Читать книгу: «Pannaan julistettu», страница 3

– Heh, soisinpa tietäväni, – puolustautui Case.

– En osaa puhua selvemmin.

– Mielestäni olisit voinut kysyä, – huomautin.

– Niin minä teinkin, – sanoi hän. – Mutta ellet ole sokea, täytyi sinun itsekin nähdä, että kyseleminen siirtyi toiselle puolen. Menen niin pitkälle kuin tohdin toisen valkoihoisen edestä; mutta kun itse joudun kiipeliin, ajattelen ensinnä omaa nahkaani. Vikani on, että olen liiankin hyväluontoinen. Ja rohkenen sanoa sinulle, että osoitat omituista kiitollisuutta miehelle, joka on joutunut kaikkiin näihin rettelöihin sinun asioittesi tähden.

– Ajattelen juuri erästä seikkaa, – sanoin. – Olit hupsu seurustellessasi niin paljon Vigoursin kanssa. Sinulla on toki lohdutuksena, että et ole ollut paljoa minun kanssani. Ethän ole koskaan käynyt seinieni sisällä. Tunnusta pois; sinä tiesit tästä ennakolta?

– Tosiaankaan en ole käynyt, – myönsi hän. – Se oli huomaamattomuus, josta olen pahoillani, Wiltshire. Mutta sinne nyt tulemiseeni nähden lausun ajatukseni aivan selvään.

– Tarkoitat, että et tahdo? – kysyin.

– Hyvin ikävää, veikkoseni, mutta kyllä se sillä lailla on, – virkkoi Case.

– Sanalla sanoen olet peloissasi?

– Sanalla sanoen olen peloissani.

– Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? – kysyin.

– Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, – toisti hän. – Kanakat eivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä kauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme nämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta sellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane mitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi, vaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua siihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista minulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen kauppias.

– En luule, että sinuna puhuisin sisusta, – sanoin minä. – Mikäli minä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä kauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat kopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä osaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen arvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla olevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin että et tiedä, miksi!

– Niin, se on kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, – virkkoi hän, – Minä en tiedä … soisin tietäväni.

– Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani Sellainenko on asema? – kysyin minä.

– Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, – vastasi hän. – Minä en niitä käytä. Sanonhan vain: "Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee, joudun itse vaaraan."

– Hm, – murahdin minä, – olet sinäkin soma valkoihoinen!

– Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, – sanoi hän. – Niin olisin itsekin.

Voin antaa sinulle anteeksi.

– Jo riittää, – kivahdin minä, – mene anteeksiantoinesi muualle.

Tästä käy minun tieni, tuosta sinun!

Tämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa mielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita kuin lapsi.

– Kuulehan, – sanoin, – jätä tuo hupsuttelu! Oletpa tehnyt niistä kauniin sekamelskan, ikäänkuin ei minulla olisi kylliksi kiusaa ilmankin! Ja luullakseni käskin sinun laittaa päivällistä!

Ja sitte lienen antanut hänen kuulla karkeampaa kielenkäyttöäni, kuten hän ansaitsi. Hän nousi heti ylös niinkuin vahtisotilas upseerinsa käskystä; sillä minun täytyy myöntää, että hän aina käyttäytyi hyvin ja osoitti suurta kunnioitusta valkoihoisia kohtaan.

– No, – sanoin minä, – sinä olet täältä ja sinun täytyy tämä ymmärtää. Minkätähden on minulle julistettu tabu? Tai ellei niin ole laita, miksi ihmiset karttavat minua?

Hän seisoi töllistellen minua, silmät suurina kuin lautaset.

– Eikö sinä tiedä? – läähätti hän vihdoin.

– En, – sanoin minä. – Miten saattaisit sitä minulta odottaa?

Siellä, mistä olen tullut, ei ole sellaisia hullutuksia.

– Eikö Ese sinulle kertoi? – kysyi hän jälleen.

(Ese oli alkuasukasten nimitys Caselle; se merkitsee ehkä muukalaista tai omituista, tai se saattaa merkitä vaikka mammee-omenaa, – mutta luultavimmin oli se vain hänen oma nimensä väärin kuultuna ja kanakain kielelle muovattuna.)

– Ei paljoa, – vastasin.

– P – n Ese! – huudahti hän.

Teistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan karkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa … ei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella, käytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä suorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen huomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän teki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen kätensä jatkoi:

– Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä tiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua liian paljo. Tabu minulla, – selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin oli tehnyt hääiltanamme. – Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin. Sitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin, minä luulla. Tofá, alii, – lisäsi hän omalla kielellään, – hyvästi, päällikkö!

