Читать книгу: «Perth'in kaupungin kaunotar», страница 38

Sillä välin tässä loppukahakassa nuori Tormot, jonka isänsä oli, samoin kuin muutkin veljet, käskenyt päällikkönsä suojelukseen, oli saanut kuolemaa tuottavan haavan sepän säälimättömän miekan kautta. Muut molemmat, jäljellä olevat miehet Duhele-clan'ista olivat jo myös kaatuneet, ja Torkil'in täytyi nyt kasvattinsa sekä haavoitetun Tormot'in kanssa peräytyä kahdeksan tai kymmenen Chattanilaisen edestä. He seisahtuivat nyt viimeisen kerran aivan joen äyräälle, johon viholliset, ponnistaen voimiansa niin paljon kuin heidän haavansa sallivat, pyrkivät jäljestä. Torkil oli juuri saapunut sille paikalle, missä hän aikoi viimeistä vastarintaa yrittää, koska nuori Tormot vaipui maahan ja heitti henkensä. Hänen kuolonsa pakoitti isän rinnasta ensimmäisen ja ainoan huokauksen, mikä hänestä oli kuulunut koko tään turmiollisen päivän aikana.

"Tormot poikani!" virkkoi hän, "nuorimpani, rakkaimpani! Mutta kunhan vaan Eachin tulee pelastetuksi, kaikki on pelastettu. – Nyt, mun armas kasvattini, olen puolestas antanut kaikki, mitä ihminen voipi, paitsi vielä vihoviimeistä annintani. Anna minun päästää auki tään turmiontuottavan rautahaarniskasi soljet, ja pane sinä päälles Tormot'in varukset; ne ovat kepeät ja sopivat sinulle hyvin. Sill'-aikaa kun rautapaitaa muutat, ryntään minä noiden vaivaisten päälle ja pitelen heitä niin kovin kuin jaksan. Enkä luulisi niistä tulevankaan kovin paljon vaivaa; sillä he kömpivät yksitellen peräkkäin, niinkuin poikkijalkaiset sonnit. Ja kumminkin, sinä silmäteräni, jos en voikaan sinua pelastaa, voin kuitenkin näyttää sinulle, kuinka mies kuolee".

Näin puhuessaan Torkil päästi auki nuoren päällikkönsä rautapaidan soljet, siinä yksinkertaisessa luulossa, että hän sillä keinoin saisi paulat rikotuiksi, joihin muka noidan konstit ja pelko olivat kietoneet nuorukaisen sydämen.

"Isäni, isäni, enemmänkin kuin isäni!" sanoi onneton Eachin. "Pysy tässä mun kanssani! – Kun vaan sinä olisit vieressäni, niin, sen tunnen, olisi minussa miehuutta taistella henkiin ja veriin asti".

"Se on mahdoton", vastasi Torkil. "Minun pitää estää heitä ennättämästä tänne, sillä aikaa kun sinä muutat rautapaitaa. Jumala ijät kaikki sinua siunatkoon, minun sieluni rakkaus!"

Ja sitten Tammiston Torkil, heiluttaen miekkaansa, ryntäsi päälle samalla kuolemaa tuottavalla sotahuudolla, mikä jo niin monta kertaa oli kajahtanut tällä verisellä kedolla: "Bas air son Eachin!" – Nämät sanat kajahtivat kolme kertaa ukkosen jyrinän tapaisella äänellä, ja joka kerta hän samassa hakkasi maahan yhden Chattan-clan'in miehistä, sitä myöten kuin he kömpien tulivat häntä likelle. – "Hyvin hakattu – haukka! – Hyvin lensit, kotka!" kuului katselijajoukosta, kun he näkivät nämät urhotyöt, jotka vielä viimeisellä hetkellä näkyivät olevan muuttamaisillaan tappelun päätöstä. Mutta yht'-äkkiä kaikki huudot vaikenivat, ja nyt kuului ainoasti miekkain kalske niin hirveä, että olisi luullut koko taistelun alkaneen uudestaan tässä kahakassa Tammiston Torkil'in sekä Wynd'in Heikin välillä. He läimäyttivät, hakkasivat ja pistivät, ikään kuin nyt vasta ensikertaa sinä päivänä olisivat vetäneet miekkansa tupesta. Heidän vimmansa oli molemminpuolinen, sillä Torkil näki Heikissä sen ilkeän noidan, joka hänen luulonsa mukaan oli hänen kasvatuspoikansa lumonnut; ja seppä nyt näki edessään sen jättiläisen, joka koko ajan oli estänyt häntä siitä, minkätähden vaan hän oli koko asiaan sekaantunut – nimittäin kahdentaistelunsa Eachin'in kanssa. He taistelivat tasavoimalla, jota luultavasti ei olisi ollut, jos ei Heikiltä, hän kun oli enemmän haavoitettu kuin vastustajansa, olisi puuttunut yksi osa tavallista nopeuttansa.

