Читать книгу: «Säätynsä uhri», страница 21

VII

Se valaistus, jota rouva Fisher oli heittänyt tilanteesen, oli yhtä ilottoman selvä kuin talvinen aamunkoitto. Se piirsi tosiasioiden ääriviivat kylmän tarkasti varjon ja värin luomatta vaihtelua: hän oli avannut ikkunoita, joista ei koskaan nähnyt taivasta. Mutta tavallisen elämän välttämättömyyksiin pakosta taipuneen idealistin täytyy käyttää tavallisen elämän keinoja tehdäkseen johtopäätökset, joihin hän ei voi alistua. Ja Lilyn oli helpompi antaa rouva Fisherin järjestää hänen asiansa kuin käydä siihen suoraan itse käsiksi. Mutta siihen kerran jouduttuaan hän sai hartioilleen kaikki sen seuraukset; eivätkä nämä olleet esiintyneet hänelle koskaan selvempinä kuin seuraavana päivänä lähtiessään kävelylle Rosedalen kanssa.

Oli noita tyyniä marraskuun päiviä, jolloin ilma väreilee kuulasta valoa, ja maiseman piirteissä ja niitä verhoavassa kulta-autereessa oli jotakin, joka toi Miss Bartin mieleen sen syyskuun iltapäivän, jolloin hän oli kiipeillyt rinteitä Seldenin kanssa. Tämä tuskallinen muisto muodosti ivallisen vastakohdan hänen nykyiselle tilanteelleen, hänen kävelyretkensä Seldenin kanssa kun oli ollut vastustamatonta pakoa juuri siitä ilmapiiristä, jota tämä retki levitti hänen ympärilleen. Mutta toisetkin muistot kiusasivat häntä, joukko samanlaisia tilanteita. Hänen päätöksensä oli nyt kuitenkin järkkymätön. Hän käsitti, että sovittelun ikävän työn täytyi alkaa uudelleen, vieläpä paljon suurempia vastuksia vastaan, jos Bertha Dorsetin onnistuisi rikkoa hänen välinsä Gormerien kanssa. Ja hänen suojan ja turvallisuuden kaipuutaan enensi hänen intohimoinen halunsa päästä voitolle Berthasta, koska vain valta ja etevämmyys saattoi päästä hänestä voitolle. Rosedalen vaimona – sen Rosedalen, jonka hän tunsi voivansa luoda – hän saattoi ainakin vaaratta uhmata vihollistaan.

Lilyn oli pysyttävä tässä ajatuksessa kuten ainakin jossakin voimakkaassa kiihoittimessa, pidettävä yllä osaansa näyttämöllä, jonka puoleen Rosedale kallistui liian vapaasti. Kulkiessaan tämän rinnalla, jokaisella hermollaan säpsähtäen sitä tapaa, jolla tämän katse ja ääni ilmaisivat hänen omistusoikeutensa häneen, mutta kuitenkin vakuuttaen itselleen, että tämä hetken kestävä hänen suhtautumisensa sietäminen oli hinta, joka hänen oli maksettava saadakseen lopullisen vallan Rosedalesta, Lily koetti harkita tarkkaa kohtaa, missä myönnytys muuttuisi vastustukseksi ja se hinta, joka Rosedalen olisi maksettava, selvitettäisiin samaten hänelle. Mutta Rosedalen reipas itseluottamus näytti tekevän sellaiset vihjaukset mahdottomiksi, ja Lily tunnusteli jotain kovaa ja itsetyytyväistä hänen käytöstapansa näennäisen lämmön takaa.

He olivat istuneet jonkun ajan eräässä yksinäisessä kallionrotkossa järven rannalla, kun Lily äkkiä käänsi kumppaniinsa vakavan viehättävän katseensa.

"Minä uskon, mitä te sanotte, Mr. Rosedale", sanoi hän rauhallisesti, "ja olen valmis menemään kanssanne naimisiin milloin haluatte."

Rosedale, punastuen hiusmartoa myöten, hypähti tämän kuullessaan pystyyn ja jäi seisomaan hänen eteensä miltei koomilliseen pettymystä osoittavaan asentoon.

"Koska luulen sen olevan teidän toivonne", jatkoi Miss Bart samalla rauhallisella äänellä. "Ja vaikka en voinut antaa suostumustani, kun puhuitte minulle tästä aikaisemmin, olen nyt, kun tunnen teidät niin paljon paremmin, valmis uskomaan onneni teidän käsiinne."

Hän puhui sillä ylevällä suoruudella, jota hän saattoi käyttää tällaisissa tapauksissa ja joka oli kuin voimakas tasainen valo, joka oli heitetty hallitsemaan tilanteen sekavaa hämärää. Sen räikeässä valossa Rosedale näytti haparoivan hetken ajan ikäänkuin olisi tiennyt, että jokainen ulosjohtava tie oli haitallisen kirkkaasti valaistu.

