Читать книгу: «Säätynsä uhri», страница 4

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita, ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan, mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan, kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan. Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta, että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan, kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt. Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta oli liukas kavuta.

IV

Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. Oli vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi – mitä Bellomontissa pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa – ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois, ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla. Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden, laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla, että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa. Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa – Mr. Trenorin pankkitilin turvissa – takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä – ikäänkuin se olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki – ja Gwen Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli. En ajatellut kutsua Wetheralleja – se oli Gus'ien erehdys. He paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän erosi toisen kerran miehestään – Carry aina liioittelee – mutta hän sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä. Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen uhrautua typerien ihmisten hyväksi – toimialahan on niin laaja ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä epäilemättä palkinnon – tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta – mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En – en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa, hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he aivan niin vain pääsisi siitä – jos olisin tiennyt, millainen otus Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista lajia – hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä. Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä", lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt – neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen – Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu häntä – tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei —. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia – jos hän viipyy täällä koko syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään kohtaan.

"Oh, Judy – ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.

"Luulen, että kaikki on jo ohi", sanoi hän.

"Niin onkin Seldenin puolelta. Eikä Bertha ole tietenkään senjälkeen ollut toimeton. Mutta luulen hänen nyt juuri koettelevan parastaan – joku antoi minulle vihjauksen, että minun olisi paremmin kutsuttava Lawrencea. No niin, minä kutsuin häntä, mutta en saanut häntä tulemaan. Ja nyt luulen Berthan korvaavan vahinkonsa minun kustannuksellani olemalla hyvin häijy kaikkia kohtaan."

"Korvatkoon vahinkonsa Lawrencen kustannuksella olemalla hyvin rakastettava – jotakuta muuta kohtaan."

Rouva Trenor pudisti päätään surullisesti. "Bertha tietää, ettei Lawrence tahtonut muistaa. Ja ketä muita olisi? Alice Wetherall ei halua päästää Luciusta silmistään. Ned Silverton ei voi irroittaa silmiään Carry Fisheristä – poika parka! Gusia Bertha rasittaa, Jack Stepney tuntee hänet liian hyvin – ja – mutta totta tosiaan, onhan vielä Percy Gryce!"

Hän nousi hyvillään tuosta ajatuksesta.

Miss Bart ei näyttänyt siitä ilostuvan.

"Oh, Bertha ja Mr. Gryce eivät todennäköisesti menestyisi paremmin."

"Tarkoitat, että Bertha loukkaa häntä ja hän ikävystyttää Berthaa? No niin, se ei ole niinkään huono alku. Mutta toivon, ettei Bertha saa päähänsä olla hänelle kiltti, koska kutsuin hänet sinua varten."

Lily nauroi. "Kiitoksia kohteliaisuudesta! Minulla ei totisesti ole mitään edellytyksiä Berthan rinnalla."

"Luuletko, että minä olen epäkohtelias? En todellakaan ole. Jokainen tietää, että sinä olet tuhat kertaa sievempi ja älykkäämpi kuin Bertha; etkä sinä ole ilkeäkään."

Miss Bart tuijotti häneen muka moittivasti. "Luulin sinun olleen niin ihastunut Berthaan."

"Oh, niin olen – on paljon turvallisempaa olla ihastunut vaarallisiin ihmisiin. Hän on vaarallinen – ja jos olen häntä koskaan katsonut ylön, niin sitä saa nyt katua. Minä voin kertoa George-paran tavoin, joka on täydellinen ilmapuntari – hän tietää aina, kun Bertha —"

"Epäonnistuu, niinkö?" virkkoi Miss Bart.

"Älä ole ilkeä! Tiedäthän, että George luottaa häneen yhä. Ja tietenkään minä en siis sano, että Bertha on todellakin ilkeä. Hänestä on vain hauskaa tehdä ihmisiä ja erittäinkin George onnettomaksi."

"No, George näyttääkin olevan siihen omiaan. Minusta ei ole ihme, että Bertha rakastaa iloisempaa seuraa."

"Ei George niin synkkä ole kuin luulet. Jollei Bertha kiusaisi häntä, olisi hän aivan toisenlainen. Berthan on siis jätettävä hänet yksin ja annettava hänen järjestää elämänsä mielensä mukaan. Mutta hän ei uskalla päästää Georgea käsistään millään hinnalla, ja kun ei George ole mustasukkainen, niin on hän sitä olevinaan."

Miss Bart jatkoi hiljaa kirjoittamistaan, ja hänen emäntänsä istui jatkaen ajatuksiaan.

