Читать книгу: «Kunnanlapsi», страница 11

XV

Keskiyön aikaan kulki Pavel kotiinsa päin. Oli kylmä, tähtikirkas yö. Lähellä kirkkoa tuli häntä vastaan yövahti Much, joka tervehti jonkinlaisella aralla kohteliaisuudella sanoen: "Meidän kylän koirat ovat juuri purreet erästä vierasta koiraa. Perhanan elukka, puolusti itseään kuin vimmattu!"

"Sekin yksin monia vastaan", ajatteli Pavel, ja kun hän pumppukaivon luokse ennätettyään kompastui johonkin maassa makaavaan esineeseen, ilostui hän kuullessaan sen vinkuvan. Hän veti koiran verilätäköstä, pumppusi vettä ja heitti täyden ämpärillisen sen päälle. Niin paljo kuin hän saattoi pimeässä nähdä, oli varomaton tungeskelija pahoin runneltu. Eläimellinen kotinurkkarakkaus, jonka sokea omansa ihailu ilmenee sokeana vihana kaikkea vierasta kohtaan, oli iskenyt vimmatusti hänen kimppuunsa.

Koira ei enää ilmaissut mitään elonmerkkiä. Pavel jätti sen makaamaan paikalleen ja jatkoi matkaansa. Mutta hän huomasi pian että koira ryömikin hänen jälkeensä vaivaloisesti mäkeä ylös. Pavel ei sitä estänyt, vaan antoi koiran seurata itseään kotiin saakka, jossa hoiteli sitä huolimatta sen tavattoman rumuuden ja ammottavien haavojen herättämästä vastenmielisyydestä.

Seuraavana päivänä hän meni, kuten muinakin talvipäivinä, tehtaaseen työhön. Työ tuntui sinä päivänä raskaalta, hänen päätään kivisti ja koko ruumiiseen koski. Illalla kotiin palatessaan luuli hän kotona odottavan käskyn saapua kunnanesimiehen luo, mutta sitä ei ollut eikä tullut myöhemminkään.

Tuon tapahtuman lähimpinä jälkiaikoina odotti hän, aina kun joku vihollisistaan tuli vastaansa, hyökkäystä ja oli valmis puolustautumaan. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ei kenelläkään näyttänyt olevan halua häneen koskea. Pelkäsivätkö he häntä? He kaikkiko yhteensä häntä yksinään, olivatko he niin raukkoja? Vai ajattelivatko kenties ensin tyynnyttää hänet huolettomaksi, odotellen vain koston tilaisuutta? – Olivatko he niin kehnoja ja kavaloita? Varovaisuudestaan hän ei tahtonut missään tapauksessa luopua, eikä milloinkaan unohtaa olevansa velkojien keskellä, joilla oli suuri summa häneltä vaadittavana. Sillä välin kului talvi ilman minkäänmoisia vihamielisyyden osotuksia häntä kohtaan. Hän saattoi kenenkään häiritsemättä asua mökissään, tuossa mökissä, joka oli aikoinaan herättänyt niin paljo pahaa verta, mutta jota nyt katseltiin välinpitämättömyydellä. Hiljaisuudessa ihmetteli moni sitä hyvinvointia, mikä vähitellen painoi leimansa tuohon pieneen asuntoon.

Pavel oli laittanut mökkinsä ympärille aidan ristiin pistetyistä pajunoksista ja istuttanut sen viereen kasveja. Kaikki menestyi hänen väsymättömän, rautaisen tahtonsa pakottamana. Pienen kuusen, viimeisen, joka oli kestänyt pahansuovien hyökkäyksiä, oli hän kasvattanut miehen korkuiseksi; se jo alkoi kurotella oksiaan ikkunasta sisään. Se oli kaunisrunkoinen pieni puu, oksat leveät ja suorat ja nuoruudestaan huolimatta jo valkoisen sammaleen peittämiä. Kokonaisuus, mökki vinoine kattoineen, sen vieressä kuusi ja etupuolella aita, teki saman vaikutuksen kuin ne kuvat, joita lapset piirtävät ensimäisinä piirustustunteinaan. Kynnyksellä, jonka alle oli kätketty tuo kivi, jonka piti alati muistuttaa Pavelia vihasta ja ylenkatseesta kanssaihmisiään kohtaan, makasi talon uusi asukas, hänen vihainen koiransa, jolle hän sanan merkitystä tietämättä oli antanut ranskalaisen nimen "L'amour" (Rakkaus). – "Lamuur" oli kooltaan lintukoira ja rakenteeltaan teurastajankoira, sen leveä turpa oli luonnostaan ikäänkuin kahtia jaettu, mikä teki sen kammottavan näköiseksi; se näytti vähimmästäkin syystä hampaitaan ja pörhisti lyhyet mustat karvansa pystyyn. Katkera viha kaikkia eläviä olentoja kohtaan näytti alati asuvan sen mielessä. Se ei koskaan antautunut rakkausseikkailuihin, vaan vihasi sekä naaras- että urospuolia samalla vimmalla ja tiesi herättää pelkoa kumpaisissakin. Se tunsi ainoastaan yhden, syvän, hiljaisen, ulkonaisista ilmauksista köyhän kiintymyksen – kiintymyksen herraansa. Se istui tuntikausia mökin edessä, kääntämättä katsettaan tieltä, jota myöten Pavelin piti tulla. Ja kun se vihdoinkin hänet näki, silloin ainoastaan ilonvärähdykset ruumiissa ja muutamat lyhyen hännän heilaukset ilmaisivat sen sisäisiä tunteita. Lamuur ei saanut osakseen enemmän sydämellisyyttä kuin mitä antoikaan; mutta ruokansa hän sai heti herransa kotiintultua, ennenkuin tämä vielä oli itse nauttinut ainoatakaan suupalaa.