Sitten Rosedale naurahti lyhyesti ja otti esille kultaisen savukekotelon, josta hän kömpelöillä jalokivillä koristetuilla sormillaan hamuili kultaimukkeista savuketta. Valittuaan yhden hän oli hetken ajan vaiti ennenkuin hän sanoi: "Paras neiti Lily, olen pahoillani, jos välillämme on ollut jotain pientä väärinkäsitystä – mutta te annoitte minun tuntea, että kosintani oli niin toivotonta, ettei minulla todellakaan ollut aikomusta uudistaa sitä."

Veri sihisi Lilyn suonissa, mutta hän karkoitti ensimmäisen vihan puuskan ja sanoi suopean arvokkaalla äänellä: "Minun on moitittava vain omaa itseäni, jos te saitte sen vaikutelman, että päätökseni oli lopullinen."

Hänen sanoilla leikittelynsä oli Rosedalelle aina liian nokkelaa ja tämä vastaus piti häntä hämmentyneen hiljaisena, kun Lily ojensi kätensä ja lisäsi hieno surullisuuden vivahdus äänessään: "Ennenkuin heitämme toisillemme hyvästit, haluan ainakin kiittää teitä siitä, että olette kerran ajatellut minusta sillä tavoin."

Hänen kätensä kosketus, hänen katseensa eloisa viehkeys kosketti Rosedalea arkaan kohtaan. Miss Bartin erikoinen luoksepääsemättömyys, se välimatkavaikutelma, jota hän saattoi herättää osoittamatta halveksumisen vihjaustakaan, se juuri teki Rosedalelle vaikeaksi jättää häntä.

"Miksi te puhutte jäähyväisistä? Eikös meidän pitänyt tulla hyviksi ystäviksi?" tiukkasi Rosedale päästämättä hänen kättään.

Lily veti sen rauhallisesti pois. "Mitä te tarkoitatte hyvinä ystävinä olemisella?" kysyi hän vuorostaan hieno hymy huulilla. "Rakasteletteko minua menemättä kanssani naimisiin?"

Rosedale naurahti päästen jälleen hilpeälle mielelle. "Niin, jotain sinnepäin, luullakseni. En voi olla rakastelematta teitä – enkä käsitä, kuinka kukaan voi olla tekemättä sitä, mutta tarkoitukseni ei ole pyytää kättänne, niin kauan kuin voin olla tekemättä sitä."

Lily hymyili yhä. "Pidän suoruudestanne, mutta pelkään, että ystävyytemme voi tuskin kestää sellaisilla edellytyksillä."

Hän kääntyi poispäin ikäänkuin näyttääkseen, että oli saavutettu päätekohta, ja Rosedale seurasi häntä muutamia askelia tuntien pettymyksekseen, että Miss Bart oli loppujen lopuksi pitänyt valtit kädessään.

"Miss Lily —" hän alkoi vaistomaisesti, mutta Lily kulki edelleen näyttämättä kuulevan häntä.

Rosedale saavutti hänet ottaen muutamia ripeitä askelia ja tarttui hänen käsikoukkuunsa. "Miss Lily – älkää noin kiiruhtako pois. Jollettekaan välitä todenpuhumisesta, en käsitä, miksette sallisi minun tehdä sitä."

Lily oli seisahtunut hetkiseksi kulmakarvat kohotettuina irtaantuen vaistomaisesti Rosedalen kosketuksesta, vaikkeikaan koettanut päästä kuulemasta hänen sanojaan.

"Minusta tuntui", lausui Lily, "että olette tehnyt sen odottamatta minun lupaani."

"No niin – miksette sitten kuulisi syitä menettelyyni? Emmehän kumpikaan ole niin nuoria ja kokemattomia, että suunsa puhtaaksipuhuminen järkyttäisi meitä. Olen rakastunut teihin enemmän kuin vuosi sitten, mutta minulle on selvinnyt se seikka, että tilanne on muuttunut."

Lily katseli häntä yhä yhtä ivallisen tyynenä. "Tarkoitatte sanoa, että minä en ole yhtä haluttava otus kuin luulitte?"

"Niin, sitä minä juuri tarkoitan", vastasi Rosedale varmasti. "En halua sekaantua siihen, mitä on tapahtunut. En usko juttuja teistä – en tahdo uskoa niitä, mutta ne ovat nyt kerran olemassa, eikä se ollenkaan muuta asiaa, etten minä niitä usko."

Lilyn ohimot sävähtivät punaisiksi, mutta hänen äärimmäinen ahdinkotilansa karkoitti pisteliään vastauksen hänen huuliltaan ja hän katsoi yhä tyynesti Rosedalea vasten kasvoja. "Jolleivät ne ole tosia", hän sanoi, "niin eikö se muuta tilannetta?"

Rosedale tarkasteli häntä tyynesti ja tutkivasti, mikä saattoi Lilyn tuntemaan itsensä vain erikoisen hienoksi ihmiskauppatavaraksi. "Luulen, että niin käy romaaneissa, mutta varmastikaan ei todellisessa elämässä. Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun nyt puhutaan suoraan, niin sanotaan julki koko totuus. Viime vuonna tahdoin kaikin mokomin naida teidät, ettekä te tahtonut katsoakaan minuun; tänä vuonna – no niin, te näytätte olevan suostuvainen. No, mitä on muuttunut sillä välin? Teidän asemanne, siinä kaikki. Silloin luulitte voivanne tehdä paremmat kaupat, nyt —"

"Te luulette voivanne?" pääsi Lilyltä ivallisesti.