"Kuulehan", huudahti hän pitkän vaitiolon jälkeen, "minä pyydän Lawrencen telefooniin ja sanon hänelle, että hänen aivan yksinkertaisesti täytyy tulla."

"Oh, älä tee sitä", sanoi Lily äkkiä punastuen. Tuo punastuminen hämmästytti häntä melkein yhtä paljon kuin hänen emäntäänsäkin, joka, vaikkakaan hän ei tavallisesti tarkannut kasvonilmeiden muutoksia, istui tuijottaen häneen hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä isä, miten sievä sinä olet! – Mitä? Onko hän sinusta niin vastenmielinen?"

"Ei ensinkään; pidän hänestä. Mutta jos aiot minua hyväntahtoisesti turvata Berthalta – en luule, että tarvitsen suojelustasi."

Rouva Trenor nousi pystyyn huudahtaen: "Lily! – Percy?

Tarkoitatko, että olet todellakin tehnyt sen?"

Miss Bart hymyili. "Tarkoitan vain sanoa, että Mr. Gryce ja minä olemme tulemassa hyvin hyviksi ystäviksi."

"Hm – ymmärrän." Rouva Trenor loi häneen nopean silmäyksen. "Olethan kuullut, että hänellä on 800 tuhatta dollaria vuosituloja – eikä kuluta mitään paitsi muutamiin vanhoihin kirjarähjiin. Hänen äidillään on sydänvika ja jättää hänelle vielä suuren summan. Ah, Lily, mene hiljaa eteenpäin", vakuutteli hänen ystävänsä hänelle.

Miss Bart hymyili yhä vaivattomasti. "Ei minulla nyt olisi mitään kiirettä sanomaan hänelle", huomautti hän, "että hänellä on joukko vanhoja kirjarähjiä."

"Eipä tietenkään. Tiedän, että sinä olet ihmeellinen löytämään kunkin mieliaiheen. Mutta hän on hirveän ujo ja helposti loukkaantuva ja – ja —"

"Mikset sano sitä, Judy? Olenko siinä maineessa, että jahtaan rikasta miestä?"

"Oh, sitä en tarkoita. Hän ei sitä sinusta luule aluksi", sanoi rouva Trenor, viattoman ovelasti. "Mutta tiedäthän, että täällä on ajoittain aika vilkasta – minun täytyy antaa vihjaus Jackille ja Gusille – ja jos hän ajattelisi, että sinä olisit sitä, mitä hänen äitinsä kutsuisi lujaksi ja kestäväksi – no niin, tiedät, mitä minä tarkoitan. Älä pue päivällisille päällesi helakanpunaista crêpe-de-chine-harsoa äläkä polta, jos suinkin voit olla polttamatta, Lily hyvä!"

Lily sysäsi syrjään lopetetun työnsä hymyillen kuivasti. "Olet hyvin hyvä, Judy. Panen paperossini lukon taakse, ja puen ylleni viimevuotisen puvun, jonka lähetit minulle tänä aamuna. Ja jos todellakin katsot minun etuani, niin olet ehkä niin kiltti, ettet pyydä minua pelaamaan taas tänä iltana bridgeä."

"Bridgeä? Pitääkö hän bridgestäkin lukua? Voi, Lily, mihin kiusalliseen elämään sinä aiot antautua! Mutta tietenkään en siinä tapauksessa pyydä sinua siihen. Mikset antanut minulle vihjausta eilen illalla? Ei ole mitään, mitä en tekisi nähdäkseni sinut, nukke-parka, onnellisena!"

Ja rouva Trenor, hehkuen sukupuolensa tavoin innosta saada tasoittaa todellisen rakkauden tietä, kietoi Lilyn pitkään syleilyyn.

"Onko aivan varma", kysyi hän pyytävästi, kun Lily irroittautui hänestä, "ettet pitäisi siitä, jos telefonoisin Lawrence Seldenille?"

"Aivan varma", sanoi Lily.

* * * * *

Kolmena seuraavana päivänä tuli hänen omaksi täydelliseksi tyydytyksekseen näkyviin Lilyn taito järjestää omat asiansa ilman vierasta apua.

