Читать книгу: «Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita», страница 5

SUDEN-JOHTAJA

 
Sata saat sa lammasta,
Kulkelevaa kangasta;
Tule kaunoiseni vaan
Siitä karjaa ottamaan.
– Enpä tule kanssasi,
Kyllä tunnen karjasi.
Kita liian suuri on,
Mene yksin onneton.
 

Maurice Sand'in keräilemiä.

 
Villiers, Paunay,
Rosnay, Saunay
Ovat neljä pitäjää,
Joiss' on monta tietäjää.
 

Näin sanotaan Brennen maakunnasta ja Berryn historioitsijat pitävät tätä nevaista maata suden-lumojain ja tietäjäin luvattuna maana.

Luulo suden-lumoojista on levinnyt ympäri Ranskanmaata. Nämä ovat tuon kauan uskotun ihmis-susi-tarun viimeiset jäännökset. Meidän lapsemme lapsille kerrotut sadut eivät enää ole niin kummallisia eikä kauhistuttavia kuin ne, joita iso-äitimme meille tarinoivat. Minä en muista Berryssä kuulleeni keski-ajan enkä muinais-ajankaan ihmis-susista puhuttavan. Mutta kuitenkin sitä sanaa siellä vielä kyllä käytetään, vaikka sen oikea merkitys on joutunut unhotuksiin.

– Ihmis-susi on noiduttu susi, eivätkä suden-lumoojat enää ole tuommoisia velho-joukkojen päälliköitä, jotka muuttuivat susiksi lapsia nielläksensä; vaan he ovat viisaita, salamietteisiä ihmisiä, vanhoja puitten-hakkaajia, viekkaita metsänvartioita taikka semmoisia, jotka ovat keksineet salaisen keinon todellisten susien lumoamiseen, kesyttämiseen ja johtamiseen. Ainakin he ovat tehneet ne itsellensä alamaisiksi ja voivat johtaa niitä mielensä mukaan.

Minä tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kertoneet uuden kuun syntyessä nähneensä Valkosen Ristin tienhaarassa Soupison ukon, jonka liikanimi oli Démonnet, astuvan aivan yksistään pitkin askelein ja neljättäkymmentä sutta jälessään.

Kaksi miestä, jotka itse ovat asian minulle kertoneet, näki muuanna yönä Chateauroux-nimisessä metsässä suuren joukon susia kulkevan puitten alla. Miehet pelästyivät ja kiipesivät puuhun, josta näkivät, miten pedot lähestyivät erään puunhakkaajan mökkiä ja asettuivat oven eteen, jossa ne rupesivat hirveästi ulisemaan. Puunhakkaaja tuli ulos ja astui niiden keskelle, puhutellen niitä oudolla kielellä, jonka jälkeen ne lähtivät pois, tekemättä hänelle mitään pahaa.

Tuo on talonpoikain kertoma juttu. Mutta kaksi rikasta herrasmiestä, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat sangen älykkäitä ja käytännöllisiä miehiä, on valallansa minulle kertonut, että he asuntonsa lähellä olevassa isossa metsässä, jossa he usein kävivät metsästämässä, olivat nähneet vanhan metsän-vartijan, jonka he hyvin tunsivat, seisahtuvan tien-ristiin ja rupeavan siinä kummallisella tavalla koikehtimaan.

Silloin menivät he piiloon pitääksensä häntä silmällä ja eipäs aikaakaan, niin näkivät he kolmekymmentä sutta tulevan juosten, joista yksi tavattoman iso loikki suoraa tietä lumoojan luo hänelle liehakoitsemaan. Tämä vihelsi, kuten koirille ainakin, ja kävi niiden edellä syvään metsään. Tuon kummallisen tapauksen näkijät eivät uskaltaneet häntä seurata, vaan palasivat pelästyneinä ja ihmetellen kotiansa.

Tämän kaiken he kertoivat minulle niin todenperäisellä tavalla, ett'en tiedä mitä siitä ajattelisin. Minä olen maalla kasvanut ja olen niin kauvan uskonut kaikenmoisia kummituksia – joita tosin en ole itse nähnyt, vaikka olen kuullut muiden minun läheisyydessäni niitä nähneen – jotta minä en vielä nytkään osaisi sanoa missä todellisuus päättyy ja missä mielenkuvitus alkaa.