"Miksei, kyllä: yhdellä tavalla, niinpä niin." Rosedale seisoi hänen edessään kädet taskussa, rinta pystyssä. "Tällä tavalla, nähkääs: Olen saanut alituisesti ponnistella näinä viime vuosina kohottaessani yhteiskunnallista asemaani. On kai hassua, että puhun siitä? Miksen sanoisi, että haluan päästä hienoon seuraelämään? Eihän yksikään mies häpeä sanoa haluavansa omistaa kilpa-ajohevosia tai taulukokoelman. No niin, pyrkimys seuraelämään on eräs toinen laji noita mielihaluja. Tavalla millä tahansa tahdon päästä parhaimpien perheiden seurapiiriin; ja niihin pääsenkin vähitellen. Mutta minä tiedän, että nopein keino vieroittaa itsensä 'oikeista' ihmisistä on se, että esiintyy 'ei oikeiden' seurassa. Ja siitä syystä minä haluan välttää erehdyksiä."

Miss Bart seisoi yhä hänen edessään ääneti, mikä olisi saattanut ilmaista joko pilkkaa tai puoleksi vastahakoista kunnioitusta hänen suorasukaisuuttaan kohtaan, ja hetken kuluttua Rosedale jatkoi: "Sitä se on, nähkääs. Olen teihin rakastunut enemmän kuin koskaan ennen, mutta jos nyt menisin kanssanne naimisiin, tärvelisin kaiken sen, mitä varten olen työskennellyt kaikkina näinä vuosina."

Miss Bart vastasi tähän katseella, jossa ei ollut pienintäkään katkeruuden vivahdusta. Kaiken seuraelämän valheellisuuden jälkeen, jossa hän oli liikkunut niin kauan, oli virkistävää saada kokea tuollaista suorasukaisuutta.

"Ymmärrän teitä", hän sanoi. "Vuosi sitten olisin ollut teille hyödyksi ja nyt olisin haitaksi. Minusta on niin mieluista, että puhutte minulle noin rehellisesti." Ja hän ojensi kätensä hymyillen.

Taasen vaikutti tuo liike hämmentävästi Mr. Rosedalen itsehillintään. "Kautta taivaan, te olette jalo otus, te!" huudahti hän; ja kun Lily alkoi taas tehdä poislähtöä, sinkautti hän: – "Miss Lily – pysähtykää. Te tiedätte, etten minä usko noita juttuja – uskon, että ne olivat kaikki erään naisen aikaansaamia, joka ei epäröi uhrata teitä oman etunsa vuoksi —"

Lily teki liikkeen, joka ilmaisi äkillistä halveksumista: hänen oli helpompi sietää tuon miehen loukkausta kuin säälittelyä.

"Olette kovin hyvä, mutta en luule, että meidän tarvitsee keskustella enää tästä asiasta."

Mutta Rosedalen luontainen taipumattomuus vihjauksiin teki hänelle helpoksi syrjäyttää tuollaisen vastustuksen. "En halua keskustella mistään; haluan vain antaa teille täyden selon asiasta", intti hän.

Lily vaikeni vastoin tahtoaan, sillä Rosedalen katseesta ja äänestä ilmeni uusi tuuma, joka sitoi hänen kielensä. Ja tämä jatkoi katsoen tiukasti Lilyn silmiin: "Minua ihmetyttää, että olette jaksanut niin kauan tulla toimeen tuon naisen kanssa, kun teillä oli valta käsissänne." Lily oli yhä ääneti hämmästyneenä Rosedalen sanoista ja tämä astui askeleen häntä lähemmäksi kysyäkseen hiljaisella äänellä: "Miksette käytä hyväksenne niitä hänen kirjeitään, joita ostitte viime vuonna?"

Lily ei saanut sanaa suustaan. Ennen tätä kysymystä hän oli Rosedalen sanojen otaksunut sisältävän enintään vihjauksen siihen vaikutukseen, joka hänellä oletettiin olevan George Dorsetiin. Mutta nyt hän näki, miten alas hän oli pudonnut. Ja ällistys kuullessaan, että Rosedale oli päässyt perille kirjesalaisuudesta, sai hänet tällä hetkellä olemaan tietämätön siitä, mihin Rosedale käytti tuota tietoaan.

Lilyn tilapäinen hämilleenjoutuminen antoi Rosedalelle aikaa pitää kiinni asiasta; ja hän jatkoi joutuisasti ikäänkuin täydellisemmin varmistaakseen asemaansa "Näette, että minä tiedän, missä asemassa olette – tiedän miten täydellisesti hän on teidän vallassanne. Tämä kuulostaa juhlapuheelta, eikös niin? – mutta noissa vanhoissa lauseparsissa on koko joukko totta, enkä luule teidän ostaneen noita kirjeitä vain siksi, että keräilitte autografioita." Lily katseli häntä yhä kasvavalla hämmennyksellä hänen ainoa selvä vaikutelmansa oli hätääntynyt tietoisuus Rosedalen mahdista.