Istuessaan lauantai-iltapäivällä Bellomontin terassilla hän hymyili rouva Trenorin pelolle, että hän etenisi liian raisusti. Jos tuollainen varoitus olisi ehkä joskus ollutkin tarpeellinen, niin olivat vuodet antaneet hänelle terveellisen opetuksen ja hän tunsi imartelua siitä, että hän tiesi, miten sovittaa askeleensa ajamansa otuksen mukaan. Mr. Gryceen nähden hän oli nähnyt parhaaksi kulkea liehutella edellä – pitämällä häntä silmällä yhä tarkemmin tämän sitä aavistamatta. Ympäröivä ilmapiiri oli suotuisa tällaiselle liehittelylle. Rouva Trenor uskollisena sanalleen ei ollut näyttänyt pienintäkään merkkiä, että Lilyn pitäisi ottaa osaa bridgepeliin, ja hän oli antanut toisillekin kortinpelaajille vihjauksen, etteivät nämä ihmettelisi Lilyn pelistä poisjääntiä. Tämän vihjauksen johdosta Lily huomasi olevansa tuon naisellisen huolen keskuksena, joka kohdistuu nuoreen naiseen pelikautena. Hänen ympärilleen oli itsestään syntynyt yksinäisyys Bellomontin hälinässä, ja hänen ystävänsä eivät olisi voineet osoittaa suurempaa valmiutta itsehillintään, jos Lilyn kosiskelulla olisi ollut romaanin viehätys. Lilyn seurapiirissä tähän käyttäytymiseen sisältyi hänen motiiviensa hyväntahtoista ymmärtämystä, ja Mr. Grycen arvo nousi Lilyn silmissä, kun tämä näki, mitä kunnioitusta hän herätti.

Bellomontin puutarhapengermä oli syyskuun iltapäivällä sopiva tunteellisen haaveilun paikka, ja Miss Bart seisoi nojaten kaiteita vastaan ja katseli alas puutarhaan vähän matkan päässä vilkkaasta teepöytäseurasta; hän oli nähtävästi vajonnut epämääräisen onnen haaveisiin. Haaveilupaikaltaan hän saattoi nähdä onnensa ruumiillistuneena Mr. Grycessä, joka istui hieman hermostuneen näköisenä tuolinsa reunalla yllään kevyt päällystakki ja kaulahuivi, Carry Fisherin kaikella sillä katseen ja liikkeiden tarmolla, jolla luonto ja taide oli yhteisvoimin varustanut hänet, selittäessä hänelle velvollisuutta ottaa osaa kunnollisten uudistusten toimeenpanoon.

Rouva Fisherin viimeinen keppihevonen oli kunnollinen uudistus. Sen edellä oli käynyt samanlainen innostus sosialismiin, joka oli vuorostaan astunut kristillisen tieteen sijalle. Rouva Fisher oli pieni, tulinen ja dramaattinen, ja hänen kätensä ja silmänsä olivat ihmeellisiä välikappaleita jokaisen asian palveluksessa, jota hän rupesi ajamaan. Hänellä oli kuitenkin tuo jokaiselle innostuneelle yhteinen vika, ettei hän huomannut kuuntelijainsa väsymystä, ja Lilyä huvitti hänen tietämättömyytensä siitä vastustuksesta, joka ilmeni Mr. Grycen koko olennossa. Lily itse tiesi, että Mr. Grycen ajatuksen täytti kaksi seikkaa: hän pelkäsi vilustuvansa, jos olisi liian kauan ulkona tähän aikaan, ja toiseksi hän pelkäsi, että jos hän menisi sisälle, niin rouva Fisher seuraisi häntä allekirjoitettava paperi kädessä. Mr. Grycellä oli syvä vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä hän kutsui "itsensä luovuttamiseksi", ja koska hän oli arka kokonaisuudestaan, hän nähtävästi tuli siihen päätökseen, että oli turvallisempi jäädä ulos kuin tarttua kynään, kunnes sattuma pelastaisi hänet rouva Fisherin verkosta. Sillävälin hän loi hätääntyneitä silmäyksiä Miss Bartiin päin, jonka ainoa vastaus oli se, että hän otti vielä viehättävämmän haaveilun ilmeen. Hän oli oppinut vastakohdan arvon, kun oli kysymyksessä hänen oman viehätyksensä esille saaminen, ja oli täysin tietoinen siitä, miten hyvään valoon rouva Fisherin suulaus oli saattanut hänen rauhallisuutensa.

Hän heräsi haaveistaan, kun häntä lähestyi serkkunsa Jack Stepney, joka Gwen Van Osburghin rinnalla palasi puutarhan poikki tenniskentältä.

