Читать книгу: «Todellinen aatelismies», страница 31

Totta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi kasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa uskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon sardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin hoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi horjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen kansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat: "Käskekää hänen olla varuillaan", samoinkuin se itsellenikin päivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että tuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei minusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta ratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin Navarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.

Tässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin sitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman vaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja toivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja Meudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa oli punaisia ja valkoisia mekkoja – liigalaisia ja hugenotteja – ja punamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he kuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta onnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella nopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän kanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi en. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä sekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin elostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.

Arvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla pyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät minua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin ehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä kiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin ettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin kiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä oli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin yhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä vastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti olevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan – kuulin hugenottien hurraavan kaukana – ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka uhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua päähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti minut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja puolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni muistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.

XXXV. "Kuningas on kuollut!"

Herra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se torjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli hengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja jonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani selälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä ympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät jättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että käsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla pahemminkin.

Alistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä säästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska olin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja selvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika tukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä niin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan hiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.

Makasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin ikäänkuin unessa jonkun sanovan: "Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo toivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi ansainnut. Kuka hän on, Rosny?"

"Tunnetteko häntä, Maignan?" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen tutulta.

Mies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: "En, herra. Hän on minulle aivan outo. Hän näyttää normannilta."

"Saattaa kyllä ollakin!" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en ollut ennen kuullut. "Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin sata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin en kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan."

"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan", lisäsi ensimäinen puhuja nauraen, "jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä nuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain, ettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!"

Näitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi yhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut, oli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja käsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja ajanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas satulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja varsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan vastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana, että jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani hukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla ponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.

Maignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja pusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran kuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. "Hoi! Onpas se merkillinen kuollut!" huusi hän tullen väliin. "Mitä tämä merkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!"

Tallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä hoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja vetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia hämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni mainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan parooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä, katsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.

"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!" kuulin Navarran kuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. "Mies ei suinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos tahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen minuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. "Te kuulitte eilen, mitä lupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta nyt täällä?"

Minä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten saanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.

"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa", lausui Turenne ivallisesti hymyillen, "on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen jatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin. Pelkään, että olen tiellä."

Tunsin hänet ryhdistään ja ylhäisestä esiintymistavastaan, joka jossakin muussa seurassa olisi ollut merkkinä hänen valtias-asemastaan, ja unohtaen sen malttamattomuuden, joka vielä hetki sitten oli minua ahdistanut – pääni oli ehkä vieläkin vähän sekaisin – vastasin hänelle. "Ja kuitenkin olen kerran saanut lupauksen teidän ylhäisyytenne suojeluksesta", lausuin minä, saaden hengästykseltäni vihdoin puhutuksi.

"Minunko suojeluksestani?" huudahti hän, silmiensä vihaisesti välähtäessä.

"Juuri niin", vastasin minä; "Etampesin majatalossa, silloin kun herra Crillon tahtoi tapella kanssani."

Hän hämmästyi silminnähtävästi. "Oletteko te se mies?" huusi hän.

"Olen. Mutta minä en ole täällä jutellakseni itsestäni", vastasin minä, Ja sen sanottuani – laiminlyödyn asiani muistuessa jälleen mieleeni – astua hoipersin Navarran kuninkaan viereen ja tartuin polvilleni langeten hänen jalustimeensa. "Sire, minä tuon teille uutisia! Suuria uutisia! Kauheita uutisia!" huusin, pidellen suonenvedontapaisesti jalustimesta. "Muuan katala munkki pisti vasta neljännestunti sitten hänen majesteettiansa tikarilla ruumiiseen hänen vastaanottohuoneessaan. Ja hän on kuolemaisillaan, tai kukaties jo kuollut."

"Kuollut! Kuningasko?" huusi Turenne kiroten. "Mahdotonta!"