Tiedän kyllä, että petoja saadaan kesytetyiksi. Mutta onko mahdollista kesyttää vapaudessakin eläviä petoja? Ovatko nuo henkilöt, jotka yllämainitun tapauksen minulle kertoivat, nähneet yhtä aikaa samaa unta, taikka oliko tuo luultu velho huviksensa kesyttänyt kolmekymmentä sutta? Sen minun täytyy vaan varmaan uskoa, että he molemmat olivat nähneet tuon tapauksen, jonka totuuden he vakavasti takasivat.

Morvan'issa ovat viulunvinguttajat suden lumoojia. He eivät voi oppia soitantoa, ell'eivät lupaa itseään pirun omaksi ja usein heidän mestarinsa pieksee heitä ja lyö heidän soittimensa rikki heidän selkäänsä, jos eivät häntä tottele. Tämän maakunnan sudetkin, näet sen, ovat perkeleen alamaisia, eivätkä siis olekaan oikeita susia. Taru ihmissusista on paremmin säilynyt täällä kuin Berryssä.

Noire'n laaksossa olivat säkkipillin ja lyyran soittajat velhoja vielä viisikymmentä vuotta takaperin. Nyt he ovat päässeet tästä pahasta maineestansa; mutta vieläkin kerrotaan soittajasta, joka oli niin taidokas ja eli niin jumalisesti, että pitäjän kirkkoherra antoi hänen soittaa kirkossakin rippi-leivän ylentämisessä. Hän osasi tietysti kirkollis-soitantoa, koska se kuului sen aikuisten soittajien musiikilliseen kasvatukseen, vaikka kirkkoherrat ani-harvoin vaan salleivat heidän sitä tehdä, heidän salaisten kujeidensa tähden, jotka niinkuin sanottiin eivät olleet kristillisintä laatua.

Saint-Août'n kuuluisa Julien, oli kuitenkin tästä kiellosta eroitettu ja hänen soitantoansa messun-aikana kaikki ihmiset ihmetellen kuuntelivat, niin että seurakuntalaiset hänestä ylpeilivät.

Kerta yöllä hänen palatessansa hääpidoista, joissa hän oli kolmena päivänä soittanut, tapasi hän kankaalla säkkipillin, joka soi ihan itsestänsä; muutamat luulevat, että tuuli sitä soitti.

Kummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta tuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen ohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä soittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista kuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.

Järjellisenä miehenä olisi hänen pitänyt astua tietänsä eteen-päin; mutta sen sijaan hän pyörsi ja rupesi seuraamaan säkkipilliä kuullakseen sitä ja oppiaksensa niitä nuotteja, jota se pelasi, ja joita hän ei harmikseen osannut.

Hän seurasi sitä alussa loitommalla ja sitte hiukan likempänä, kunnes vihdoin kävi niin rohkeaksi, että hyppäsi siihen kiinni ottamaan sitä; sillä nähdä noin kaunista ja hyvää soitinta omistajatta oli suurempi kiusaus, kuin ammattiansa rakastava soittaja voi kestää.

Mutta pilli nousi ilmaan ja jatkoi soittamistansa eikä hänen onnistunut sitä tavoittaa; mutta suuresti huolestuneena ja murheissaan palasi Julien kotiinsa.

Seuraavina päivinä kun häneltä kysyttiin minkä vuoksi hän näytti niin kipeältä ja tuskaantuneelta, vastasi hän:

– Yö-tuuli soittaa paremmin kuin minä; eikä ole mahdollista sitä nuottia opetella.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän tuolla puheella tarkoitti, mutta usein kuultiin hänen sittemmin soittavan uutta nuottia, joka ei ensinkään ollut niiden kaltainen, joita hän tahi muut tätä ennen olivat soittaneet; sillä hän aivan yksin meni kankaalle, josta hän päivän koittaessa sangen väsyneenä palasi pelaten yhä paremmin tuota outoa nuottia, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Asia ilmoitettiin kirkkoherralle, joka käsketti häntä puheellensa ja sanoi:

– Minä tiedän että perkele rajusti vainoo ja kiusaa soittajia; minulle on ilmoitettu, että sinä öisin kulet semmoisissa paikoissa, joihinka sinulla ei ole mitään syytä mennä, ja että sinä näytät vaivatulta. Ota vaari itsestäsi ja muista, että totuus sanoo: "mimmoinen elämä semmoinen loppu!"

Julien näytti katuvan ja lupasi pysyä alallansa.

