Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 4

KYMMENES LUKU

Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.

Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti, että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken, ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti, Shakespeare, sointuvat lasit.

Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin saivat kumpainenkin, vaikka – se olkoon perheen kunniaksi sanottu eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.

Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain suurenmoista heille oli ennustettu.

– No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat povarin kanssa?

– Kuules, isä hyvä! – vastasi hän. – Minkähän henkien kanssa hän oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.

– No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. – Minkäs miehen sinä saat?

– Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren kanssa.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Senkö verran te vain saittekin kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.

Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia. Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin tulevasta mahtavuudesta.

Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä, että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne, jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille luonto laittaa.

Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia, joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki, että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen teekupin pohjalta.

Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja: jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen piirityksen johtajana.

Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he ryhtyivät rynnäkköön.

– Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.

– Kukaties, – vastasin minä, – vaikka mitäpäs sinä siitä huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon tulematta.

– Sitähän minä juuri toivon, – virkkoi hän, – mutta katsos, kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista, sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?

– Sinun varovaisuutesi, – vastasin minä, on kaikin puolin kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä vaaditaan ennen kaikkea.

– Niin juuri! – huudahti hän; – sitähän minäkin. Mutta pitäähän meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä niinkuin mitkä moukat.

– Sinä olet aivan oikeassa, armaani, – vastasin minä. – Olin juuri ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.

– No mutta, Charles! – keskeytti hän. – Onhan se totta kaikki tuo, mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa, ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin. Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin, sen minä sanon.

Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei minun auttanut muuta kuin antaa perää.

Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle. Muut lupasivat heti tulla perässä.

Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa. (Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin, että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla. Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan olivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.

YHDESTOISTA LUKU

Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.

Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.

Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta täytyi nauraa kerta vielä.

Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät "arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.

Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä", kun – voi kauhistus ja häpeä! – kukapas muu tuli sisään, kuin juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa! Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.

Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan, he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.

("Höröntöröä!")

– Armollinen neiti, – virkkoi toinen, – "tehän unohditte omat runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään odotettavissa?"

("Höröntöröä!")

– No mutta, rakas ystävä! – puhui lady. – Tiedättehän te, että minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei voi sietää ensinkään.

("Höröntöröä!")

– Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! – huudahti miss Skeggs, – sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä; toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?

("Höröntöröä!")

Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.

– Arvoisat ladyt, – lausui hän, – suokaa minun rohkeuteni anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea, ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta. He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen taitava panemaan kortteja.

("Höröntöröä!")

Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat varsin sopivia sellaisiin toimiin.

– Mutta, madame, – lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, – senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, – lisäsi hän, – että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä, viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on muotoja, nähkääs, muotoja.

Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten hakemuksemme jätimmekin.

KAHDESTOISTA LUKU

Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.

Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan, kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään. Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:

– Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään suorittaneet kelpo päivätyön.

– Kutakuinkin, – vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.

– Vai kutakuinkin vaan! – huudahti hän. – Minun mielestäni erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka, mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat! Entre nous, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin herttainen, vaikka – tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin lasten asiaa?

– Niin, niin, – virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä seikasta pitäisi ajatella. – Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin, osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu, silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa, niin silloinhan minä olen profeteerannut!

Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen, jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai kylään.

Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin, niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin luopua sälöstä.

Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

– Ei, kultaseni! – puhui hän. – Moses on näppärä poika ja osaa kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa, laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa, kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun. Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää nähneet.

Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan meistä paljon hyvää.

Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä, olevansa täysin tyytyväiset.

– Nyt, – huudahti vaimoni, – nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen, vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja, nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään, se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain ohimennen.

Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen, hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

– Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, – ett'ette te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan. Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen, joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja noudattaa.

– Hyvä rouva, – vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä, millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

– Älä ole pojasta huolissasi, – virkkoi vaimoni. – Ole varma siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin laukkumies.

– Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit tuomisia markkinoilta?

– Itseni minä vaan toin, – virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

– Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, – mutta missäs hevonen on?

– Myöty se on, – vastasi Moses, – ja hinnaksi tuli kolme puntaa viisi shillingiä ja kaksi penceä.

– Sepä hyvä se, poikaseni! – puhui äiti.

– Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

– En minä rahoja tuonut! – huudahti Moses. – Niillä tehtiin hyvät kaupat, ja tässä ne on, – lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan. – Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja säämyskästä kotelot.

– Krossi silmälaseja! – virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. – Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi viheriäitä silmälasin rähjiä!

– Äiti kulta! – puhui poika. – Kuuntelehan toki järkevää puhetta.

Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.

Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

– Palttua minä hopeasangoille! – huudahti äiti kiivaasti. – Ei ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi shillingiä unssi¹³.

– Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, – lausuin minä; – ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

– Mitenkä! – huusi vaimoni. – Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata sangat!

– Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.

– Vai niin vainen! – virkkoi hän. – Sälön seljässä sitä lähdettiin eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

– Nyt olet ihan väärässä, – sanoin minä.

– Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.

– Voi tolvanaa kuitenkin! – kiihkoili vaimoni. – Tuoda minulle tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

– Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, – huomautin minä. – Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt, että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää. Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen myötävänä.

– Siellä – kertoi Moses edelleen – tuli sitten muuan toinen mies, hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin, ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin, kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.