Sekavasti kuulin toisten huudahtelevan minkä mitäkin, sen mukaan kuin hämmästys ja säikähdys tai suuttumus tai epäuskoisuus heidän mieliään liikuttivat. Mutta minä en vastannut heille, sillä koko huomioni kahlehti ja lumosi se ihmeellinen muutos, jonka näin Henrikin kasvoilla tapahtuvan. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä verestää ja näyttivät vetäytyvän raskaitten silmäkulmien alle, posket muuttuivat väriltään tiilenpunaisiksi, puoliavointen huulten välistä kuulsivat hänen hampaansa parran takaa, samalla kun hänen kookas nenänsä, joka näytti kaartavan kaartamistaan, kunnes se miltei kosketti hänen leukansa, antoi hänen liikkuvailmeisille kasvoilleen yhtä eriskummallisen kuin kammottavan ulkonäön. Muuten hän ei kotvaan virkkanut sanaakaan, vaikka näin hänen kätensä puristavan ratsupiiskaa suonenvedontapaisella otteella, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Se on minun! Minun! Riistäköön sen minulta joka uskaltaa!"

"Pitäkää mielessänne, mies", lausui hän viimein kiinnittäen läpitunkevan katseensa minuun ja puhuen karhealla, matalalla äänellä, joka muistutti suuren koiran murinaa, "ettei nyt ole leikin aika. Ettekä te saa nahkaanne pelastetuksi juonen avulla. Sanokaa minulle, niin totta kuin elätte, onko tämä juoni?"

"Taivas varjelkoon, sire!" vastasin minä kiihkeästi. "Minä olin huoneessa ja näin sen omin silmin. Nousin paikalla satulaan ja ratsastin tänne lyhintä tietä varottaakseni teidän korkeuttanne olemaan varuillaan. Munkkeja on paljon, eikä Pyhä Liitto halua pysähtyä puolitiehen."

Näin että hän uskoi minua, sillä hänen kasvojensa jännitys laukesi. Hänen hengityksensä näytti jälleen kulkevan tasaisesti, ja kymmenesosa-sekunnin verran hänen katseensa etsi Rosnyn katsetta. Sitten hän loi silmänsä jälleen minuun. "Kiitän teitä, herra", lausui hän kumartaen vakavasti ja kohteliaasti, "huolenpidostanne minua kohtaan – en uutisistanne, sillä ne ovat kovin surullisia. Jumala suokoon, että serkkuni kuningas olisi ainoastaan haavottunut. Sanokaa meille nyt tarkoin – sillä nämä herrat haluavat tietää yhtä maltittomasti kuin minäkin – oliko lääkäri ollut hänen luonaan?"

Vastasin kieltävästi, mutta lisäsin että haava oli nivusissa ja vuoti kovasti verta.

"Te sanoitte muutama minuutti takaperin: 'Kuolemaisillaan tai jo kuollut!'" pitkitti kuningas. "Minkätähden?"

"Hänen majesteettinsa kasvot olivat rauenneet", sopersin minä.

Hän nyökkäsi. "Te olette ehkä erehtynyt", sanoi hän. "Toivon että olette. Mutta tuolla tulee Mornay. Hän tietää ehkä enemmän."

Silloin kaikki jättivät minut, itse Turennekin – niin malttamattomasti halusivat kaikki kuulla asian todellista laitaa. Maignan yksin jäi viereeni, ollen asettavinaan jalustinhihnaa, ja kehotti minua hillityllä äänellä pakenemaan. "Ottakaa tämä hevonen, herra de Marsac, jos tahdotte", yllytti hän, "ja ratsastakaa takaisin samaa tietä kuin tulittekin. Te olette suorittanut asian, jota varten tulitte. Rientäkää takaisin ja kiittäkää kun pääsette."

"Vait!" sanoin minä. "Ei ole vaaraa."

"Sen saatte nähdä, jos jäätte tänne", vastasi hän synkästi. "Tehkää nyt niinkuin neuvon ja ottakaa tämä hevonen", pitkitti hän, "ja ratsastakaa tiehenne! Uskokaa minua, se on teille parasta."

Minä nauroin vain vasten hänen totista ja huolestunutta naamaansa. "Kyllä näen, että olette saanut parooni de Rosnylta määräyksen pysyttää minut erilläni", sanoin hänelle. "Mutta minä en mene, ystäväni. Hänen täytyy koettaa päästä pulastaan jollakin toisella keinolla, sillä tänne minä jään."

"No, tulkoon sitten verenne teidän päällenne", vastasi Maignan, hypäten satulaan kasvot synkkinä. "Minä olen tehnyt parhaani pelastaakseni teidät."

"Sekä isäntänne!" vastasin minä nauraen.

Sillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän ratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle tällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen erikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut niitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä ja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin kanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla katseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja että olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä mitään vahinkoa.

Eikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut Navarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani. Mieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi kauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan minua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos tilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut hänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut ollut – nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.

Olinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian näkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli jättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut joukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin kutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin nopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin kaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas enempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien kasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti, kuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää johtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun mielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas kuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.

"Joutuin!" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut kuulomatkan päähän. "Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on välttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen antamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun tähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille. Olkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa kunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne on ratkaistu."

Käsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen turvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää sitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon kaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.

"No, herra", sanoi hän tiukasti, "suostutteko siihen?"

Vastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.

"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia", vastasi hän kylmästi. "Se, mitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen kanssa. Hänen on saatava oikeus."

Kumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen Meudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas viidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia St. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs tallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin saamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan päästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes jonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo kukkulan juurella lähellä linnan porttia.

En joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin kunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus, että sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata ja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin, joista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät monenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki mielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä, vaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista huolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että hänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut muuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan Meudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli ottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun Pariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.

Kadut olivat niin täpötäynnä ihmisiä, jotka kertoivat ja kuuntelivat näitä huhuja, että minusta tuntui ikkunassa seisoessani kuin olisin katsellut markkinoita. Eikä minun tarvinnut hakea kaikkea ajankuluani seinien ulkopuolelta, sillä joukko hoviin kuuluvia herrasmiehiä, jotka olivat kuulleet minun olleen sinä aamuna St. Cloudissa ja vielä itse tapahtumahuoneessa – seikka, mikä teki minut sillä hetkellä maailman halutuimmaksi seuratoveriksi – muistivat yhtäkkiä olevansa hiukan tuttuja kanssani ja tekivät minulle kunnian tulemalla minua tervehtimään ja istumalla suuren osan päivästä luonani. Ja minä myönnän, että sain tästä seikasta yhtä paljon toivoa kuin huviakin, sillä tiesinhän, että hovimiehet ovat maailman parhaita sään-ennustajia, jotka eivät kammoksu mitään niin paljon kuin seurustelua sellaisten kanssa, joille aurinko ei paista.

Vihdoinkin, iltapuolen keskipalkoilla, Navarran kuningas palasi tuoden tietoja, jotka, hälventäen toisten pelon ja kukistaen toisten toiveet, tekivät lopun tästä epävarmuudesta vakuuttamalla monien hämmästykseksi, ettei hänen majesteettinsa henki ollut vaarassa. Vaihtelevin tuntein kuulimme, että ensimäiset johtopäätökset, joihin en ollut tullut yksin minä, vaan kokeneet lääkäritkin, olivat myöhemmin ilmenneitten asianhaarojen perustalla osottautuneet vääriksi, ja että, sanalla sanoen, Pariisilla oli yhtä suuri syy pelkoon ja uskollisilla alamaisilla yhtä paljon aihetta toivoon kuin ennen tuota uhkarohkeata yritystä.

Olin hädintuskin ehtinyt sulattaa tämän hämmästyttävän tiedon, joka, sen tunnustan, oli minulle vähemmän tervetullut kuin sen olisi pitänyt olla, kun herra d'Agen saapui luokseni ja suuntasi ajatukseni joksikin aikaa toisaalle. Heti kun hän oli saanut kuulla missä olin ja mihin merkillisiin seikkailuihin olin joutunut, oli hän lähtenyt ratsastamaan Meudoniin, pysähtyen ainoastaan kerran, juuri vähää ennen kuin saapui minun luokseni, käydäkseen tervehtimässä rouva de Bruhlia. Kysyin häneltä, kuinka tämä oli ottanut hänet vastaan.

"Niinkuin hänestä voi arvatakin", vastasi hän punastuen. "Ystävällisemmin kuin minulla oli oikeutta odottaa, joskaan ei niin lämpimästi kuin olin uskaltanut toivoa."

"Se tulee kyllä aikaa myöten", sanoin minä nauraen. "Entä neiti de la Vire?"

"En tavannut häntä", vastasi hän, "mutta kuulin että hän voi hyvin. Ja on tuhat kertaa tulisemmin rakastunut", jatkoi hän silmäillen minua veitikkamaisesti, "kuin viimeksi häntä nähdessäni."

