Читать книгу: «Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta», страница 7

Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin, laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen. Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä, sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.

Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä, kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla, sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi veisaamalla sanelevan:

 
Mä että täältä erkanen,
Sen katson voitokseni,
Sill' ilon Jesus ijäisen
Suot luonas sielulleni.
 
 
Mä pääsen tyyneen rantahan
Myrskyistä, jotka pauhaa,
Kiusauksista maailman
Saan ijäks kaikeks rauhaa.
 

Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.

Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen ja lupaan Jumalan kautta."

"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."

He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa; heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän huomionsa, heitä vain paleli.

Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan, nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet; itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa. Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.

Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan, aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa mihinkään koko sille pyhälle saarelle.

Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet voimansa.

Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:

"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni

Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"

"En, sitä minä en kuullut."

"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman kynttilänsä ja heti paikalla."

Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan, joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä. Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.

* * * * *

Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan", sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta, palata kotiin ja alkaa uutta elämää.

X

Bitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken jälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä iloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin tuhlaajapoika.

Ehkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin rauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän kertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen levollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta alkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä kuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin pois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja kuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen ennustaa uutta kevättä.

Vanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli ainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin hankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä Tervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän vastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui kauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se hänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut vaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja rukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa, niin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo monivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo taikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä hän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja. Jumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä teki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan käsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän itse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä ripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi markalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin hän, josta olisi voinut tulla – niin, miksipä ei kauppaneuvos (olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos Mustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta ja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena pitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli toki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet aikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai saskaa,⁴ ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja eivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin vastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä ilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän oli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet, vastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä, pyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt kaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat nuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, – senhän olivat kaikki kuulijat sanoneet paitsi Matti – niin oli kirkkoneuvosto antanut heränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille ja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä uskovaisten kokouksia.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja postilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos hän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin kanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut vauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä ylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle saattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa pulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän olisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei, nyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen, sieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget poskiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli täksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran yhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki ovensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten ystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä katsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä kerrottiin.

Puotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja hänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein kuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja kasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän mietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä. Mietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä, joka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen saarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista. Hänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut näyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus. Milloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän sormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet paukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan apostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun taitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen, miten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista tai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin jyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.

Nämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa ei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa, ehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen pääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla voitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä vastustivat.

Pullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton, Anni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein ennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne, sekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain uteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa tulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää aamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata eikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja ukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka jo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja taivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä nousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne olivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta sinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä odottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti vilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat kuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet yli metsäin ja maiden.

Kuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin kokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen yhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa seisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että asioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain taistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon uskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin tunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin, sillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika, mutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh ristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä Jumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä taivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse; täällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko, että Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman kohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän valmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on ainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa, eli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin Kristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä, me olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan sanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä kirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja silloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10: nen luvun 17:ssä värsyssä: "niin tulee siis usko kuulosta." Lapsellisella nöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu opettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta Jeremiaalle 1: sen luvun 9;ssä värsyssä: "katso, minä panen minun sanani sinun suuhus." Ja Kristus sanoo: "joka teitä kuulee, hän kuulee minua, ja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun." Mitä hyvänsä valtionkirkon pappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä Henki ei puhu hänen suunsa kautta. "Sydämmen uskolla me tulemme vanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun." Eukoilla Jumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me tarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta meidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme. Se onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa Herralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien edessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.

Kasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon pääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti käytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän syntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte anteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan pilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa puhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut syntinsä, eikä ainoastaan sanoilla "minä vaivainen syntinen ihminen", vaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta sitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi annon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet seurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen sieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka pakottaa häntä ylistämään Herraa.

Anni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot hehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, "sillä niitähän pitää tuleman", teki hän sydämmessään lupauksen, että, sanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään väkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta. Silloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne sinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli loistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Nyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden alle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana, vasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki syvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan tämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien päälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä, mustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa, kunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein lakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta, mahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt valmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt seurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö kukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään pakottanut … silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja leimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt, lakki päässä.

"Onkoko kellään mitään sanomista?" sanoi hän äänellä, joka kuului jyrinääkin kovemmin; "kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te luopuneet lapset", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. "Vai tässä se luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon teidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet perkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan juttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa petollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te rukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät opetan."

Kirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava puheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan vuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen papinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja pelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin toivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin, jonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi syöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan sanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.

Kuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että pelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria sydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä koko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti ylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten:

"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen tiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän rukouksiamme."

Tämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut mitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi hämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen yksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman ihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan luottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin katseltavan kirkkoherraa.

Samassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti sinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka istui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis hän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi hän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se "miksi" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan käsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja siunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta olemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo pakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä armonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona, silmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus Tobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä kohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa alle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota yhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois isänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt hänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin hyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen, johtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset valtionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa mestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän hetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin, hän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:

"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään törkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin mielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte väkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta lampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita meitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia eikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen saastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme köyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi oikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä tunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän seurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa ketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että rukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi, miksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan ei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan pahennusta."

Paitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan hiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt, miten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta; hän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut, hän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se puhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli sisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo konjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata. Uhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois harhauskoisten kokouksesta.

Hänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut vähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys täräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman painosta.

"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme", sanoi Tobias; "jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin vainoojia." Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein mieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden. Ulkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma oli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse käänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi rankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä huoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan edessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus oli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran valitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä pidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka nuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti saarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän luonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet kerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut hänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen sielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan kirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän vallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään näytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee hänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa, yhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein anteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja sotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi kaikuvasti: "Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa hengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin pakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut vankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen ei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja tehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta."

Antonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken tuleen.

"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!" Ja ylös nousi joka mies ja nainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat rauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen huumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.

Ulkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin valasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria sadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa aukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja Matti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin näki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä. Hänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti, joka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan takaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen tulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät rukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.