Sillä valin Eachin, jäätyään yksin ja huolettomasti sekä turhaan yritettyään pukeutua kasvatusveljensä haarniskaan, tunsi sydämessään häpeän ja tuskan voiman. Hän riensi eteenpäin kasvatus-isälleen avuksi tuossa hirveässä ottelussa, ennen kuin joku Chattanilaisista joutuisi lisäksi. Mutta kun hän oli kymmenen askeleen päässä, lujana päätöksessään ottaa osaa tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta, kasvatus-isänsä juuri kaatui, halkaistuna kaulaluusta hamaan sydämeen asti, vielä viimeisellä hengenvedollaan kuiskaten sanat: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" – Onneton nuorukainen näki parhaan ystävänsä kaatuvan, ja samassa seisoi nyt hänen edessään se verivihollinen, joka koko tappelun aikana oli häntä tavoitellut; se vihollinen seisoi nyt siinä, ainoasti yhden miekan pituuden matkan päässä hänestä, ja kohotti jo asettansa, jolla oli hakannut maahan kaikki suojukset, jotka häntä olivat estäneet nuoren päällikön henkeä saamasta. Tämä seikka yksin jo olisi voinut korkeimmilleen nostaa Eachin'in luontoisen pelkuriuden; kenties hän myös sen lisäksi muisti olevansa ilman mitään haarniskaa, ja että koko rivi muitakin vihollisia, kyllä ontuvia, vaivaisia, vaan yhtähyvin koston- ja verenhimoisia, oli tulossa ja lähellä. Olkoon siinä kyllin sanottu, kun kerromme että hänen miehuutensa masentui, hänen silmänsä pimenivät, hänen korvissaan kuului kilinää, hänen päänsä kävi pyörälle – kaikki muut ajatukset katosivat tuossa uhkaavan kuoleman pelossa. Yritettyään heikon sivalluksen seppää vastaan, hän taaksepäin hypähtämällä väisti siitä aiottua vastausta; ja ennen kuin seppä jälleen kerkesi kohottaa asettansa, Eachin oli itsensä Tay-jokeen viskannut. Häpäisevä huuto kuului hänen jäljestään, kun hän ui joen poikki, vaikka kenties tuskin kymmenkuntakaan huutajista itse olisivat tehneet toisin tämmöisessä tilaisuudessa. Heikki katsoi pakolaisen jälkeen ääneti, hämmästyneenä, vaan ei jaksanut liioin ajatellakaan tämän paon seurauksia, sillä uupumus hänessä näkyi pääsevän voitolle, samassa kun taistelun kiihoittava vaikutus loppui. Hän istahti rannan nurmikolle ja koetti saada tuketuiksi kumminkin niitä haavojansa, mitkä pahimmin verta vuosivat.

Voittajat nyt saivat tämmöisissä tilaisuuksissa tavalliset onnentoivotukset palkinnokseen. Albanyn herttua useampain toisten herrain kanssa meni alas taistelutannerta katselemaan; ja Wynd'in Heikille erittäin osoitettiin kunniaa.

"Jos tahdot minun väkeeni yhtyä, kunnon poika", lausui Musta Douglas, "niin muutan sinun nahkaisen esiliinas ritarin vyöksi, sekä annan sinulle porvari-ammattisi sijaan sadan markan maan arvosi kannatukseksi".