"Te varmaan ihmettelette, miten minä olen päässyt niistä perille?" jatkoi RosedaJe vastaten Lilyn katseeseen itsetietoisen ylpein ilmein. "Olette ehkä unohtanut, että minä olen Benedickin omistaja – mutta eihän se kuulu nyt asiaan. Katsokaamme tilannetta suoraan silmiin. Rouva Dorset syistä, joihin meidän ei tarvitse kajota, teki teille hirveän ilkeän kepposen viime keväänä. Jokainen tietää, mikä rouva Dorset on, eivätkä hänen parhaat ystävänsä uskoisi häntä valankaan nojalla, missä heidän omat etunsa olisivat kysymyksessä. Mutta niin kauan kuin he eivät ole riitaantuneet, on heidän paljon helpompi seurata hänen johtoaan kuin asettua sitä vastaan. Ja teidät on yksinkertaisesti uhrattu heidän laiskuudelleen ja itsekkyydelleen? Eikö se ole sievä asioiden järjestely? – No niin, jotkut sanovat että te olette saanut käsiinne sukkelimman vastaustavan: sen, että George Dorset naisi teidät huomispäivänä, jos kertoisitte hänelle kaiken, minkä tiedätte ja antaisitte hänelle tilaisuuden näyttää tuolle naiselle, missä ovenreikä on. Luulen hänen tahtovan niin, mutta te että näytä välittävän tästä, ja katsoen asiaa puhtaasti afäärin kannalta luulen teidän olevan oikeassa. Tällaisesta asiasta ei kukaan selviydy täysin puhtain käsin, ja ainoa oikea tapa päästä entiseen asemaanne on saada Bertha Dorset nostamaan teidät jälleen eikä taistella häntä vastaan."

Rosedale vaikeni vain sen verran kuin tarvitsi hengähtääkseen, mutta ei niin kauaksi, että Lily olisi saanut aikaa vastustelemiseen. Ja kun hän tyrkytti ajatustaan sellaisen miehen varmuudella, joka ei epäröi asiastaan, tunsi Lily suuttumuksen vähitellen jähmettyvän huulilleen eikä pääsevänsä irti tuon miehen kylmänjärkähtämättömistä todisteluista. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, miten hän oli kuullut kirjeiden Lilyn haltuun joutumisesta. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan häntä ei pitänyt lumottuna tuon ajatuksen synnyttämä kauhu, vaan pikemminkin sen salainen yhtäläisyys hänen omien sisimpien toiveidensa kanssa. Rosedale menisi hänen kanssaan naimisiin huomispäivänä, jos hän pääsisi jälleen Bertha Dorsetin ystävyyteen, ja hänen tarvitsi vain saattaa tuon naisen tietoon se salainen uhka, mikä sisältyi tuohon hänen käsiinsä niin ihmeellisesti joutuneeseen kääröön. Lily näki äkkiä, mitä etua tämä seikka tuotti siihen nähden, minkä vuoksi Dorset oli ahdistellut häntä. Toinen suunnitelma riippui seuraukseltaan ilmeisen vääryyden korjaamisesta, tämä kun rajoitti toiminnan yksityiseksi asiaksi, josta minkään sivullisen ei tarvinnut saada pienintäkään vihjausta. Rosedalen järjestämänä tämä asia sai viattoman keskinäisen avustuksen leiman.

Rosedale näytti Lilyn vaikenemisessa lukevan ei ainoastaan asteettaista suostumusta suunnitelmaansa, vaan myöskin kauaksitähtäävän sen tarjoamien etujen tajuamisen, sillä Lilyn yhä seisoessa hänen edessään mykkänä, hän alkoi äkkiä puhua pyörähtäen ympäri: "Ettekö näe, miten yksinkertainen asia se on? No, älkää antako hämmentää itseänne sen ajatuksen, että se on liian yksinkertaista. Kun nyt kerran ollaan puheissa, niin puhutaan asiat suoraan ja selvitetään koko juttu. Tiedätte vallan hyvin, ettei Bertha Dorset olisi voinut kajota teihin, jollei olisi ollut – kuten jo ennenkin on ollut puhetta – joitakin hämäriä kohtia, niinhän? Hän huomasi maaperän sopivaksi. Ymmärrättekö, mihin minä tähtään? Te ette halua vetää enää esille näitä pieniä kysymyksiä. On olemassa yksi keino saada Bertha Dorset ansaan – mutta te haluatte tietenkin pitää häntä siinä. Te voitte pelästyttää hänet kyllin pahanpäiväiseksi – mutta miten aiotte saada tuon pelon pysyväiseksi? Näyttämällä, että olette yhtä mahtava kuin hänkin. Eivät kaiken maailman kirjeet voi tehdä sitä teille sellaisena kuin te nyt olette. Mutta vankka selkäranka takananne te voitte pitää häntä juuri siinä, missä tahdotte hänet pitää. Se on minun osuuteni asiassa – sitä minä teille juuri tarjoan. Te ette voi saada asiaa toimeen ilman minua – älkää kuvitelkokaan, että voitte. Kuuden kuukauden kuluttua olisitte jälleen yhtä tukalassa asemassa, jollei tukalammassakin. Tässä minä olen valmiina nostamaan teidät siitä huomispäivänä, jos vain myönnytte. Myönnyttekö, Miss Lily?" lisäsi hän läheten äkkiä.