– Siinä teet oikein, vastasi kirkkoherra. Tyydy siihen taitoon, mikä sinulla on, äläkä pyri siihen tieteesen, josta opitaan kankaan susia johtamaan.

Tämä tapahtui lauvantaina. Seuraavana päivänä oli pidettävä suuri kirkollis-juhla, jossa Julien lupasi soittaa, niinkuin hänen tapansa oli.

Mutta aamulla lukkari tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että Julien oli yöllä tullut hänen vastaansa kankaalla soittaen epä-kristillisellä tavalla ja kuljettaen perässänsä yli kolme sataa sutta, jotka lukkarin lähestyessä olivat paenneet.

Kirkkoherra käsketti Julien'in vieläkin tykönsä ja tutkisteli häntä. Mutta Julien ei antanut muuta selitystä kuin että lukkari kai oli ollut juovuspäissä.

Ja koska lukkari todellakin oli viinaan taipuvainen, niin kirkkoherra ei sen enempää ottanut hänen kannettaan korviinsa, vaan alotti jumalanpalveluksen.

Kun rippileipä oli ylennettävä, niin Julien rupesi soittamaan kirkollis-nuottiansa, mutta vaikka hänellä kenties oli hyvä aikomus tehdä sitä oikealla tavalla, niin hän ei ensinkään saanut nuottiin kiinni, vaan soitti ainoastaan tuota tuulen opettamaa perkeleen laulua.

Tämä häiritsi kirkkoherraa ja ennenkuin hän rupesi rippi-leipää siunaamaan, polkaisi hän kolme kertaa jalkaansa laattiaan, saadaksensa tuota ilkeätä valitus-virttä vaikenemaan; mutta koska se ei auttanut, niin hän ajatteli, että Jumala kyllä itse parhaiten voi ylläpitää kunniansa ja ylentäen rippi-leivän lausui hän siunaussanat.

Samassa räjähti säkki-pilli Julien'in käsissä, tehden semmoisen jyrinän, että olisi luullut pirun siitä lähteneen, ja hän sai niin kelpo kolhauksen maksaansa, että hän pyörtyi ja kaatui kirkon lattialle.

Hän kannettiin kotiinsa ja sairastui kovaan tautiin. Mutta Jumalan armosta ja kirkkoherran neuvoista hän jälleen parani. Tämä kehoitti häntä luopumaan pahoista kujeistansa ja Julien tunnusti soittaneensa susille kankaalla.

Vaan tästä alkaen soitti hän niinkuin kristityn ihmisen tulee soittaa ja jätti sudet kulkemaan joko omin päinsä taikka muiden kirottujen soittajien seurassa.

Sanotaan sutten-lumoojain kiduttaneen häntä siitä, että hän muka olisi myynyt salaisuuden, joten he siis hänelle sitä kostaaksensa usein pieksivät häntä. Mutta hän kärsi heidän pahaa menettelynsä pitäen sitä hyvin ansaittuna syntiensä rangaistuksena ja sai hyvän lopun opetettuansa säkki-pillin soitantoa lapsillensa, joiden hän varoitti hakemasta siinä enempää taitoa kuin ihmiselle on sallittu.

LE LUPEAUX

[Olemme tässä käyttäneet ranskalaisen alkuteoksen nimitystä, koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa sanaa. Se merkitsee muutoin jotain kummitus-eläintä. Suomentajan muistutus.]

Charli kuuli usein sen äänen kun palasi kiviä louhimasta. – Tiedätkös, ämmäseni, tänä iltana se vielä seurasikin minua pitkin pensastoa ulvoen kuulle, kertoi hän vaimolleen astuessaan sisään; vaan minä itsekseni sanoin: "Ulvo sinä mieltäsi myöten, et sinä kuitenkaan saa minun kääntämään edes päätänikään sinua katsellakseni."

Maurice Sand.

Normandien ihmeiden kertoilija, jonka sanoihin me usein olemme viitanneet, puhui "kummitus-eläimestä" (siksi sitä Berry'ssä kutsutaan) Monthulén koiran johdosta, joka ilmestyi Sainte-Croix sur Aiziers-ninisen pitäjän asukkaille. Se ei tehnyt mitään pahaa, mutta ei antanut kenenkään lähestyä eikä koskea itseensä; eikä se mitenkään muutenkaan osoittanut häijyyttänsä kuin kiduttamalla koiranpenikoita, joita ei näillä seuduin voitu ollenkaan saada elämään.

