut senvaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuliaraksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa,hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota,lyödä, loukata ilettävin sanoin…

Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päinportaita alas.

V

Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaentovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaatja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhävieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojenyläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Joskatsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevantäynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaanne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivatvielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenäVasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa, silmäripsiinsä… Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.

"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! – ajatteli

Vasiljev. – Kirotut olkoot nämä talot!"

Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaitaalas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, jasydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältäkadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaatovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.

Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt; turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, muttasen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaakuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, jokaoli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata olikeksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällänoitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.

"On olemassa pahetta, – ajatteli Vasiljev, – mutta syyllisyydentuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan, poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä,välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo, personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, jaetteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.

Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen janauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi, katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:

– Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, eihätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!

Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmilläviiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiäänhuitoen:

– Seiso suorana vaan! Älä tärise!

Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.

Halki melun kuului taiteilijan ääni:

– Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön!

Mokomia lurjuksia!

Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan

Vasiljevin hän sanoi levottomasti:

– Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennäkerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki!Kuuletko? Jegor! – huusi hän ovelle päin, – Jegor!

– Minä en salli, että naisia lyödään! – kuului ylhäältä taiteilijanpisteliäs ääni.

Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, jokasieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.

Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkilläylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:

– Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa, humalaista naista! Äh, te…

– Jegor!.. Kuule, Jegor… – alkoi medisiinari pyydellä. —

Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi!

Kunniasanani!

Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.

– "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —

alkoi medisiinari taas laulaa.

– "Kas tuossa mylly…" – yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua – "rauennut se on…" Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyttulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä eipääse mihinkään!

Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:

"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, ettäprostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, taijos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitätavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverinisamanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuinviikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."

"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, muttaeivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden jatylsämielisyyden valtaa? He juuri – sen minä todistan. Missä siinäon se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat?Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavatmieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannutkerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita jalöysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen, – sanoi toinen, – annappas kun syömme sen.' – 'Mitä sinäajattelet? – kauhistui toinen. – Oletko unohtanut, että tänään onkeskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat hemetsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkinnaisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoitaja oppineita miehiä…"

– Kuulkaa! – sanoi hän kiivaasti ja terävästi. – Miksi käyttetäällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiedesanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan jokokeuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hänkuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaaneläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisisataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos teeläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikinkaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidänosallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?.. Eikö se olekauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!