Nyt oli minun vuoroni punastua, ja sen teinkin, tuntien täysin määrin sitä mielihyvää, jota tuon kaltainen vakuutus oli tarkotettukin tuottamaan. Kuvitellessani neiti de la Vireä sellaisena kuin olin hänet viimeksi nähnyt, satulastaan puoleeni kallistuneena, rakkaus niin selvästi kasvoilleen kirjotettuna, että kuka hyvänsä saattoi sen lukea, vaivuin niin suloiseen haaveiluun, että kun herra la Varenne hetken perästä astui huoneeseen, ei sanaakaan enempää ollut lausuttu kummaltakaan puolen.

Hänen katseensa ja äänensä olivat niin jyrkät kuin miksi hän lempeältä ja hyvänlaatuiselta luonnoltaan saattoi ne tehdä. "Herra de Marsac", hän lausui, "minusta on ikävä tehdä oloanne rajotetummaksi, mutta olen saanut määräyksen kieltää teitä tapaamasta ystäviänne. Ja minun täytyy pyytää tätä herraa poistumaan."

"Mutta ystäväni ovat kulkeneet täällä kaiken päivää", sanoin kummastuneena. "Onko tämä uusi määräys?"

"Kirjallinen määräys, joka saapui minulle vasta kaksi minuuttia sitten", vastasi hän suoraan. "Olen myöskin saanut määräyksen siirtää teidät pihanpuolella taloa olevaan huoneeseen, niin ettette voi nähdä kadulle."

"Mutta minulta otettiin kunniasana", huudahdin minä luonnollisen harmintunteen valtaamana.

Hän kohautti olkapäitään. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä", vastasi hän. "Voin ainoastaan noudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa poistumaan."

Herra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut, minkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja luottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja pahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä panemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken perästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä oli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi. Tämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin elämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan pienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni päässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain heikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti mielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta onneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran kuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen vankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa kanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus omistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka olivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi kaikki karkaus-yrityksetkin.

Uni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti. Aamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni, saattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija, joka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle mitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin rakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä synkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan, ei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin jo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä laiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei sittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä kuulunut koko talosta.

Oli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone alkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten askelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien porrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja pysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta kierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin itse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.

Hän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen hattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään hän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun puoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan aiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka oli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden, saaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt tekemättä vaikutustaan minuun.

"Niin", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman hävyttömästi, "olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!"

Tunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa yhtä tiukalla katseella. "Niinkuin tahdotte", lausuin olkapäitäni kohauttaen.

"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen", jatkoi hän samalla äänellä. "Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja halveksimaan minua, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi jotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä kuvasivat."

"Oletteko nyt päässyt selville?" virkoin minä.

Hän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen huusi: "Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä erittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!"

"Voitte sanoa mitä haluatte vangille", vastasin minä kylmästi.

"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!" vastasi hän. Seuraavassa tuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin makeisrasian ja avaten sen: "Tulen juuri sen pienen hupakon luota, jonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin piiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi järkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa. Saanko kysyä", jatkoi hän ivallisella äänellään, "onko teillä minkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?"

Sydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä, vastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan oikeudenmukaisuuteen.

Hän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.

"Niin, Navarran kuninkaan", vastasin minä lujasti.

"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin", lausui hän pilkallisesti hymyillen. "Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta hiukan enemmän kuin mitä hän myöntää."

"Todellako? Navarran kuningasko?" sanoin minä tuijottaen tyhmästi häneen.

"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!" tikasi hän vastaan matkien minua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä huomannut. "Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari", jatkoi hän, "ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se uskoo."

Puhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä ylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan luokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli asianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla määrättiin joku tuntematon henkilö – nimen paikka oli nimittäin jätetty tyhjäksi – Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren vuosipalkalla!

"No niin?" virkahti hän maltittomasti.

"Niin?" vastasin minä koneellisesti, sillä aivojani huimasi; tuollainen paperi tuollaisella tavalla esitettynä herätti eriskummallisia ajatuksia mielessäni.

"Voitteko saada selvää siitä?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä, sanoen itsekseni että hän varmaan tahtoi tehdä minulle jonkun kepposen.

"No hyvä", jatkoi hän, "kuulkaa sitten. Minä aion kohdella teitä lievästi, tehdä teille tarjouksen, herra de Marsac. Hankin teille vapautenne takaisin ja täytän tuon tyhjän paikan, jonka tässä näette, teidän nimellänne – yhdellä ehdolla."