Nämä sanat ja niitä seuraava lähenemisliike herättivät Lilyn siitä tiedottoman alistuvaisuuden tilasta, johon hän oli huomaamattaan luisunut. Ne näyttivät hänelle koko teon uudessa valossa ja hän näki, että teon oleellinen halpamaisuus oli siinä, ettei siinä ollut minkäänlaista vaaraa.

Hän vetäytyi takaisin tehden kädellään nopean torjuvan liikkeen sanoen äänellä, joka hämmästytti häntä itseäänkin: "Te erehdytte – kokonaan erehdytte – sekä tosiasioihin että siihen nähden, mitä te niistä johdatte."

Rosedale tuijotti hetken ajan hämmentyneenä siitä, että Miss Bart otti äkkiä askeleen aivan eri suuntaan kuin mihin hän oli näyttänyt Rosedalen antavan ohjata itsensä.

"No mutta mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Luulin meidän ymmärtävän toisiamme?" hän huudahti. Ja kun Miss Bart mutisi: "Niin, sitä me nyt teemmekin", sinkautti hän äkillisessä rajuuden puuskassa: "Luulen näin olevan siksi, että kirjeet ovat kirjoitetut hänelle, niinhän? No niin, olen hukassa, jos näen mitä ajatuksia olette saanut häneltä!"

VIII

Syyspäivät alkoivat käydä talvisiksi. Vielä kerran kulki joutilas maailma maaseudun ja kaupungin väliä, ja Viidennellä Avenuella, vaikkakin se oli vielä autio loppuviikolla, näkyi maanantaista perjantaihin yhä sankempi ajoneuvojen virta vähitellen entisen asunsa saavien talojen välillä.

Noin paria viikkoa aikaisemmin pidetty hevosnäyttely oli aiheuttanut näennäisen ohimenevän vilkastumisen, täyttäen teatterit ja ravintolat rikkaalla ja rehentelevällä yleisöllä. Miss Bartin maailmassa hevosnäyttely ja sen yleisö asetettiin valioseurapiirin halveksumien tilaisuuksien joukkoon; mutta kuten feodaaliherra saattoi yhtyä tanssiin kylänsä niityllä, niin suostui hieno seurapiiri epävirallisesti ja sivumennen vilkaisemaan vielä tuota touhua. Rouva Gormer muiden muassa ei saattanut vielä olla käyttämättä sellaista tilaisuutta hyväkseen itsensä ja hevostensa näyttelemiseksi. Ja Lily saattoi kerran tai pari näyttäytyä ystävättärensä rinnalla huomiotaherättävimmissä ajoneuvoissa, mitä talo kykeni hankkimaan. Mutta tämä näennäisesti läheinen ystävyys teki hänet yhä enemmän tietoiseksi muutoksesta Mattien ja hänen itsensä väleissä, jo häämöittävästä erotuksesta, vähitellen muodostuvasta seuraelämämittapuusta, joka sai alkunsa rouva Gormerin sekavasta elämänkatsomuksesta. Oli ilmeistä, että Lily itse oli oleva tämän uuden käsityksen ensi uhri, ja hän tiesi, että kun Gormerit ovat kerran asettuneet kaupunkiin, seuraelämän koko kulku helpottaisi Mattien irroittautumista hänestä. Hän ei lyhyesti sanoen ollut voinut tehdä itseään välttämättömäksi, tai pikemminkin hänen ponnistuksensa siihen suuntaan oli tehnyt tyhjäksi eräs vaikutus, joka oli vahvempi kuin mikään hänen aikaansaamansa. Tuo vaikutus oli loppujen lopuksi yksinkertaisesti rahan valta. Bertha Dorsetin seuraelämäluotto perustui järkkymättömään pankkitiliin.

