Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 6

KUUDESTOISTA LUKU

Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.

Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän syrjäinen asemamme salli.

Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä, hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen puutteellisuuksilleen.

Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua, niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on pitempi.

Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset, mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.

Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme, ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut – ja paljon minä puhuinkin – päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää saataman muotokuvat.

Ensinnäkin tilattiin maalari – ja minkäpäs minä sille taisin? – ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: – niin kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin, siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.

Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva suunniteltiin: Vaimoni on Veneri – ja maalaria neuvottiin panemaan runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.

Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.

Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis. Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen huolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan, että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten, samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos, useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.

Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä, jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.

Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin, joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut kokonaan hyväksyä niitä.

Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.

Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin, viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo miehenkin saa.

– Mutta, – lisäsi vaimoni, – taivas armahtakoon niitä tyttöjä, joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill? Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on? vaan: mitä hänellä on?

– Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.

– Sir, – virkkoi vaimoni, – te suvaitsette laskea leikkiä; mutta jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.

– Hyvä rouva, – vastasi puhuteltu, – jos minun tulisi valita, niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen, että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas, hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni sopivin mies hänelle, rouva hyvä.

– Oo, sir, – virkkoi vaimoni, – mutta tiedättekö sellaista miestä?

– En, rouva, – vastasi toinen. – Mahdoton on löytää mistään sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.

– Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja totta tämä olikin), mutta, sir, – virkkoi vaimoni lopuksi, minun olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.

– Kuinka, rouva! – huudahti mr Thornhill. – Minäkö hyväksyisin! Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani. Ja minulla on siihen omat syyni.

– No, niin, – lausui vaimoni, – jos teillä on siihen omat syynne, niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä teillä on.

– Suokaa anteeksi, rouva, – vastasi mr Thornhill, – ne ovat liian syvällä, ilmi tullakseen; ne – ja hän pani käden povelleen – ne ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.

Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista. Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.

Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti koketin osaa – jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä oli hänelle aivan luonteenomaista, – ja tuhlaamalla tuhlasi ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän, sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

– Siinä nyt näet, lapseni, – virkoin minä, – että sinun uskosi mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

– Niin, isä, – vastasi hän, – mutta hänellä on omat syynsä tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

– Olivia kulta, – sanoin minä, – kaikki tähän-astiset yritykset, saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni, eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä. Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin sukelsi esiin.

– No niin, Moses! – huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon, poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

– Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

– Tietysti, – virkoin minä, – ja kaupanpäällisiksi hän vielä meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

– Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, – huudahti Moses, – ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

– Osaako? – kysäisin minä. – No antaapas kuulua. Missä pikku Dick on? Joutuun nyt!

– Dick, – selitti Bill, nuorin poika, – Dick läksi juuri Livy siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

– Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, – sanoin minä; – sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin, pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni, otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

Surulaulu hullun koiran kuolemasta

 
Nyt kansa kaikki kuulkaatten
Sanoja laulun tän,
Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,
Hän välttää ikävän.
 
 
Oli Islingissä muinoisin
Mies, josta tiedetään:
Hän oli hurskas, ainakin
Kirkossa käydessään.
 
 
Sydäntä kaikki kiitteli
Sen miehen laupian;
Hän alastoman vaatetti,
Kun vaatteet pälleen pan'.
 
 
Ja Islingiss' oli koiria
Jos mihin lajihin,
Oli piha-, syli-, metsä- ja
Yks kaikkein parahin.
 
 
Ja se ja mies ne aikomaan
Tuli hyviks' ystäviks'.
Mut kerran koira kiukuissaan
Jo häntä puri – miks?
 
 
Koko kylän väki kummissaan
Nyt rientää miehen luo:
"Näin miestä hyvää kerrassaan
Näet puri häjy tuo!"
 
 
Ja haavaa suurta katsellaan:
"Mies park' on toivoton!"
Ja miehissä jo vannotaan:
"Tuo koira hullu on."
 
 
Mut ihme suuri tapahtui.
Ken sitä luullut ois? —
Mies kuolemasta pelastui,
Mut – koira kuoli pois.
 

– Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja! Tulkoon pojasta vielä piispa!

– Tulkoon vainenkin! – huudahti vaimoni. – Jos hän vaan suurena saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään. Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä, Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

– Olkoon miten hyvänsä – virkoin minä, – tavallisinkin ballaadi miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset, joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

– Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, – virkkoi Moses, – mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan, tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin pian kuin mahdollista.

– Ja hyviä antavatkin neuvoja, – sanoin minä, – eikä kuulu maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo; poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen puutteen poistaa.

– Niin on, – myönsi Moses. – Europassa ei tietääkseni ole kuin kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

– Sinä olet oikeassa, poikaseni! – huudahti äiti. – Vanha Englanti on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

– Ja vaimojen, – puutuin minä puheesen, – valita miehiä. Muualla maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia naisia kuin meillä… Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni, ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa, terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen. Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin, poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa soi.

Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

– Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

– Lähtenyt? Niinkö, lapsi?

– Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

– No niin, lapset! – huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia, sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse! Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti. Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä minulta on sydän murtunut!

– Isä! – lausui poikani. – Siinäkö sinun miehuutesi?

– Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa. Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä. Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

– Mieheni, rakas mieheni! – huudahti hän. – Raamattu on ainoa ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

– Todellakin, isä, – liitti poikani tuokion kuluttua, – sinun raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä. Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

– Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?

– Sadattelit niinkin, kahdestikin.

– Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt, poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on, ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni! Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille… taivas suokoon anteeksi… johan minä taas!.. Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana. Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

– Eikö mitä, isä! – selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

– Tuota kiittämätöntä! – huudahti vaimoni, – saaden itkulta tuskin puhutuksi, – tehdä meille tällaista? Emmehän me millään muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti hän on tehnyt.

Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän, joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi. Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

– Ei pidä, – huudahti hän, – ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

– Vaimo! – virkoin minä. – Älä puhu noin kovia sanoja. Minun kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin, mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen, uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi, mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös. Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei pahe enää sen pitemmälle jatku.