Tuijotin häneen niin hämmästyneenä kuin oli luonnollista tuollaisen ehdotuksen kuullessani. "Siis tahdotte antaa tuon viran minulle?" sopersin epäuskoisena.

"Koska kuningas on jättänyt sen minun valtaani, niin tahdon sen tehdä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun ensin huomauttaa", jatkoi hän ylpeästi, "että asialla on toinenkin puoli. On kyllä totta, että minä tarjoan teille, herra de Marsac, sellaisen viran, jonka pitäisi tyydyttää kunnianhimoisimmatkin toiveenne. Mutta toiselta puolen on teidän pidettävä mielessä, että minulla on yhtä suuri valta kostaa nyt kuin eilenkin, ja että jos suostun ostamaan teidät, niin johtuu se siitä, että erityiset syyt kehottavat tuohon menettelyyn, eikä suinkaan siitä, että se olisi ainoa vallassani oleva keino."

Minä kumarsin. "Ja mikä on tuo ehto, herra kreivi?" kysyin käheästi, alkaen ymmärtää hänen tarkotustaan.

"Se, että luovutte vaatimasta tai pyytämästä holhokkini kättä", vastasi hän kevyesti. "Siinä on kaikki. Se on yksinkertainen ja huokea ehto."

Katsoin häneen uudelleen hämmästyneenä, ihmeissäni, ällistyksissäni, lukemattomien kysymysten risteillessä mielessäni. Minkätähden hän hieroi kauppaa, kun hänellä oli valta käskeä? Minkätähden hän alentui sovintoon, kun kerran olin hänen armoillaan? Minkätähden hän otti vakavan keskustelun alaiseksi toiveeni, joitten täytyi hänestä tuntua äärimmäiseltä röyhkeydeltä? Minkätähden? En kyennyt sitä selvittämään itselleni, vaan seisoin tuijottaen häneen äänettömänä; ällistykseni oli yhtä suuri kuin jos hän olisi tarjonnut minulle Ranskan kruunua; ihmetykselläni ja epäilyksilläni ei ollut määrää.

"No", lausui hän viimein, käsittäen väärin kasvoillani kuvastuvan mielenliikutuksen. Te suostutte kai?"

"En ikinä!" vastasin lujasti.

Hän säpsähti. "Luulen etten kuullut oikein", sanoi hän, puhuen hitaasti ja miltei kohteliaasti. "Minä tarjoan teille suuren viran ynnä suojelukseni, herra de Marsac. Onko minun ymmärrettävä, että pidätte parempana vankeutta ja vihollisuuttani?"

"On, jos ehdot ovat sellaiset", vastasin minä.

"Ajatelkaa, ajatelkaa!" lausui hän jyrkästi.

"Olen ajatellut", vastasin minä.

"Kyllä, mutta oletteko myös ajatellut millainen on asemanne?" sanoi hän. "Oletteko ajatellut, kuinka monta estettä on teidän ja tuon pienen hupsun välillä? Kuinka monen henkilön vastustus teidän on voitettava, kuinka monta ystävää hankittava? Oletteko ajatellut, mitä merkitsee asettua taistelemaan minua vastaan tässä asiassa, tai kummalle meistä todennäköisesti voitto lopulta lankeaa?"

"Olen ajatellut", toistin minä.

Mutta ääneni vapisi. Huuleni olivat kuivat. Huone oli käynyt pimeäksi. Ulkopuolella oleva kallio, joka esti valoa pääsemästä kammiooni, sai sen näyttämään jo vankityrmältä. Vaikka en uneksinutkaan suostumisesta, vaikka tunsinkin että hän tässä keskustelussa oli alentunut vertaisekseni ja minä olin päässyt hänestä voitolle, niin tunsin kuitenkin mieleni lannistuvan. Sillä minä muistin kuinka vankiholvissa viruvan miehen elämä hitaasti mataa eteenpäin alituisessa unohduksessa, kuinka vaivalloisesti siellä kuluvat päivät, jotka vapaille miehille ovat kirkkaita ja täynnä toiveita ja pyrkimyksiä. Väläyksessä selkeni minulle, millaiselta tuntuisi jäädä tänne tai johonkin samankaltaiseen paikkaan, saamatta koskaan enää nousta hevosen selkään tai hengittää vapaata taivaan ilmaa, kuulematta koskaan enää miekan kalinaa jalustinta vastaan tai herra d'Agenin sointuvaa ääntä, kun hän kutsuu ystäväänsä!