"Kiitän teitä nöyrimmästi", vastasi seppä alakuloisesti, "vaan minä jo olen kyllin kyllä vuodattanut verta; ja Jumala on minut sillä rangaissut, että teki tyhjäksi ainoan toivoni, jonka vuoksi menin tähän taisteluun".

"Mitä, veikkonen?" kysyi Douglas. "Etkö taistellut Chattan-clan'in puolesta, ja eikö sille ole tullut loistava voitto osaksi?"

"Minä taistelin omin päin", vastasi seppä huolimattomasti.

Hyvä Robert kuningaskin nyt lähestyi sinne tasajuoksurin selässä; hän oli tullut tappotanterelle käskemään, että haavoitetut otettaisiin holhottaviksi.

"Herra kreivi Douglas", sanoi hän, "te kiusaatte tätä mies-parkaa tässä maallisilla asioilla, vaikka hänellä vaan näkyy olevan lyhyt aika enään jäljellä hengellisiä ajattelemaan. Eikö ole hänellä tässä mitään ystäviä, jotka kantaisivat hänet pois paikkaan, missä huoli voi tulla pidetyksi sekä hänen ruumiinsa haavoista että hänen sielunsa autuudesta?"

"Hänellä on tässä ystäviä yhtä monta kuin kunnon miehiä Perth'in kaupungissa", virkkoi ritari Charteris, "ja minä katson itseni lähimmäiseksi".

"Maanmoukassa aina on maatiaishajunsa", sanoi ylpeä Douglas, kääntäen hevosensa poispäin. "Ritari-arvon tarjomus Douglas'ilta olisi hänet, vaikka surman suussakin, taas voimiinsa virottanut, jos hänen ruumiissaan olisi ollut yksi pisarakin jaloa verta".

Huolimatta tästä mahtavan kreivin äkäisestä lauseesta, Kinfauns'in herra hyppäsi alas hevosen selästä ja tukesi käsillään Heikkiä, joka nyt voimattomuudessaan vaipui pitkällensä. Mutta vielä ennen häntä kerkesi Simo Hanskuri, joka nyt toisten korkeampi-arvoisten porvarein kanssa oli taistelutarhaan tullut.

"Heikki, rakas Heikkini!" sanoi ukko. "Voi mikäs sinut riivasi tähän verisaunaan menemään! – Nyt olet kuoleman kielissä – et enää jaksa puhua".

"Ei – kyllä minä jaksan puhua", vastasi Heikki. "Katri – " Hän ei kuitenkaan jaksanut virkkaa sen enempää.

"Katri voi hyvin, toivon minä, ja tulee omaksesi – se on, jos – "

"Jos hän on pelastettu, arvelit kai sanoa, vanha mies", sanoi Douglas, joka, vaikka hiukan suuttunut tarjomuksensa hylkäämisestä, oli kovin jalomielinen, ettei tämä tapaus tässä olisi hänen sydäntänsä liikuttanut. – "Hän on pelastettu, jos Douglas'in lipussa lienee kyllin turvaa – hän on pelastettu, ja tulee rikkaaksi. Douglas voi antaa rikkautta niille, jotka sitä kalliimpana kuin kunniaa katsovat".

"Hänen suojeluksensa tähden, armollinen herra, seuratkoot isän sydämestä tulevat kiitokset ja siunaukset aina jaloa Douglas'ia. Vaan mitä rikkauteen tulee, me olemme jo kyllin rikkaat – kulta ei voisi saattaa tätä rakasta poikaani tässä terveeksi".

"Katsos kummaa!" ihmetteli kreivi, "halpasukuinen mies hylkää aatelis-arvon – ja porvari hylkää kultaa!"

"Jos sallitte mun puhua, herra kreivi", virkkoi ritari Charteris, "minä, joka itsekin olen aatelismies ja ritari, rohkenen sanoa, että urhon, semmoisen kuin Wynd'in Heikki, kyllä sopii hylätä kaikki arvonimet – ja kunnon miehen, semmoisen kuin tää kunnian-arvoinen porvari, kyllä sopii halveksia kultaa".