Tämä pari oli joutunut samanlaiseen romanttiseen valoon kuin Lilykin, joka tunsi jonkinlaista harmia, kun se näytti hänen oman asemansa pilakuvalta. Miss Van Osburgh oli suurikasvuinen, latteannäköinen tyttö, jonka äly ei ollut terävä: Jack Stepney oli kerran sanonut hänestä, että hän on yhtä luotettava kuin paistettu lammas. Jackin ainoa pyrkimys oli tähdätty vähemmän voimakkaaseen, mutta enemmän oloihin sopivaan ruokajärjestykseen. Mutta nälkä on ruuan särvin, ja oli ollut aikoja, jolloin Mr. Stepneyn oli tyytyminen kalalle ja leivälle.

Lily tarkasteli uteliaana heidän kasvonilmettään: tytön kasvot olivat kääntyneet seuralaiseensa päin ikäänkuin tyhjä levy, joka kaipaa täyttämistä, kun taas hänen sivullaan asteleva mies jo ilmaisi yhä kasvavaa ikävystymistä, joka nyt tahtoi särkeä hymyn ohuen kuoren.

"Miten kärsimättömiä miehet ovat!" mietti Lily. "Jackin on ainoastaan pysyttävä rauhallisena ja annettava tytön ottaa hänet miehekseen saadakseen kaikki, mitä hän haluaa, jota vastoin minun on harkittava ja keksittävä, peräännyttävä ja kuljettava eteenpäin, ikäänkuin tanssisin monimutkaista tanssia, jossa yksi harha-askel pilaisi auttamattomasti kaiken."

Kun he tulivat lähemmäksi, oli hän omituisesti hämmästynyt jonkinlaisesta tutunomaisesta yhtäläisyydestä Miss Van Osburghin ja Percy Grycen välillä. Kasvonpiirteissä ei ollut yhtäläisyyttä. Gryce oli eräällä tavalla sievä – hän oli kuin älykkään oppilaan kipsiteos – kun taas Gwenin kasvot olivat kuin leikkipalloon piirretty naama. Mutta heidän syvempi yhtäläisyytensä oli epäämätön: molemmilla oli samat ennakkoluulot ja ihanteet, ja sama ominaisuus tehdä itselleen toisia ei olemassaolevia ojennusnuoria, joita he eivät tunteneet. Tämä oli yhteistä useimmille Lilyn seurapiirissä: heillä oli kieltämisen voima, joka karkoitti kaiken heidän oman tajuntapiirinsä taa. Gryce ja Miss Van Osburgh olivat sanalla sanoen luotuja toinen toisilleen kaiken moraalisen lain ja fyysillisen yhtäläisyyden mukaan. – "Kuitenkaan he eivät katselisi toisiaan", mietti Lily, "sitä he eivät ikinä tee. Kumpikin haluaa erirotuista olentoa, Jackin ja minun rotuani kaikenlaisine intuitsioneineen, mielenliikkeineen ja tajuamisineen, joiden olemassaolosta heillä ei ole aavistustakaan. Ja aina he saavat, mitä haluavat."

Hän seisoi puhellen serkkunsa ja Miss Van Osburghin kanssa, kunnes tämä tunsi rinnassaan, että serkkujenkin keskeiset mielistelyt voivat olla epäiltäviä, ja Miss Bart muistaen, miten välttämätöntä on, ettei herätä vihollisuuksia elämänsä ratkaisukohdalla, vetäytyi syrjään, kun tuo onnellinen pari meni teepöytää kohti.