– Maltas! – huudahdin. – Älä pidä sellaista kiirettä.

Hän katsahti minuun sivulta ja hymyili. – Sinä näkee sinä saa kopra, – tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.

– Uma, – sanoin minä, – kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan tiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia kohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian paljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin suruissani.

– Sinä ei rakasta minua, – huudahti hän, – sinä puhuu minulle häijyt sanat! – Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.

No, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja minusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui, selkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi, niin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee rakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka hän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin rakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. – Uma, sanoin minä, – tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä haluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.

– Sinä ei puhu totta, – nyyhkytti hän.

– No, hyvä, – sanoin, – minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee ohitse. – Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen silitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä koskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten hänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän kohotti kasvonsa minua kohti.

– Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? – kysyi hän.

– Uma, – sanoin, – tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken Etelämeren kopran! – Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta siinä oli, että tarkoitin sillä totta.

Hän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa omiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan kastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan en ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön tyllerön.

Monta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä, hän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin häpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli vaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja hänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja alkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin vain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että en saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani; unohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein mieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni tehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että Uma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella tavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan palaan piakkoin.

Oli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja uuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan ja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja leikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni, että istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen vyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin, vielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli luonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin kammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä muista koskaan olleeni enemmän mielissäni.

En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin, ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin, mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.

Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin, saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä, jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.

Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa (Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla, jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa. Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa, eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies, alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli "hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.

Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.

– Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? – huudahdin.

– Ioe, kyllä, – sanoi hän. – Minä piti liian paljon!

– Hm, – jupisin. – Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?

– Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, – tolkutti hän. – Mutta jos minä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä tyttö! – sanoi hän.

No, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua ollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin alustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen. Sain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin katseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta saarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun Ioane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta vähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun tuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja hänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän talossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon, toiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle paikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme lukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.

Joku tala pepelo [Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku valhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat häneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta ja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan joutuisi naimisiin. – Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida. Mies liian paljo pelkää, – sanoi hän.

Ainoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen, oli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki vierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille korttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä sydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan yrmeäksi.

– Niin, – sanoin irvistäen, – ja kaiketi Case oli sinusta "hyvin sievä" ja "sinä piti hänestä liian paljo"?

– Nyt sinä puhu tuhma, – sanoi hän. – Valkoinen mies tulee tänne, minä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä hyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen jää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän … ei voi rakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän … sinä ei häpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.

En muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin haarukan kädestäni ja siirsin pois "saaren tytön"; eipä minulla näkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin edestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli hämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä kuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin ollut, mutta häpesin liiaksi.

Juuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja läheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan Uma huudahti, että "misi" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisesta missionary-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui omituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä huolimatta se oli totta.

– Uma, – sanoin minä, – sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda askeltakaan, kunnes tulen takaisin.

III. Lähetyssaarnaaja

Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun. Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.

Vastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta hän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case, kaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta voisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän oli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada Uman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.

– Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! – huusin.

– Mitä sanot? – kysyi hän.

Toistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. – Ja jos koskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, – kiljahdin, – niin lennätän luodin täiseen ruhoosi.

– Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, – sanoi hän. – Johan sinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen paikka.

– Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, – ärjähdin. – En aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua menemään tiehesi.

– En ota sitä neuvoasi varteen sentään, – ilkkui Case.

– Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, – uhkasin.

– Saammepa nähdä, – sanoi hän.

Hän oli nopea käsistään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi mittaa eikä painoa, vaan oli minunlaiseni miehen rinnalla heikko etana, ja sitäpaitsi olin joutunut niin tulisen vihan vimmaan, että olisin vaikka meisseliin puraissut. Annoin hänelle ensin tästä ja sitten tuosta, niin että kuulin hänen päänsä narskuvan ja särähtelevän, ja heti tuupertui hän tantereelle.

– Oletko saanut kylliksi? – huusin. Mutta hän katsahti vain ylös valkeana ja ymmällä, ja veri levisi hänen kasvoillaan kuin viini lautasliinalla. – Oletko saanut kylliksi? – toistin. – Puhu, äläkä siinä pehtaroi, taikka annan sinulle aimo potkun.

Silloin hän nousi ylös pidellen päätään, jota hänen ilmeestään päättäen pyörrytti, ja veri valui hänen roimahousuilleen.

