Читать книгу: «Pikku Fadette», страница 4

VIII

Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi. Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo, sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa, ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä olisi siellä ollutkin.

Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua muistuttavalla äänellä.

Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon Jumalan avusta.

"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni; sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne alas!"

Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä, sillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin kaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja parantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja. Sen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan, parantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan ollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani en ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon sitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon, vaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.

Mutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti vilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti kaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti kuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa rehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin lääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin itse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin hänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.

Kun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun verran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat että Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista; väitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa kadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli kyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa asioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin tehtäviä.

Lapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry oli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa taikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat, kerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi löytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja mumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten kunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On monta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus. Mutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan niityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.

Hän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä, pyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla taidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai kuolleena.

Mutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin, eikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa ja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä, että Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun oli kätilöä tarvittu.

Landry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa tilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä veteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä astellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun lyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin tyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden että se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin osaavan taikatemppuja. Fadet eli farfadet, josta toisin paikoin käytetään follet nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan vallaton tonttu. Fades nimeä käytetään myöskin haltijattarista, mutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön nähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta tai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni, laiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja vallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin sirkka.

Verratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei hän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni sirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin muistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina puukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään, niin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan ole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia kuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat yhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku Fadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan käyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät hänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja opetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.

Mutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen, jonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja hänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.

Kun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa vallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet paljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan mielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä Heinäsirkan kanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen kuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan, suuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen jälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka yhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta luonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin muorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun suku, kuvittelivat Sirkan ja Heinäsirkan ystävyydestä olevan onnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä puhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan ylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut hullutuksia ja sutkauksia "Kaksolan kaksosista", milloin vaan sattui heidän läheisyyteensä.

IX

Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä, jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli syntymästään halvattu ja ontuva.

Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on kadottanut toisen puoliskonsa!"

Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut, ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi kosketuksesta.

Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.

"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."

"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."

"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin iloinen."

"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin oivallinen etsijä."

"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja", sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha valehtelija ja ihmisten puijaaja."

Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta, tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.

Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."

Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli, saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan varma niiden mitättömyydestäkään.

"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"

"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.

Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli, joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn, toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.

Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette, joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.

"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät ja mitä sanasi ilmaisevat."

"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle, jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"

"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko uuden veitseni?"

"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.

Kun hän näki veitsen – joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla – niin hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla oli höyheniä aina kynsiin saakka.

"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni", vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."

"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"

"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen varma."

"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän näytti milteipä peikolta.

"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut, ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on se täytettävä ilman vastaväitteitä."

"Sen lupaan, Fadette – se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.

"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi vapaa."

Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä kuullut mitään – kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän kuuli karitsan samassa määkyvän.

"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en tiedä."

Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä, ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.

Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja liikkumattomana kuin kivipatsas.

Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö, katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka, suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta, hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa, mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi pelkäsi aivan kauheasti.