Lily tiesi, ettei Rosedale ollut liioitellut hänen asemansa tukaluutta eikä tarjoamansa voiton täydellisyyttä: päästyään yhtä varakkaaksi kuin Bertha, tekisi Lilyn henkinen etevämmyys hänelle helpoksi päästä voitolle vastustajastaan. Lily tuli yhä selvemmin käsittämään, mitä tuollainen voitollepääsy merkitsisi ja miten haitallista siitä luopuminen olisi talven ensi viikkojen kuluessa. Tähän saakka hän oli ainakin näennäisesti pitänyt yllä yhteyttä seuraelämän kanssa, mutta nyt, palattuaan kaupunkiin ja toiminnan keskityttyä, jo se pelkkä tosiasia, ettei hän liukunut luonnostaan takaisin vanhoihin elämäntapoihinsa, merkitsi hänet ehdottomasti niistä poissuljetuksi. Jollei ollut mukana sesongin tavallisessa elämänkulussa, niin jäi roikkumaan tyhjään ilmaan seuraelämän ulkopuolelle. Lily ei, huolimatta kaikista tyydyttämättömistä unelmistaan, ollut koskaan todella käsittänyt eri piirissä liikkumisen mahdollisuutta: oli kyllä helppoa halveksia maailmaa, mutta vaikeaa löytää muuta asuttavaa seutua. Hänen irooniset taipumuksensa eivät koskaan täydelleen jättäneet häntä, ja hän saattoi vieläkin panna merkille sen tavattoman arvon, minkä saivat hänen entisen elämänsä ikävimmät ja merkityksettömät pikkuseikat. Sen todellisilla tukaluuksillakin oli viehätystä nyt, kun hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan vapautua niistä: kirjeiden kirjoittaminen, täytymys osoittaa kohteliaisuuksia typerille ja vanheneville, ja ikävien päivällisten hymyhuulin kestäminen – miten hupaisesti sellaiset velvollisuudet olisivat täyttäneet hänen päiviensä tyhjyyden! Hän piti kyllä itseään hymyillen ja urhokkaan sitkeästi oman maailmansa nähtävänä. Seuraelämä ei kääntynyt pois hänestä, se vain kulki ohi omissa puuhissaan ja häntä huomaamatta, antaen hänen tuntea hänen loukatun ylpeytensä täyteen mittaan saakka, miten täydellisesti hän oli ollut sen suosiosta riippuvainen.

Hän oli torjunut Rosedalen esityksen sellaisella halveksumisen puuskalla, että se oli yllättävää ehkä hänelle itselleenkin; hän ei ollut menettänyt kykyään kiivastua, mutta hän ei voinut hengittää kauan niissä korkeuksissa; häntä ei oltu mitenkään kasvatettu kehittämään kestävää siveellistä ankaruutta: se mitä hän vaati ja mihin hän todella tunsi olevansa oikeutettu, oli asema, missä jaloin käyttäytyminen olisi samalla helpoin. Tähän saakka hänen silloin tällöin esiintyvät vastustuspuuskansa olivat riittäneet pitämään yllä hänen itsekunnioitustaan. Jos hän luiskahti, pääsi hän jälleen jaloilleen, ja vasta jälkeenpäin hän tunsi päässeensä joka kerta hieman alemmalle tasolle. Hän oli torjunut Rosedalen tarjouksen ilman tietoista ponnistusta; koko hänen olemuksensa oli noussut sitä vastaan; eikä hän vieläkään tajunnut, että jo pelkästään häntä kuuntelemalla hän oli oppinut hautomaan ajatuksia, jotka ennen olisivat olleet hänelle sietämättömiä.

Gerty Farishille, joka valvoi häntä hellemmin, joskaan ei niin tarkkanäköisesti kuin rouva Fisher, Lilyn kamppailun tulokset olivat jo selvästi näkyvissä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä pantteja Lily oli suorittanut sopivaisuudelle, mutta hän näki hänen intohimoisesti ja auttamattomasti lupautuneen "itsensä ylläpitämisen" turmiolliseen politiikkaan. Gerty saattoi nyt hymähtää aikaisemmalle unelmalleen ystävättärensä uudistumisesta vastoinkäymisissä, hän ymmärsi kyllin selvästi, ettei Lily ollut niitä, joille kieltäymykset opettavat kaiken sen vähäpätöisyyden, minkä he ovat menettäneet. Mutta juuri tämä seikka teki Gertylle hänen ystävättärensä sitä säälittävämmäksi ja sitä enemmän hellyyttä tarvitsevaksi, niin vähän kuin hän olikaan tietoinen tästä tarpeestaan.

Lily ei kaupunkiin palattuaan ollut usein avannut Miss Farishin ovea. Gertyn kysyvässä, myötätuntoa ilmaisevassa katseessa oli hänestä jotain ärsyttävää; hän tunsi asemansa vaikeudet, joita ei voinut ilmaista kellekään, jonka katsantokanta on niin erilainen kuin hänen omansa, ja Gertyn elämän rajoitukset, joilla kerran oli ollut vastakohdan viehätys, muistuttivat nyt hänelle liian tuskallisesti niitä rajoituksia, joihin hänen oma elämänsä oli vaipumassa. Kun hän vihdoin eräänä iltapäivänä sai menneeksi ystävättärensä luo, valtasi hänet tämä tunne tavattoman voimakkaasti. Kulku pitkin Viidettä Avenueta, joka levisi hänen edessään kalsean talviauringon valossa, loppumaton ajoneuvojen jono, joiden pienten ikkunaruutujen läpi hän näki vilahdukselta tutunnäköisiä profiileja lukemassa vierasluetteloja, ja käsiä, jotka kiireellisesti jakoivat ilmoituksia ja luetteloja odotteleville jalankulkijoille – tämä aina pyörivien suuren seuraelämäkoneiston pyörien vilahdus toi Lilyn mieleen enemmän kuin koskaan ennen Gertyn porraskäytävän jyrkkyyden ja ahtauden ja sen ahtaan sopukan, johon se johti. Viheliäisiä portaita oli määrätty kulkemaan viheliäistä väkeä: miten monta tuhatta vähäpätöistä olentoa silläkin hetkellä kulki ylös ja alas sellaisia portaita yli koko maailman – yhtä kurjan näköisiä ja epäintressantteja olentoja kuin tuokin mustiinpuettu keski-ikäinen nainen, joka tuli alas Gertyn porraskäytävää Lilyn sitä noustessa!

