Читать книгу: «Kuinka meistä tuli kirjailijoita», страница 3

Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja itkin.

Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin, niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti "Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.

Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan suomenkielellä.

Minna Canth.

Rafael Engelberg
Ensi yritykset

Ei ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan "ensi yrityksistään", kun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä. Sitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä kertaa vähemmän kaikista "takakatsauksista". Mutta Kirjailijaliiton pyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.

Syntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat katson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen vain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä kirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät mieltäni kirjallisuudelle.

Puhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla minulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia sepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon katkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta tai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta kaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle ja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin asianomaisen opettajan – hän julisti minun epäonnistuneen. Tuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto vanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja pahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt tulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.

Sitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun kerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan pukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan kirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun kerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin tulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös muutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä. Lieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä alaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin konventtilaisten kesken luettavaksi.

Näihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä, opiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä, nykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin, jossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa Joensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä Maaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella ollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään tarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista. Sellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää tekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta puhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin Figaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.

Toverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin olivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa harvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä, joista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut, mutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä lisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs ylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä tuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista toverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen). Huomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri siihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät "Katajaisen kansani" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot. Eräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi allekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on toinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä Viipurissa).

Paitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut jokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan myöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin magneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista salaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa vaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene ollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni. Runoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten asiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin "Karjalattareen", sitten niihin aikoihin perustettuun "Pohjois-Karjalaan". Muistan, että tahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä lehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat paitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia. Huomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä "Taide ja kansa", jonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän asian myöskin "Valvoja" otti myöhemmin esiin.

Kahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin täällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain ahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani entiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu, jossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A. Koskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin varsinkin "Kaikuun" ja "Kalevaan".

Päästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen osakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin samalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen murrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin saamaan.

Sitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni "Päivälehteen" ja sen tultua lakkautetuksi "Helsingin Sanomiin" korrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana "Lukutuvassa" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka ja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni. Minä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori niinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä hirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat tunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin olin.

Jo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä kokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan ja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain häneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei ollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti jättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui "Työpajan töminäni" vähitellen maailmaan.

Arvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon ystävällinen ja ymmärtäväinen esittely "Helsingin Sanomissa". Niinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan yksityistä onnittelua "Hels. Sanomain" käytävässä, missä hän sattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani. Sitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto Valvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa tehdaselämän kuvausta – ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei olisi riittävää "sotaelämän kuvausta", kun hän laulaa päänalaisena olevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee toki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista. Ammattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea sosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta ketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa kaikesta huolimatta rohkeasti kohota.

Korrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet myöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut tieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset seikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni kituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole saanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä tehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin olemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.

Sisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista lisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille vähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että neljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, – niin se lienee ollut – jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen teosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta puuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi. Itsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi nidettä – ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin jonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa lapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin tuttua pohjaa täydentämään. – Yleensä ei liene vaikutteitten vastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan köyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.

Ajatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei minulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa ohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas työ olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta tyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.

Rafael Engelberg.

Hilja Haahti
Pari muistelmaa

Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani "Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön, joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni alkuunpääsystä.

Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää "juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin. Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois. Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En lähde koulua käymään, vaan opettajaksi – ensi kertaa." "Opettajaksi! Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään – pian täytän kaksikymmentäyksi."

Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko… oletteko te runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin, että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta – jota tietenkään en sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista, valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta. Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä mieluisiakin kokemuksia. "Mitä te kustantajista tiedätte?" kysäisi hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin. "Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei – ", ja sitte selveni sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.

Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä, Eläintarhan 8: ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme. Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset odottelimme. Ja kuinka olikaan – sinä iltana uskalsin kertoa hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa – olenhan tosiaankin melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä", hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."

Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta – olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä, tahdonko niitä sitte ensinkään painoon…" Kustantaja katsoi minuun hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset… kirjakauppamenot… Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse." Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti, "jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.

Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti selvänä, että se oli suhteetonta – tuskinhan olisin yhtä omaa runoa kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän katsoi minua aivan äänetönnä – en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein, että "kauppa on kauppaa" – että kukin koettaa vetää puoleensa mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti, että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät – ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin J. H. Erkolta kuullut. – Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen ystävän. —

Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."

Sain lukea hänen arvostelunsa, – ensimäiset sanat, jotka julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta, oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse arvostelu oli kuin runoelma – paras suositus, mitä koskaan olisin rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.

Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää – ellen ehkä niin ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" ei myyty 700 kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään, vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen" kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.

Hilja Haahti.

Iivo Härkönen
Kuinka jouduin kynänkäytön alalle

Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona, naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja. Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla "Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin", tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta, oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. – Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu. Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes allekirjoittajasta.

– Miksei?

– Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja useimmista ei senkään vertaa.

– No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

– Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta vajaa!

– No, – opeta!

– Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.

Kirjain bukva, survin stupka…

– Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

– Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen oppituntinsa lausui:

– Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! – Loutikko!

Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit, joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia jonkunlaisina opettajinakin – mitä ensi luokalle valmistuvia ne lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja – runoutta. Aina yhdessä olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä aluksi omituisen jäykältä ja oudolta – muistan, kuinka esim. punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" – , mutta sitten aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta, joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja jälkimäisestä "Koskelan ukko".

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten", kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys. Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä, joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

"Kun me mentiin Pyhäniemeen, maahan pantiin pata, tuli alle tungettiin ja ympär kivirata…"

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen. Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä – kunnes vihdoin kipeytyneet silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle – Kalevalan runoudelle – joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli – kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä – mutta satuja kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä, talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden, paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m. pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen, opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle – opettajan, herran, oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä ei maksanutkaan käydä koulua.

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin herrassa nukkunut "Lukutuvan" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin, että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin – isoäitini oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten – ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani. Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla, jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä, koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille. Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden ystäviä, ja – elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa, syvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät avautuivat, varsi varttui.