Читать книгу: «Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta», страница 6

"Perkele!" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja kääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin siinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia Adamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.

Jurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta, ensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan sotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut selvittäytymään pahimmistakin pulista.

"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se, jonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa, yhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu heti totta."

Tobias teki selon itsestään.

"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä tiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni. Kuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin tavallista."

Kotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa virtailevan. "Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä."

VIII

Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni, nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti, selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista. Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.

Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista ajatuksiansa pojalleen.

Oliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin äideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he joutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut pojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena Pullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen Tobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli tarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä. Haihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi häntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui taas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta tullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka Adamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin aaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä hänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.

Hän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt pienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä, ja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä talonpoikais-ukkojen ja – ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että vastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten silmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua hänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän suri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut välinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton äänettömyys se rasitti äitiä enimmän.

Vanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa koettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla venäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.

Nuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja

Viskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa toiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että

Anni oli mennyttä häneltä.

Kylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa. Seurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän suojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään sen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän ilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat pastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa, ja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden tuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen sen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat matkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä oli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä. Anni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen nyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli kokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon. Kaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä oli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin mitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi sitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut heidän avioliittoansa.

Eräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin rappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä kaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä Matti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo sanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli tiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa häntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan keltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan ainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta vasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta hänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään koski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi nyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti liekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä kummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti nyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa käytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.

"Anni", sillä hän se oli, "Anni", sanoi hän, "minun pitää saada puhella sinun kanssasi; tule tänä iltana … tiedäthän, sinne pellolle."

Paljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua ja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.

Oli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja kesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain koivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli lauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa tuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita unelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja kärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa taistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli kyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi: joko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa kiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen vieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin hiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi, jälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän, ajatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti rauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä kiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä askelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin ojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti maahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:

"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä tahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin veräjästä."

"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"

"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa…"

Siitä Tobias kiivastui. Sana – pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt taas siinä, josta oli lähtenyt.

Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:

"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat. Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää ja pilkkaa, kantaa surua ja…"

"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.

Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.

Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin, silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki, kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.

Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja, tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta. Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan. Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.

Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista, airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava. Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.

Nuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu vuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä; nyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille. Heti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne. Tobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina, edeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä pitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi olutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä ammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison toivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko ajan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta. Matti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut irroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti puhelivat sekä nuoret että vanhat.

Leenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa ottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut mitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä luuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa vähän tunkeileva.

"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta", sanoi Ivan Bitshok nuoresta Tobiaasta. "Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä tarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella talonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle, millainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain kalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä."

"Jos hän tahtoo lähteä", vastasi Pullinen ilostuneena, "niin ei minusta vastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä; ota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti."

Vilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin tarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka pelkäsi kaikkia "suomalaisia papereja" enemmän kuin mitään räkätautia, köhää, pattia tai hevosruttoa.

"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä annan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet rukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon käteen!"

Tobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.

Tobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet kotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli hän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden toimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi juhannusaatto Tervolan talossa.

Seuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen. Näytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa poikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon matkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua ollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi hänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää neuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin mahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin kärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä yksi "jääkää hyvästi" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi ensimmäisen mäen taa.

IX

Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui, riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin kotiin.

Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa. Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva. Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin "talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi. Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen jyskyttivät jäätynyttä pintaa.

Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva, sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.

"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä. Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi heti.

"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"

Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa, hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan. Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä, valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin, jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin. Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin; ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."

Sydän vavahti matkamiehillä.

"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.

"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.

"En minä kuule mitään."

"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta." Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.

Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät; meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin nuoli maata kohti.

"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme

Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"

Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi, jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina, ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton, jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä, tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä; jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään hänen autuuteensa."

Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei", sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni. Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael, paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin. Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"

Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset, joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.