"Se oli Miss Jane Silvertone parka – hän oli täällä juttelemassa kanssani, hän ja hänen sisarensa haluavat tehdä jotakin työtä tullakseen toimeen", selitti Gerty Lilyn seuratessa häntä vierashuoneeseen.

"Tullakseen toimeen? Ovatko he niin ahtaalla?" kysyi Miss Bart äänessä kiihtymyksen vivahdus; hän ei ollut tullut kuuntelemaan toisten surkeuksia.

"Pelkään, ettei heille ole jäänyt mitään: Nedin velat ovat nielleet kaiken. He toivoivat parasta, kuten kai tiedät, kun Ned pääsi eroon Carry Fisheristä. He ajattelivat, että Bertha Dorsetilla olisi häneen hyvä vaikutus, koska hän ei välitä kortinpeluusta, ja – rouva Dorset puhui hyvin kauniisti Miss Jane paralle siitä, miten hänestä tuntuu kuin Ned olisi hänen nuorempi veljensä ja että hän haluaa korjata hänet huvialukselle, jotta hän jättäisi kortinpeluun ja kilpa-ajot ja ryhtyisi jälleen kirjalliseen työhönsä."

Miss Farish pysähtyi huokaisten, mikä kuvasti hänen äskeisen vieraansa avuttomuutta. "Mutta ei siinä kaikki eikä se ole pahinta. Ned näyttää riitautuneen Dorsetien kanssa tai ei ainakaan Bertha tahdo päästää häntä luokseen, ja poika-parka on siitä niin onneton, että hän on taas alkanut pelata ja seurustella kaikenlaisten epäilyttävien ihmisten kanssa. Ja serkku Grace Van Osburgh syyttää häntä siitä, että hänellä on huono vaikutus Bertieen, joka lähti Harvardista viime keväänä ja on ollut Nedin kanssa sen jälkeen paljon yksissä. Serkku Grace lähetti hakemaan Miss Janea ja pani toimeen hirveän kohtauksen, ja Jack Stepney ja Herbert Melson, jotka myöskin olivat siellä, kertoivat Miss Janelle, että Bertie uhkasi naida jonkun kauhea naisen, johon Ned oli hänet tutustuttanut, ja etteivät he mahtaneet hänelle mitään, koska hänellä nyt täysi-ikäisenä on käytettävänään omia rahoja. Voit kuvitella mielessäsi, mitä Miss Jane parka tunsi – hän tuli ilman muuta minun luokseni ja näytti luulevan, että jos minä voisin antaa hänelle jotakin työtä, niin hän voisi ansaita kylliksi maksaakseen Nedin velat ja lähettääkseen hänet pois – pelkään, ettei hänellä ole käsitystäkään siitä, miten kauan aikaa hän tarvitsisi maksaakseen Nedin yhdenkään bridge-illan. Ja Nedillä oli hirveästi velkoja palatessaan merimatkalta – minä en voi käsittää, miksi hänen on pitänyt tuhlata niin paljon enemmän rahaa ollessaan Berthan kuin Carryn vaikutuksen alaisena – voitko sinä?"

Lily teki kärsimättömän liikkeen. "Gerty hyvä, minä ymmärrän aina paremmin, miksi ihmiset voivat paremmin tuhlata paljon rahaa kuin vähän!"

Hän aukaisi turkiksensa ja istuutui Gertyn lepotuoliin, tämän järjestellessä teekuppeja.

"Mutta mihin ne Silverton-neidit voivat ryhtyä? Miten ne aikovat tulla toimeen?" hän kysyi tietäen äänessään vielä olevan kiihtymyksen vivahduksen. Se oli vihoviimeinen aihe, jonka hän aikoi ottaa puheeksi – se ei todellakaan huvittanut häntä vähääkään – mutta hänet oli vallannut äkillinen uteliaisuuden puuska saada tietää, miten nuo kaksi nuoren Silvertonin tunnekokeilujen kuihtuvaa uhria aikoivat selviytyä tuosta julmasta välttämättömyydestä, joka väijyi hänen omallakin kynnyksellään.

"En tiedä – koetan löytää heille jotakin. Miss Jane lausuu hyvin sievästi – mutta on niin vaikea löytää kuuntelijoita. Ja Miss Annie maalaa hieman -"

"Niin, niin – omenankukkia imupaperille, juuri sitä, mitä minäkin tulen tekemään ennen pitkää!" huudahti Lily hypähtäen seisaalleen niin rajusti, että Miss Farishin hento teepöytä oli vaarassa.