– Olen saanut kylliksi tällä kertaa, – sanoi hän, nousi hoiperrellen ylös ja meni matkaansa samaa tietä kuin oli tullutkin.

Vene oli laskemaisillaan rantaan; huomasin lähetyssaarnaajan laskeneen kirjansa syrjään ja hymyilin itsekseni. – Hän näkee, että ainakin olen mies, – ajattelin.

Tämä oli ensi kerta Etelämeren saarilla, kun olin sanaa vaihtanut lähetyssaarnaajan kanssa, saati sitte pyytänyt heiltä palvelusta. Minä en pitänyt siitä joukosta, kukaan liikkeenharjoittaja ei pidä; he katselevat meitä yli olkain eivätkä sitä salaakaan; ja sitäpaitsi ovat he osittain muuttuneet kanakoiksi ja vetävät yhtä köyttä alkuasukkaiden kanssa, sensijaan että lyöttäytyisivät muihin valkoihoisiin. Minulla oli ylläni puhtaat raitavat pyjamat [Intialaismalliset ohuet, väljät liivihousut. Suom.], sillä tietysti olin pukeutunut siististi päälliköiden luona käyntiäni varten; mutta kun näin lähetyssaarnaajan astuvan veneestä oikeassa virkapuvussa, valkoisissa palttinahousuissa, keveässä tropiikkihatussa, valkoisessa paidassa ja kaulahuivissa sekä ruskeat kengät jalassa, olisin saattanut häntä kivittää. Kun hän tuli lähemmäksi, tähystäen minua hyvin omituisesti (kaiketi äskeisen tappelun johdosta), huomasin hänen näyttävän kuolettavan sairaalta, sillä todellakin oli hänellä kuumetta ja hän oli veneessä vilustunut.

– Herra Tarleton luullakseni? – sanoin minä, sillä olin saanut tietää hänen nimensä.

– Ja te kai olette uusi kaupanvälittäjä? – otaksui hän.

– Tahdon ensiksi ilmoittaa teille, että en ole lähetysseurain ystävä, – jatkoin, – ja että te ja teidänlaisenne saatte paljon pahaa aikaan päntätessänne alkuasukkaat täyteen ämmäin loruja ja nenäkkyyttä.

– Teillä on kyllä lupa ajatella niinkuin ajattelette, – sanoi hän näyttäen hieman tuimistuneelta, – mutta minun velvollisuuteni ei ole sitä kuunnella.

– Sattuu niin, että teidän on pakko kuunnella, – sanoin minä. – En ole lähetyssaarnaaja enkä lähetyssaarnaajani ystävä, en ole kanaka enkä kanakain suosija. Olenpahan vain kauppasaksa, tavallinen, alhainen Jumalan ylenantama valkoinen mies ja Britannian alamainen, sellainen, johon ette viitsisi saappaitannekaan pyyhkiä. Toivoakseni tämä on selvää kieltä.

– Kyllä, hyvä mies, – myönsi hän. – Pikemmin selvää kuin arvokasta.

Kun itse selviätte, niin kadutte tätä.

Hän yritti kulkea edelleen, mutta minä pysähdytin hänet kädelläni. Kanakat alkoivat nurista. Kaiketi he eivät pitäneet sävystäni, sillä minä puhuin tuolle miehelle yhtä vapaasti kuin puhuisin teille.

– No, nyt ette voi sanoa pettäneeni teitä, – virkoin, – ja voin siis jatkaa. Minä tarvitsen palvelusta … oikeastaan pyydän kahtakin palvelusta; ja jos te ne minulle suotte, niin kukaties teidän niin sanotun kristillisyytenne osakkeet nousevat silmissäni.

Hän oli hetkisen vaiti, ja hymyili sitten. – Olettepa omituinen mies, – sanoi hän.

– Olen sellainen, miksi Jumala on minut luonut, – vastasin. – En yritäkään esiintyä herrasmiehenä.

– Enpä ole niin vallan varma, – virkkoi hän. – Ja mitä voin teidän puolestanne tehdä, herra…

– Wiltshire, – täydensin, – vaikka minua tavallisesti nimitetään Welsheriksi; mutta Wiltshire se kirjoitetaan, kunhan rannikkolaisten kieli vain kääntyisi sen lausumaan. Ja mitäkö haluan? No, kerron teille ensimäisen asian. Olen syntinen, niinkuin te sanoisitte, omalla kielelläni ketku, ja tahtoisin, että auttaisitte minua sovittamaan henkilön, jonka olen pettänyt.

