Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 18

Kahdeksas luku

Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:

"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä seurastamme, junkkari – hä?"

Minä kirkuin:

"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"

"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"

"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni, oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti, sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks' olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän minä mitään voinut. Olisinko jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää Jimiltä, eik' ollut niin."

Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut. Silloin sanoi herttua:

"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko sinä tehnyt toisin? Ja kysyitkö sinä häntä, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan minä muista, ett' olisit sitä tehnyt."

Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:

"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat olisivat tulleet – ja sitten – kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa, niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä – kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin me tarvitaan."

He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin hajamielisesti:

"Niin, niin – ja me kun luultiin, että neekerit olit varastaneet pussin!"

Minä säpsähin vähäsen.

"Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me luultiin niin."

Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:

"Eli oikeastaan – minä luulin niin."

Herttua sanoi samaan tapaan:

"Päin vastoin – minä niin luulin."

Kuningas tiuskasi:

"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"

Herttua vastas hyvin reippaasti:

"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua sinä olet tarkottanut."

"Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit unissas, tietämättäs mitä teit?"

Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:

"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua hulluks? Ethän väittäne, että minä tiedän kuk' oli kätkenyt rahat ruumisarkkuun? Hä?"

"Kentiespä niin väitän – sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän herttuallinen korkeutenne itse."

"S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:

"Älä kurista minua! – Minä peruutan!"

Herttua sanoi:

"No, tunnusta sitten ensiks, että sinä kätkit rahat sinne ja tuumasit päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."

"Ootappa vähä, herttua – vastaa mulle ens rehellisesti yhteen kysymykseen; sano mulle, että sinä et pannut pussia kirstuun, niin uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."

"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä sitä tehnyt. No!"

"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan kysymykseen – älä suutu nyt – etkö sinä aikonut nykästä noita rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"

Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:

"No – miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan tehnyt.

Mutta sinä, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."

"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua – minä en sitä tehnyt, kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä tuumannut, sillä, Jumala paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä – ei, vaan joku ennätti eelleni."

"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa, taikka – " Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin prässätyksi ulos:

"No-oh! Minä tunnustan!"

No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:

"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin, istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara – s'on sulle juur omiaan, tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa – nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä neekeri parkoja syytetään viattomasti, – puhumattas sanaakaan heidän hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että meidän piti täyttää kassavaillinki – sinä tahoit narrata multa vielä nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä, ja nykästä itselles kaikki tyyni!"

Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:

"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis kassavaillinki."

"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja sitä paitse meidän rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään kassavailinkia mulle, sanon mä."

Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät, sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin, ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.

Yhdeksäs luku

Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa. Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.

Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän mennä h – vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä; mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.

Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen keskenänsä lauttamökissä – pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin, että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen. Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen, että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan joutuneet – ja kummeksia saatte"). – Hän sanoi myös, että jos hän ei olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää, että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.

Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki, mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen, kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin. Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi, mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin täyttä kurkkua:

"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan – vanha Jim oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin; ja hän sanoi:

"Oon kyllä."

"Missä sitten?"

"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"

"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan rinnastani – ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut liikahtaakkaan."

"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.

Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."

"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"

"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja maantieltä."

"Ompa totta maarian – ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"

"S'oli eräs vanha mies – muuan vieras – ja hän möi oikeutensa neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä, vaikka seittemän vuotta."

"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"

"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna ihan säntilleen – kuin kuvassa – tukasta varpaaseen, ja siinä sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia. Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna mulle tupakkamälli, jos sull' on."

Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta neljästäkymmenestä dollarista.

Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin – koska hän nyt kuitenkin kerran oli joutunut orjaksi jälleen, – olis ollut tuhat kertaa parempi olla orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään, kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs minä sitten! Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett' olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä, ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti. Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista, arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen, joutuvat ijankaikkiseen tuleen."

Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm, tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle, missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale – ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti – minä huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen – ja sitten koettaisin rukoilla. Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja istuin alas ja kirjotin:

Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

Huck Finn.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin viereeni ja istuin siinä ajatellen – ajatellen, kuinka läheltä oli, etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni. Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä menen helvettiin" – ja repäsin rikki paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani, vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että mulle oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa, niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on, varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok' oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle, joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Hohoo! Mistä sinä tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"

Minä sanoin:

"No, mutta juur sitä tuumasin minä kysyä teidän armoltanne."

Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta – ja kysyi:

"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin, että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani. Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä, jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun, ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas, ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull' ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta joutunut? – ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie minä tie – nimittäin missä lautta on. Se vanha hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria, ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa omaa neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä meidän neekerinämme, niin justiin – ja olihan meillä jumaliste ollut hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä, mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja rahat on menneet."

"Myi hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli minun neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? – Minä tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi saada neekeriäs, siinä kaikki – lakkaa siis jo rääkymästä. Mutta kuules nyt – luuletko uskaltavas käydä kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein sanoi hän:

"Kuules nyt – minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph – " ja siihen hän seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään – Abram G. Foster – ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet nyt, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin meidän kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim on sinun neekeris – muutamat hupakot eivät välitä papereista – täällä etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä toisella.