Lily kumartui suojelemaan kuppeja. Sitten hän vaipui taas tuoliinsa. "Unohdin, ettei täällä ole tilaa riehua – miten kauniisti menettelee se, joka osaa sovittaa käyttäymisensä tilan ahtauden mukaan! Voi, Gerty, minua ei ole luotu olemaan hyvä", huokaisi hän äkkiä ilman muuta.

Gerty katseli pelokkaasti hänen kalpeihin kasvoihinsa ja unettomuudesta omituisesti loistaviin silmiinsä.

"Olet hirveän väsyneen näköinen, Lily. Juo teesi ja ota tämä tyyny, jota vastaan nojaat."

Miss Bart otti teen, mutta torjui tyynyn kärsimättömin elein.

"Älä anna sitä minulle! En halua nojata – nukun, jos sen teen."

"No hyvä, nuku vaan, kultaseni. Olen hiljaa kuin hiiri", pyysi Gerty hellästi.

"Ei, ei, älä ole hiljaa; puhele minulle – pidä minua hereillä! Minä en saa öisin unta ja iltapäivisin minut valtaa hirveä väsymys."

"Sinä et saa öisin unta? Kuinka kauan tätä on kestänyt?"

"En tiedä – en voi muistaa." Hän nousi ja laski tyhjän teekupin tarjottimelle. "Toinen ja väkevämpi, ole hyvä; jollen nyt pysy valveilla, niin näen hirveitä unia yöllä – aivan kauheita!"

"Mutta sitä pahemmaksihan se tulee, jos juot liian paljon teetä."

"Ei, ei – anna vain äläkä saarnaa", vastasi Lily käskevästi. Hänen äänessään oli vaarallisen terävä sointu ja Gerty huomasi, että hänen kätensä vapisi hänen korottaessaan sitä ottaakseen toisen kupin.

"Mutta olet niin väsyneen näköinen; olet varmaankin sairas —"

Miss Bart laski nopeasti kuppinsa. "Näytänkö sairaalta? Näkyykö se ulkomuodostani?" Hän nousi ja astui rauhallisesti pienen kuvastimen luo, joka oli kirjoituspöydän yläpuolella. "Kauhea peili! Se on aivan himmentynyt ja täynnä pilkkuja. Se tekee kalmankalpeaksi!" Hän kääntyi pois, kiinnittäen surkeannäköisen katseensa Gertyyn. "Voi sinua höppänä, miksi sanotkaan minulle niin ilkeitä asioita? Riittää jo tekemään sairaaksi kun kuulee, että on sairaannäköinen! Ja kun on sairaannäköinen, on samalla rumannäköinen." Hän tarttui Gertyn ranteisiin ja veti hänet aivan ikkunan ääreen. "Loppujen lopuksi, parempi olisi tietää totuus. Katso minua suoraan silmiin, Gerty, ja sano minulle, olenko aivan pelottavan näköinen?"

"Olet nyt hyvin kaunis, Lily, silmäsi loistavat ja poskesi ovat tulleet punaisiksi aivan yht'äkkiä —"

"Ah, ne olivat siis kalpeat – kalmankalpeat, kun tulin sisään. Mikset sano minulle suoraan, että olen mennyttä? Silmäni ovat nyt kirkkaat, koska olen niin hermostunut – mutta aamuisin ne ovat kuin lyijy. Ja voin nähdä kasvoihini ilmestyvän ryppyjä, mielipahan ja pettymyksen ja vastoinkäymisen ryppyjä! Jokainen uneton yö jättää aina uuden rypyn – ja miten saatan nukkua, kun minulla on niin kauheita ajateltavia?"

"Kauheita – mitä?" kysyi Gerty, hellävaroen irroittaen ranteensa ystävättärensä kuumeisista sormista.

"Mitäkö? No niin, köyhyys, ensiksikin – enkä tiedä mitään kauheampaa." Lily kääntyi poispäin ja vaipui äkillisen väsymyksen puuskassa teepöydän lähellä olevaan lepotuoliin. "Kysyit minulta äsken, käsitinkö, miksi Ned Silverton kulutti niin paljon rahaa. Tietenkin minä käsitän – hän kuluttaa sitä eläessään rikkaiden seurassa. Luulet meidän elävän rikkaiden kustannuksella pikemminkin kuin heidän kanssaan. Niinhän me teemmekin, tavallaan – mutta se on oikeus, josta meidän on maksettava! Me syömme heidän päivällisiään ja juomme heidän viinejään ja poltamme heidän savukkeitaan ja käytämme heidän ajoneuvojaan ja ooppera-aitioitaan ja yksityisiä rautatievaunujaan – niin, mutta kustakin tästä ylellisyydestä on olemassa oma taksansa. Mies maksaa sen runsaina juomarahoina palvelijoille, pelaamalla korttia yli varojensa, kukkina ja lahjoina – ja – ja – paljona muunakin, mikä maksaa rahaa; nainen maksaa sen myöskin juomarahoina ja korteissa – niinpä niin, minun on taas alettava pelata bridgeä – ja teetättämällä pukunsa parhailla räätäleillä ja pukeutumalla juuri niinkuin pitää jokaista tilaisuutta varten, ja pitämällä aina itsensä nuorteana ja hauskana."