"Te teette oikein, ritari Charteris, kun puhutte kaupunkinne puolesta, enkä minä sitä suinkaan ota pahaksi", virkkoi Douglas. "En pakoita lahjojani kenellekään. – Mutta", lisäsi hän, kuiskaten Albanyn herttuan korvaan, "teidän, herra herttua, pitäisi nyt saattaa pois kuningas tästä verisestä paikasta, sillä hänen täytyy vielä tänä iltana saada kuulla se sanoma, joka huomenna aamun koittaessa on kajahtava yli koko avaran Skotlannin. Tämä vanha viha on nyt sammutettu. Mutta minunkin on surku, että niin monta uljasta Skotlannin urhoa tässä makaa surmattuna, joiden miekat olisivat tasapäässä tappelussa voineet kallistaa voiton yhteisen isänmaan puolelle".

Suurella vaivalla saatiin Robert kuningas pois tältä tappelutanterelta; kyynelet vuosivat viljalta alas hänen lakastuneita poskiansa sekä valkoista partaansa myöten, kun hän kaikkia läsnäolevia, niin aatelisherroja kuin pappeja, rukoili huolta pitämään harvain vielä hengissä olevain haavoitettuin ruumiista sekä sieluista, ja saattamaan kuolleet kunnialla hautaansa. Papit, jotka sattuivat likellä olemaan, hartaasti lupasivat toimittaa molemmat nämät asiat ja täyttivätkin sitten lupauksensa uskollisesti ja hurskaasti.

Näin päättyi tää kuuluisa taistelu Perth'in North-Inch-niityllä. Neljästäseitsemättäkymmenestä urhoollisesta miehestä (runoniekat sekä lipunkantajatkin lisäksi luettuna), jotka uljaasti astuivat sisään tähän turmiolliseen tarhaan, ainoasti seitsemän jäi henkiin. Nekin kannettiin paareilla, tilassa, joka ei ollut paljoa parempi kuin kuolleitten sekä kuolemaa tekeväin, joiden kanssa sekaisin he kuljetettiinkin surullisella saatolla pois tältä taistelunsa tanterelta. Eachin yksin pääsi täältä haavatonna – vaan myös kunniatonna. Ei ole nyt enää tästä muuta kerrottavaa, kuin että karannut päällikkö oli ainoa henkiin jäänyt Duhele-clan'in miehistä; ja koko se liittokunta hajosi tämän tappion jälkeen. Siihen kuuluneista clan'eista pyytävät nyt muinaistutkijat ainoasti arvaamalla saada jotain selkoa, sillä tään ratkaisevan tappelun jälkeen ne eivät enää koskaan kokouneet yhden lipun ympärille. Chattan-clan'i sitä vastaan yhä edelleen kukoisti ja laajeni vallassa; ja parhaat suvut pohjoisessa Vuoristossa kehuvat olevansa peräisin Vuorikissan heimosta.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Kun kuningas oli lähtenyt ratsastamaan takaisin siihen luostariin, jossa hän asui, kysyi Albanyn herttua muuttuneella katsannolla ja vapisevalla äänellä Douglas'in kreiviltä: "Ettekö te, herra kreivi, joka omin silmin näitte suuren osan tuosta surullisesta tapauksesta Falkland'issa, tahtoisi viedä sanomaa siitä veli-paralleni?"

"En, vaikka saisin siitä koko avaran Skotlannin maan omakseni", kieltäytyi Douglas. "Mieluummin paljastaisin rintani, nuolen kannattaman matkan päässä pilkkutauluksi sadalle Tynedalen joutsimiehelle. En, Douglas'in linnan pyhä Brigitta auttakoon! Ei mulla olisikaan muuta sanottavaa, kuin että tapasin sen kovaonnisen nuorukaisen kuolleena. Mitenkä se kuolema hänelle tuli osaksi, sen te, herra herttua, kenties paremmin osaisitte selittää. Ja jos ei nyt olisi March'in kapina ja Englannin sota esteenä, kylläpä sitten puhuisinkin oman ajatukseni asiasta aivan julki". Näin sanottuaan ja kumarrettuaan kuninkaalle kreivi ratsasti pois omalle majapaikalleen, jättäen herttuan sinne kertomaan, mitä oli tapahtunut, miten paraiten taitaisi.