Hän kääntyi lausumaan laivamiehilleen muutaman sanan alkuasukasten kielellä. – Ja nyt olen teidän palveluksessanne, – virkkoi hän, – mutta vain niin kauan kuin miehistöni syö päivällistä. Minun pitää ehtiä paljoa kauemmaksi rantamalle ennen yön tuloa. Minun oli pakko viipyä Papa-Malulassa tähän aamuun asti, ja minulla on kohtaus Fale-aliissa huomenillalla.

Johdatin hänet asuntooni äänettömänä ja melko tyytyväisenä tapaan, jolla olin haastellut, sillä minä tahdon, että mies säilyttää oman arvonsatunnon.

– Minua suretti nähdessäni teidän tappelevan, – huomautti hän.

– Oh, se on rengas samassa ketjussa, kuten saatte kuulla, – sanoin. – Se kuuluu palvelukseen numero kaksi. Kuultuanne kertomukseni voitte ilmoittaa minulle, surettaako se teitä vieläkin.

Astuimme suoraan sisälle puotini kautta, ja ihmeekseni huomasin Uman korjanneen ruoka-astiat pöydältä. Tämä oli niin vähän hänen tapaistaan, että ymmärsin hänen tehneen sen kiitollisuudesta, ja pidin hänestä senvuoksi sitä enemmän. Hän ja herra Tarleton puhuttelivat toisiaan nimeltä, ja lähetyssaarnaaja näytti olevan hänelle hyvin kohtelias. Mutta siihen en kiinnittänyt suurta huomiota; ainahan ne osaavat olla kohteliaita kanakalle, meitä valkoisia miehiä he komentelevat. Sitäpaitsi en tarvinnut Tarletonia juuri sillä hetkellä. Olin tekemässä heittoni.

– Uma, – sanoin, – anna minulle vihkimätodistuksesi. – Hän näytti hämmästyneeltä. – No, – rohkaisin, – voit luottaa minuun. Anna se tänne.

Se oli hänellä mukanaan, kuten tavallista; kaiketi hän luuli sitä taivaan passiksi ja pelkäsi kai joutuvansa helvettiin, ellei se olisi hänellä kuolinhetkellä käsillä. En voinut nähdä, mihin hän sen ensi kerralla pani, enempää kuin nytkään, mistä hän sen otti; se hypähti hänen käteensä tavalla, joka muistutti sanomalehtien kertomuksia rouva Blavatskysta. Samaten tekevät kaikki naiset näillä saarilla, ja arvatenkin opetetaan se heille jo nuorena.

– Niin, – sanoin minä todistus kädessäni, – se neekeri Musta Jack vihki minut tämän tytön kanssa. Todistuksen kirjoitti Case, ja se on kaunis asiakirja, vakuutan teille. Senjälkeen olen huomannut, että seutulaisilla on jotakin vainoa tätä minun vaimoani vastaan, ja niin kauan kuin pidän hänet luonani, en saa liikettäni käymään. No, miten menettelisi mies minun asemassani, jos hän olisi mies? – kysyin. – Kaikkein ensiksi hän luullakseni tekisi näin. – Minä revin vihkimäkirjan, viskaten palaset lattialle.

– Aue! – voihkasi Uma ja alkoi lyödä käsiään yhteen; mutta minä tavoitin toisen niistä omaani.

– Ja toiseksi, – jatkoin, – jos hän on sellainen, joka mielestäni ansaitsisi miehen nimen, sir, toisi hän tytön suoraa päätä teidän tai jonkun muun pappismiehen eteen ja tunnustaisi: "Vihkimiseni tämän vaimoni kanssa oli kuje, mutta minä pidän hänestä koko runsaalla mitalla, ja nyt tahtoisin tulla häneen oikein vihityksi." Toimeen siis, herra Tarleton. Ja luullakseni olisi paras, että tekisitte sen alkuasukasten kielellä. Se olisi eukolle mieluista, – lisäsin mainiten Umaa heti aviovaimon oikealla nimellä.

Kutsuimme siis kaksi veneen miehistä todistajiksi, ja meidät sidottiin avioliiton umpisolmulla omassa asunnossamme; ja pastori rukoili hyväisen ajan, se täytyi sanoa – mutta ei sentään niin kauan kuin muutamat niistä – ja puristi meidän kummankin kättämme.