Istuutuen pengermän ylimmälle askelmalle Lily nojasi päänsä kaidepylvästä vastaan. Myöhäisten kukkien tuoksu tuntui kuin rauhallisen näköalan henkäykseltä, maisema tarjosi maalaisen loiston täydellisyyden. Etualalla hehkuivat puutarhojen lämpimät väriläikät. Nurmikon takana pyramiidinmuotoisine vaaleankeltaisine vaahteroineen ja sametinhienoine kuusineen levisi laidunmaita, joilla näkyi karjaa. Ja metsäaukon läpi välkkyi joki kuin järvi syyskuun hopeaisessa valossa. Lily ei halunnut yhtyä seuraan teepöydän ympärillä. Ne siellä edustivat tulevaisuutta, jonka hän oli valinnut, ja hän oli siihen tyytyväinen, mutta hänellä ei ollut kiirettä nauttimaan siitä ennakolta. Varmuus siitä, että hän voi saada Percy Grycen miehekseen, koska vain tahtoi, oli nostanut raskaan painon hänen sydämeltään. Hänen tavalliset huolensa olivat lopussa. Hän kykenisi järjestämään elämänsä kuten häntä halutti, nousemaan niin turvalliseen korkeuteen, etteivät hänen velkojansa pääse sinne tunkeutumaan. Hänellä tulisi olemaan hienompi aamupuku kuin Judy Trenorilla, ja paljon, paljon enemmän jalokiviä kuin Bertha Dorsetilla. Hänen ei vastedes tarvitsisi käyttää hätäkeinoja eikä kärsiä köyhyyden tuottamia nöyryytyksiä. Hänen ei tarvitsisi mielistellä, vaan häntä mielisteltäisiin; hänen ei tarvitsisi olla kiitollinen, vaan hän saisi kiitoksia. Hän saattaisi maksaa vanhoja laskuja yhtä hyvin kuin palauttaa vanhoja etuoikeuksia. Eikä hänellä ollut mitään epäilyjä, mitä tuli hänen valtansa laajentumiseen. Hän tiesi, että Mr. Gryce oli tuota pientä varovaista lajia, joka on kaikkein mahdottominta mielijohteille ja mielenliikunnoille, sitä luonteenlaatua, jossa varovaisuus on pahe ja hyvä neuvo vaarallista ravintoa. Mutta Lily oli tuntenut sellaisia jo ennen: hän tiesi, että sellaisen luonteen täytyi löytää jokin suunnaton ulospääsy itsekkyydelleen, ja Lily päätti olla hänelle, mitä amerikkakokoelma oli ollut hänelle tähän saakka: ainokainen omaisuus ja kalleus, josta hän olisi kyllin ylpeä tuhlatakseen siihen rahoja. Lily tiesi, että tämä omaa itseään koskeva anteliaisuus on yksi halpamaisuuden ja saituuden muotoja, ja hän päätti täten yhtäläistyttää itsensä miehensä turhamaisuuden kanssa, niin että hänen toiveidensa tyydyttäminen olisi tälle itsetyydytyksen oivallinen muoto. Tämä menettely saattoi aluksi tehdä välttämättömäksi turvautumisen johonkuhun niistä monista hätäkeinoista, joista hän toivoi sen vapauttavan hänet; mutta hän oli vakuutettu siitä, että hän kykenisi lyhyessä ajassa pelaamaan pelin omalla tavallaan. Kuinka hän olikaan voinut epäillä voimiaan? Yksin hänen kauneutensakaan ei ollut pelkkää haihtuvaa rikkautta, jota se olisi ehkä ollut kokemattoman käsissä: hänen taitonsa lisätä sitä, hänen huolenpitonsa siitä, se tapa, jolla hän käytti sitä, näytti sille antavan jonkinlaisen pysyväisyyden. Hän tunsi voivansa luottaa siihen, että se seuraisi häntä loppuun asti.

Ja loppu oli ylimalkaan nykyhetken arvoinen. Elämä ei ollut pilkantekoa, kuten hän oli ajatellut kolme päivää sitten. Hänellekin oli loppujen lopuksi tilaa tässä täyteen ahdetussa itsekkäässä nautintojen maailmassa, jonka niin vähän aikaa sitten hänen köyhyytensä näytti sulkevan häneltä. Nuo ihmiset, joille hän oli nauranut ja joita hän oli kuitenkin kadehtinut, olivat iloisia saadessaan tehdä hänelle tilaa siinä lumopiirissä, jonka ympäri kaikki hänen halunsa pyörivät. He eivät olleet niin raakoja ja itsekylläisiä kuin hän oli kuvitellut – tai pikemminkin, sen jälkeen kuin ei olisi enää välttämätöntä mielistellä heitä, tuli tuo puoli heidän luontoaan vähemmin näkyviin. Seurapiiri on pyörivä kappale, jota voi arvostella sen paikan mukaan kunkin ihmisen taivaalla. Ja nyt se oli kääntänyt valaistun puolensa Lilyyn.

Sen ruusunpunaisessa valaistuksessa hänen seuralaisillaan näytti olevan vain rakastettavia ominaisuuksia. Häntä miellytti heidän hienoutensa ja komeutensa, keveytensä, voiman ja innostuksen puutteensa, vieläpä heidän olentonsa varmuus, joka joskus lähenteli tylsyyttä, tuntui nyt olevan yhteiskunnallisen ylemmyyden luonnollinen merkki. He olivat sen ainoan maailman valtiaita, josta hän välitti, ja he olivat valmiita ottamaan hänet piiriinsä ja antamaan hänen vallita siinä kanssaan. Hän jo tunsi itsessään salaista uskollisuutta heidän elämänohjeitaan kohtaan, heidän ahdasmielisyytensä hyväksymistä, hän tunsi epäilevänsä niitä asioita, joihin he eivät uskoneet, halveksivaa sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät voineet elää heidän tavallaan.