"Vai March'in kapina ja Englannin sota?" mutisi herttua itsekseen. "Entäs oma etusi, ylpeä kreivi, jota, olit kuinka itsevaltias olitkin, et uskalla erottaa minun edustani. No hyvä, koska se teko jäi minun tehtäväkseni, minun tulee se tehdä, ja minä sen tahdonkin tehdä".

Hän seurasi kuningasta hänen kammariinsa. Robert katsoi häneen jollakin kummastuksella, koska Albanyn herttua oli käynyt istumaan.

"Sinun kasvosi ovat kalmankelmeät, Robert", sanoi kuningas. "Soisinpa että aina syvemmältä ennalta ajattelisit, milloin verenvuodatus tulee puheeksi, koska tämä verisauna sinua on niin syvästi liikuttanut. Ja kuitenkin, Robert, rakastan sinua sitä paremmin nyt, kun oikea lempeä luonteesi joskus tulee näkyviin kylmä-älyisen valtioviisautesi kuoren alta".

"Kiittäisinpä Jumalaa, kuninkaallinen veljeni", vastasi Albanyn herttua puoleksi sulkeuneella äänellä, "jos tuo verinen tanner, jonka tuossa näimme, olisi pahin asia, mistä meidän tänäpäivänä tulee kuulla. Sangen vähän tuhlaisin sääliäni noihin hurjiin metsäläisiin, jotka tuossa makaavat kasoittain, niinkuin eläväin raatoja, mutta – " hän pysähtyi.

"Mitä!" huudahti kuningas säikähtyen. "Mitä uusia pahoja taas kuuluu?

– Rothsayn herttuako? – niin se varmaan on – Se on Rothsayn herttua.

– Puhu suusi puhtaaksi! – Mikä uusi hullutus on tullut tehdyksi? – Mikä uusi onnettomuus on tapahtunut?"

"Herrani – kuninkaani – onnettoman veljenpoikani hullutukset ja vallattomuuden teot ovat nyt kaikki loppuneet".

"Hän on kuollut! – hän on kuollut!" kiljahti vanha kuningas tuskissaan. "Albany, sinun veljenäs rukoilen sinua – vaan ei – en olekaan kauemmin sinun veljesi! Kuninkaanas käsken sinua, salavehkeinen, viekas mies, tuomaan ilmi kaikki, mitä vaan tiedät pahinta!"

Vapisevalla äänellä vastasi Albanyn herttua: "Tapauksen eriseikkoja minä vaan vaillinaisesti tiedän – varma on vaan se, että onneton veljenpoikani toissa yönä tavattiin kammarissaan kuolleena – hän oli äkilliseen kohtaukseen kuollut – niin minulle on kerrottu".

"Voi Rothsay! – Voi minun rakas Taavettini! – Voi jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla sinun edestäsi – minun poikani – minun poikani!"

Näin valitti, raamatun voimakkailla sanoilla, tää heikko, poikansa menettänyt isä, repien harmaata partaansa ja tukkaansa; eikä Albanyn herttua, jota omatuntonsa sanattomaksi ahdisti, uskaltanut keskeyttää tätä surun vihuria. Mutta melkein samassa kuninkaan tuskallinen suru muuttuikin vimmaksi – joka oli niin perinvastainen hänen luonteensa tavalliselle pehmeydelle ja arkuudelle, että Albanyn omantunnon vaivat kokonaan unohtuivat pelon tähden.

"Vai tämä oli sinun siveydellisten puheittes ja jumalisten saarnojesi loppu!" virkkoi kuningas. "Mutta tää petetty isä, joka uskoi poikansa sinun käsiisi, uskoi viattoman karitsansa teurastajan haltuun, onkin kuningas! – sen saat nyt kovaksi onnekses kokea. Saisiko murhaaja tässä seisoa veljensä edessä, – tahrattuna oman veljenpoikansa verillä? – Ei! – Hoi, te tuolla ulkona! – Mac-Lewis! – Brandanet! – Kavaluutta! – Murhaa! – Aseisin, jos rakastatte Stuart-sukua!"

Mac-Lewis riensi sisään useampain henkivartijain kanssa.