– Herra Wiltshire, – sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja lähetettyään todistajat pois, – minun on kiitettävä teitä varsin elävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla myötätunnolla ja liikutuksella.

Sitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis nielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä tunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta oli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.

– Miten sinä se käsi sattunut? – virkkoi hän.

– Kysy Casen kallolta, eukkoseni, – sanoin minä. Hän hypähti, parkaisten ilosta.

– Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, – huomautin herra Tarletonille.

– Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, – puolusti pappi, – kun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen uskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.

– Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, – sanoin minä. – Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää päivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.

– Onko se pitkä? – kysyi hän.

– On kyllä, – huudahdin; – riittää siinä rihmaa!

– No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, – sanoi hän, katsahtaen kelloaan. – Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut syömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle jotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan tienoissa illalla.

– Jumal'avita, me laitamme teille päivällistä! – huudahdin minä.

Hätkähdin hiukan kiroamistani, nyt kun kaikki sujui hyvin; ja kai siitä lähetyssaarnaajakin vähän hämmästyi, mutta hän oli katselevinaan ikkunasta ulos ja kiitti meitä.

Hommasimme siis hänelle einettä. Näön vuoksi täytyi minun sallia eukkoni puuttua puuhaan, jonka tähden toimitin hänet teetä keittämään. En luule koskaan maistaneeni sellaista teetä kuin hän valmisti. Mutta mikä pahinta, hän sai käytetyksi vielä suola-astiankin sisältöä, pitäen sitä erinomaisena maustimena, ja muutti sillä lihakeittoni merivedeksi. Ylimalkaan sai herra Tarleton hiton surkean päivällisen; mutta samalla oli hänellä kyllältä kuunneltavaa, sillä kaiken keittämisemme ajan ja jälkeenpäin, kun hän oli syövinään, minä kestitsin häntä kertomalla Case-veitikasta ja Falesan rantamasta, ja hän puolestaan teki kysymyksiä näyttääkseen tarkkaan seuraavansa.

– Niin, – sanoi hän vihdoin, – pelkään, että teillä on vaarallinen vihollinen. Tuo Case on hyvin nokkela ja näyttää todella häijyltä. Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt häntä silmällä lähes vuoden ajan, ja melkein olen joutunut alakynteen kohtauksissamme. Siihen aikaan kun toiminimenne viimeinen edustaja niin äkkiä pötki tiehensä, sain kirjeen Namulta, alkuasukas-pastorilta, jossa tämä pyysi minua saapumaan Falesalle niin pian kuin suinkin, koska koko hänen laumansa alkoi "taipua katolisten menoihin". Minä luotin suuresti Namuun; pelkään, että se vain osoittaa, miten helposti meidät petetään. Kukaan ei voinut kuulla hänen saarnaavan tulematta vakuutetuksi, että hän oli tavattoman lahjakas mies. Kaikki saarelaisemme hankkivat helposti jonkinlaisen kaunopuheisuuden ja kykenevät melkoisella tarmolla ja mielikuvituksella vierittelemään ja selittelemään vanhoja saarnoja; mutta Namun saarnat ovat hänen omiaan, enkä voi kieltää, että ne mielestäni ovat vaikuttaneet armon välikappaleina. Sitäpaitsi on hän hyvin kärkäs maallisiin asioihin, ei pelkää työtä, on taitava kirvesmiehen ammatissa ja on hankkinut itselleen sellaisen kunnioituksen naapuripastorien keskuudessa, että leikillä, joka on puolittain totta, nimitämme häntä idän piispaksi. Sanalla sanoen olin ylpeä siitä miehestä; sitä enemmän hämmästytti minua hänen kirjeensä, ja käytin tilaisuutta tullakseni tänne. Aamulla ennen saapumistani Vigours oli lähetetty "Lion" – laivaan, ja Namu oli aivan levollisena, nähtävästi häveten kirjettään, jota hän ei ollenkaan halunnut selittää. Sellaista en tietysti voinut sallia, ja lopuksi hän tunnusti, että häntä oli hyvin huolestuttanut nähdessään seurakuntalaistensa käyttävän ristinmerkkiä, mutta kuultuaan siihen selityksen, oli hänen mielensä tyyntynyt. Vigoursilla muka oli paha silmä, tavallinen seikka Italiaksi nimitetyssä maassa Euroopassa, missä moinen paholainen usein tappoikin ihmisiä, ja ristinmerkki näkyi olevan suojeluskeino sen vaikutusta vastaan.