Normandilainen taru kertoo, että tuo koira on ollut erään salaperäisen matkustajan oma, ja että Mouthulén maakartanon isäntä oli sen tappanut. Koiran omistaja etsi sitä kaikkialta ja tuli maakartanollekin, jossa vannottiin, että koira oli kuollut luonnollisella tavalla.

– Jos ette totta puhu, vastasi matkustaja, niin se piankin tulee tiedoksi!

Ja niin läksi hän matkoihinsa.

Siitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.

Kertoilija jatkaa näin:

– Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu; eläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa voi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.

Meidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä kylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän luuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi noitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni yö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän niinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi vuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä navettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.

Hämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi määkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä tapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan yrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan luoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei voinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi tuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään, ikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis siihen tyytynyt.

Minä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja, Iso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli oppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla matki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä kerrottavan.

Muutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn linnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä pään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa katumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.

Ei kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko, joka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen omana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat vanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.

Kuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin ennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä, jolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa siihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme kertaa päiväänsä Angelusta.

Tämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset olivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille ajan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi laiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa vuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa, Iso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana, soitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa olleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki kaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä seurata.

Oli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan lukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi kirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta auringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän. Ainoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun par'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat tappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla, karkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä ja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja siltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat ja toisia suututtivat.

Pahinta oli, ett'ei tietty, millä kurin päästäisiin tuosta paholais-harakasta erilleen, kun ei kenenkään mieleen voinut johtuakaan luettaa messuja sen sielun puolesta.

Asia siis pysyi semmoisenaan, kunnes uusi lukkari otti kirkon haltuunsa, ja koska hän oli Jumalaa pelkääväinen mies, joka oikealla ajalla luki rukouksensa ja soitti kelloansa, niin tuo paha henki pian katosi eikä kello enää totellut muita kuin sitä, jolla yksin oli oikeus sitä soittaa.

Juttu haaveellisesta ja panettelevasta harakasta johtaa mieleemme le lupeux'in, joka on peräti toista laatua kuin ihmis-suden eri lajit. Le lupeux on kummitteleva henki, jonka luonnon salaisuuksia ei koskaan ole voitu tarkoin selittää ja joka ilmestyy eri tavalla eri seuduissa. Se kuitenkin tiettään siitä, että Brennen maakunnan äärettömillä lakeuksilla pitää se pääasuntoansa. Siellä on suunnattomia lampia, joista jokaisella on eri tarunsa, ja joissa elää nuo suuret, kuumetauteja tuottavat käärmeet, jotka ovat likintä sukua cocadrilleille. Viime mainitut tulevat matalan veden aikana näkyviin, mutta niitä ei saada karkoitetuiksi muulla kuin kuivattamalla soita, joissa ne maailman alusta saakka ovat oleskelleet.

Eräs ystäväni, joka oppaan seuraamana kiersi maata sitä tutkiaksensa, kuuli kerran iltapuhteella äänen, joka oli melkein kuin ihmisen ääni, iloisella taikka pikemmin leikillisellä tavalla useimpia kertoja väliin yhdeltä, väliin toiselta taholta kuiskaavan:

– Ah! Ah!

Tutkia tirkisteli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, vaan sanoi matkakumppanillensa:

– Tuopa vasta ihmettelee! Meitäkö se oudoksuu?

Opas ei vastannut mitään. He pitkittivät matkaansa tuolla autiolla lakeudella, jossa latvoitut ja karsitut puut muodostuivat mitä kummallisimmiksi jättiläishaamuiksi kuun valaisemaa taivaanrantaa vastaan. Tuo heikko, lempeä ääni seurasi matkustajia, ja joka kerta kun ystäväni osoitti kummastustansa, sanoi se niin iloisella ja pilallisella tavalla ah! ah! ett'ei hän voinut olla nauramatta ja vihdoin vastasi sille:

– Noh, mitä sitte?

– Olkaa vaiti, Jumalan tähden! sanoi opas pusertaen hänen käsivarttansa ja suurella hartaudella tehden ristinmerkin; älkää sille puhuko ja älkää olko sitä kuulevinanne. Jos vielä kerran sille vastaatte, niin me olemme hukassa!

Ystäväni, joka hyvin tiesi talonpoikaisen kansan tuumat, ei enää vastannut näkymättömälle pilkkaajallensa, joka vihdoin väsyi heidän äänettömyyteensä ja jäi heistä.