"Murhaa ja kavaluutta!" huudahti onneton kuningas, "Brandanet – teidän jalo prinssinne", – suru ja mielenliikutus silmänräpäykseksi keskeyttivät sen kauhean ilmoituksen, jota hän aikoi heille antaa. Viimein hän kuitenkin jatkoi yhä katkeavalla äänellä. "Tuokaa kirves ja mestauspölkky heti paikalla pihaan! – Vangitkaa" – sana tarttui kiinni hänen kurkkuunsa.

"Ketä pitää vangita, jalo herra kuningas?" kysyi Mac-Lewis, joka, nähdessään kuninkaan tämmöisessä vihan vimmassa, joka oli perinvastainen hänen käytöksensä tavalliselle lempeydelle, melkein luuli, että hänen järkensä oli tullut häiriölle äsköisessä tappelussa nähdyistä tavattomista kauhistuksista. – "Ketä minun pitää vangita, kuninkaallinen majesteetti? Eihän tässä ole ketään muuta kuin teidän kuninkaallinen veljenne, Albanyn herttua".

"Aivan niin", vastasi kuningas, jonka lyhyt-aikuinen kostonhimon vimma jo alkoi asettua. "Aivan oikein – ei ketään muuta kuin Albanyn herttua – ei ketään muuta kuin minun äitini kantama – ei ketään muuta kuin minun veljeni. Voi Jumalani! anna minulle voimaa tukehduttaa tuota sydämessäni hehkuvaa syntistä vimmaa – Sancta Maria, ora pro nohis! (Pyhä neitsyt Maaria, rukoile puolestamme!)"

Mac-Lewis katsahti ihmeellä Albanyn herttuaan, joka pyysi peittää hämnästystänsä syvällä surkuttelemisella, ja kuiskasi upseerille: "Se paha sanoma on liian kovasti vaikuttanut hänen päähänsä".

"Mikä paha sanoma, jos saan luvan armolliselta herttualta kysyä?" vastasi Mac-Lewis. "En minä ole mistään kuullut".

"Mitä! – Ettekö ole kuulleet veljenpoikani, Rothsayn herttuan kuolosta?"

"Onko Rothsayn herttua kuollut, herra Albanyn herttua!" huudahti uskollinen Brandani suurimmalla hämmästyksellä ja kauhistuksella. "Milloin, kuinka ja missä?"

"Kaksi päivää sitten – ei ole vielä tietoa millä tavalla – Falkland'issa".

Mac-Lewis silmänräpäyksen aikaa katsoi herttuaan; sitten hän palavin silmin ja lujalla katsannolla kääntyi kuninkaan puoleen, joka näkyi syvästi vaipuneen hiljaiseen rukoukseen: "Kuninkaallinen majesteetti! minuutti tai kaksi sitten teiltä jäi – yksi sana – kesken sanomatta. Sallikaa sen tulla ulos suustanne, ja teidän tahtonne on oleva teidän Brandaneinne lakina".

"Minä juuri rukoilin voimaa kiusausta vastaan, Mac-Lewis", virkkoi toivoton kuningas, "ja sinä sen tahdot tuoda eteeni. Tahdotko antaa paljastetun miekan mielipuolen miehen käteen! – Mutta voi, Albany! – minun ystäväni, minun veljeni – minun luottamusmieheni! – kuinka – kuinka hennoit tehdä sen!"

Nähdessään että kuningas jo oli leppyisämmällä mielellä, Albanyn herttua vastasi suuremmalla lujuudella kuin siihen asti: "Minun linnassani ei ole mitään muuria, joka saattaisi kuoleman estää – enkä ole ansainnut tuota ilkeää epäluuloa, joka teidän sanoissanne, herra kuningas, itseään ilmoittaa. Minä sen annan anteeksi, koska siihen pojattomaksi jääneen isän tuska on syynä. Mutta valmis olen vannomaan ristin ja alttarin kautta – ja taivaallisen perintöni sekä kuninkaallisten vanhempaimme sielujen kautta – "

"Vaiti, Robert!" kielsi kuningas. "Älä vielä lisää vääriä valoja murhaan. – Ja teitkös kaiken sen siksi, että pääsisit yhtä askelta likemmäksi kruunua sekä valtikkaa? Ota ne sitten omikses kerrassaan – ja tuntukoon sinusta, niinkuin ne minusta aina ovat tuntuneet, ikään kuin ne olisivat tehdyt punakuumasta raudasta! – Voi Rothsay, Rothsay! Sinulta kumminkin on kuninkaana oleminen tullut säästetyksi!"

"Kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Mac-Lewis, "sallikaa minun muistuttaa, että Skotlannin kruunu ja valtikka, silloin kun ne lakkaavat olemasta teidän hallussanne, ovat Jaakko-prinssille tulevat, joka nyt on veljensä oikeuden perinyt".

"Oikein, Mac-Lewis", sanoi kuningas kiireesti, "ja samassa hän, se poika-rukka, myös on perinyt veljensä vaarat. Kiitoksia, Mac-Lewis, kiitoksia! – sinä olet muistuttanut minulle mieleen, että minulla vielä on jotain tehtävää maailmassa. Kutsu Brandanesi aseisin, niin joutuun kuin suinkin voit. Älä salli yhdenkään tulla kanssamme, jonka uskollisuutta et aivan varmaan tunne. Älä varsinkaan yhtään, joka on ollut tekemisissä Albanyn herttuan kanssa – tään miehen kanssa, tarkoitan ma, joka on olevinansa veljeni! – Ja käske että kantotuolini kohta laitetaan valmiiksi. Me aiomme Dumbarton'iin, Mac-Lewis, taikka Buten saareen. Jyrkkiä kuiluja, ja salmia, ja Brandaneini rinnat tahdon panna lapseni suojaksi, siksikun saamme koko meren jään pojan ja hänen julman setänsä kunnian-himon väliin. – Hyvästi, Albanyn herttua – hyvästi ijäksi, sinä kovasydäminen, verinen mies! Nauti valtaa, sen verran kuin Douglas siitä sinulle sallinee osaksi. – Mutta älä tule koskaan enää minun silmieni eteen, vielä vähemmin lähesty minun jäljelle jäänyttä poikaani! Sillä, samassa kun sen teet, tulee Brandanein minun käskystäni pistää sinut kuoliaksi pertuskoillaan! – Mac-Lewis, pidä huoli, että heille se käsky ilmoitetaan".

Albanyn herttua läksi ulos, yrittämättäkään sen enempää puhdistaa puoltansa tai vastata.

Mitä siinä asiassa sitten tapahtui, kuuluu historiaan. Seuraavassa parlamentin kokouksessa Albanyn herttua sai valtakunnan säädyt päättämään, että hän Rothsayn herttuan kuoloon oli viaton; mutta samassa hän kuitenkin näytti oman syyllisyytensä tunnon, sillä että lisäksi pyysi ja sai anteeksi-antokirjan siitä samasta rikoksesta. Onneton, vanha kuningas kätki itsensä Rothsayn linnaan Buten saaressa, surren menetettyä poikaansa ja kuumeentapaisella pelolla valvoen vielä jäljelle jääneen henkeä. Katsoen sen keinon parhaaksi turvaksi, lähetti hän pienen Jaakon Franskaan, sen maan kuninkaan hovissa kasvatettavaksi. Mutta laiva, jossa Skotlannin kruununperillinen sinne matkusti, joutui Englantilaisen kaapparin käsiin; ja vaikka silloin par'-aikaa sattui olemaan välirauha molempien naapurivaltain välillä, Henrit IV oli niin vailla jalomielisyyttä, että pidätti pojan vankinansa. Tämä viimeinen onnettomuus kokonaan murti onnettoman Robert III: n sydämen. Mutta kosto viimein, vaikka hitain askelin, saavutti hänen kavalan, armottoman veljensä. Albanyn Robert tosin sai itse rauhassa laskea harmaat hiuksensa hautaan, ja kuninkaansijaisen valta, jonka hän niin ilkeällä keinolla oli itselleen hankkinut, jäi hänen pojalleen Murdoch'ille perinnöksi. Mutta yhdeksäntoista vuotta nykyisen vanhan kuninkaan kuolon perästä Jaakko I palasi Skotlantiin, ja Murdoch, Albanyn herttua poikineen vietiin mestauslavalle, rangaistukseksi isänsä syyllisyydestä sekä omastaan.