– Ehkä se on joku yö-lintu, kenties tarha-pöllöjen sukua? arveli matkustaja.

– Kyllä kai! vastasi opas, vai lintu! Aluksi se pilkkaa ihmistä, nauraa hänelle, eksyttää häntä, vieden hänet muassansa, mutta vihdoin sitten suuttuu se häneen ja silloin upottaa se hänet johonkuhun lätäkköön.

Tuommoisia tuo viekas le lupeux-niminen paha henki, muka, tekee, ja joskus sen nähdään istuvan jossakussa köyristyneessä puussa, siitä syystä, näet sen, että se itse on kiero, se on pahan-juoninen ja turmelusta rakastavainen.

Semmoiset ihmiset, jotka ymmärtämättömyydestä ovat sitä kuunnelleet ja seuranneet, ovat kaikki saaneet sitä katua. Väliin se kertoo hauskoja tai häijyjä juttuja, väliin hirveitä tai lystillisiä ämmän juoruja, mutta aina silloin, kun siltä on uteliaisuudesta kolme kertaa kysytty: "Mitä sitte? tai mitä tarkoitat?" niin silloin alkaa se lörpötellä ikäänkuin harakka, huvittaen kuulijaa kummallisilla ja hävyttömillä seikkailuksilla, luvaten toimittaa hänelle tilaisuuden saada salassa kohdata rakastettuansa, sillä tavoin yllyttäin hänen pahoja himojansa tai aviollista luulevaisuuttansa. Ja joka vaan kerran on joutunut sen ansoihin, hän ei taukoa sitä kuuntelemasta ja kysymästä, kunnes se on johdattanut hänet jonkun vaarallisen lammen rannalle, missä se sanoo hänelle:

– No, katsoppas nyt!

Kysyjä kumartuu silloin katsomaan tuohon haaveelliseen kuvastimeen, jossa hän todellakin näkee kuvautuvan semmoista, joka liikuttaa hänen mieltänsä; mutta kamala paholainen syöksee hänet silloin veteen ja kun kuolema sulkee hänet kylmään syliinsä, kuulee hukkuva sen iloisella, petollisella äänellä hokevan veden päälle kumartuvan puun oksalta, jolle se heti kiipee:

– Ah! Ah! Tuossa nyt näet mitä minä tarkoitan!

Châtren piirikunnassa ei ainoastaan eläimet käy kummittelemassa, vaan vielä huonekalutkin. Siihen aikaan kun Briantes'n hovissa vielä asuttiin, tapahtui siellä merkillisiä kummittelemisia. Erään epäileväisen talonpojan, joka oli hovin hoitajana, ja jonka teki mieli tutkia noita salaisuuksia, täytyi luopua yrityksestään. Linnan korkeimmassa kammiossa oli vanki-koppi, josta yön aikana kuului hirmuista melskettä, eläinten ääniä, ihmisten voivotuksia sekä tuulenpuuskia, jotka sammuttivat kynttilät. Ne olivat niitten ihmisten ja eläinten sieluja, joita hugenot-rosvot sekä saksalaiset ratsumiehet armahtamatta olivat tällä valta-tiluksella surmanneet. Mutta noina rauhattomina aikoina oli vielä huonekalujakin lyöty pirstaleiksi ja heitetty ulos akkunoista sekä viskattu mullin mallin, josta syystä nyt kuului tavatonta ritinää ja ratinaa näkymättömistä esineistä, jotka kuuluivat vierivän alas portaita, uhaten musertaa kaikkea tiellänsä.

Yllämainittu linnanhoitaja, joka oli jonkun aikaa vahingoitsematta kestänyt noita vaaroja, luuli jo itsensä niistä vapaaksi; mutta eräänä ehtoona hänen markkinoilta palatessaan kun hän astui hovin kyökkiin levätäkseen ja lämmitelläkseen siellä, niin tuoli, jolle hän kävi istumaan, kääntyi jalat pystyssä häntä vastaan ja kun hän haki toista myöntyväisempää, niin kaikki mainitussa kyökissä olevat tuolit ja lavitsat rupesivat liikkumaan, antaen hänelle semmoisia kolhauksia, että hänen täytyi väistyä ja paeta varsinkin kun paistinvartaat ja kyökki-veitsetkin alkoivat ottaa osaa taisteluun ja ajoivat häntä takaa keskelle pihaa.

Josta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla on sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa olevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin muitakaan kummituksia.