Muutamia kuukausia kestäneestä häiritsemättömästä mielenrauhastaan herätti Pavelin eräänä päivänä äitinsä kirje. Hän ei ollut vielä vastannut äidin viimeiseen kirjeeseen, ja nyt tuli tämä miltei vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen sisältämättä valituksia tai syytöksiä, ainoastaan toistaen jo edellisessä kirjeessä olleen pyynnön saada jotain tietoa lapsistaan, ja loppui samoin kuin se ja kaikki edeltäjänsäkin sanoilla "minä olen olooni tyytyväinen". Alla oli nimikirjotus ja vihdoin tiedonanto, jonka kirjottaja oli jättänyt viimeksi ja sijottanut paperin äärimäiseen reunaan, jossa se oli ikäänkuin epäilevänä ja häpeissään. "Tästä päivästä 14 kuukauden päästä loppuu rangaistusaikani."

Nyt oli maaliskuun kuudennen päivän ilta.

Pavel laski sormillaan. Ensi vuonna toukokuussa hänen äitinsä siis tulee hänen luokseen asumaan. – Äiti, joka oli murhaajan vaimo, joka ei ollut oikeudessa kertaakaan kieltänyt, ei sanallakaan vastustanut kamalaa syytöstä osallisuudesta miehensä veritekoon… Äkkiä heräsi hänessä ajatus: juuri niinkuin minä!.. Ei hänkään oikeuden edessä torjunut syyllisyyttä, ei hänkään itseään puolustanut. Siksikö ettei kyennyt? Ei – vaan siksi ettei tahtonut. Ehkäpä – sanomattoman lohduttavana, koko hänen sieluaan kirkastavana esiintyi nyt hänelle ajatus: ehkä olisi äitikin kyennyt, vaan ei ole tahtonut?

Vielä samana päivänä hän kirjotti äidilleen. Mutta häpeissään siitä, ettei voinut kirjottaa Miladasta mitään, päätti hän lähettää kirjeensä vasta sitte, kun oli hankkinut sisarestaan jonkinlaisia tietoja, vaikkapa vaan lyhyen, vähäsanaisen viestin: Milada on terve ja lähettää teille terveisiä.

Aamun sarastaessa hän oli jo matkalla kaupunkiin, ja saapui niin aikaisin luostarinportin luo, ettei rohennut pitkään aikaan soittaa.

Pavel nojausi suuren talon seinää vasten, talon, jonka katon alla asui rakkain, mitä hänellä oli maailmassa. Ainoa häntä läheinen, hänelle kallis, joka oli pysynyt puhtaana ja saastuttamattomana, ainoa, jota hän rakasti sydämestään – sisarensa, joka vapaaehtoisesti oli hänestä luopunut.

Luostarikirkon kellot soittivat messuun, kuului urkujen juhlalliset sävelet ja laulu kohosi ilmaan niin kirkkaana, niin vienona ja pehmeänä kuin väreilevä ilma, joka sen kantoi hänen luokseen. Se tulee maallisesta taivaasta, ajatteli Pavel, hurskaiden ja autuaiden valtakunnasta, joka on niin ylhäinen ja korkea, ettei edes viheliäisen maailmanlapsen ikävöiminen yllä sinne saakka, niin ylhäinen ja korkea, ettei hän voi sitä lähestyä muuten kuin kunnioittaen ja rukoillen.

Vähitellen oli Pavelin ympärille kokoontunut joukko vanhuksia ja lapsia, luostarin alituisia ruokavieraita, jotka odottivat sisäänpääsyä. Kun se heille myönnettiin, liittyi Pavel joukon jatkoksi. Ovenvartijatar johti heidät pöytään, johon heille oli katettu aamiainen, ja kysyi Pavelilta, joka oli jäänyt paikaltaan liikahtamatta oven suuhun seisomaan: "Mitä haluatte?"

Ja vaikka hänestä tuntui kuin häntä olisi kurkusta kuristettu, sai hän kuitenkin sanotuksi: "Nimeni on Pavel Holub".

Tumma puna kohosi ovenvartijattaren ankaroille kasvoille. "Niin, niin", sanoi hän ja mielessään heräsi vastenmielinen muisto Pavelin ensimäisestä käynnistä.

"Olen pikku Miladan veli", sanoi Pavel uudestaan.

"Niin, niin – ja te kai tahtoisitte tavata sisartanne?" lisäsi luostarilainen äkkiä ajattelematta.

Niin pitkälle eivät Pavelin rohkeimmatkaan toiveet olleet ulottuneet, vasta tämä kysymys ne herätti. "Jos se olisi mahdollista", änkytti hän; "tietystikin mutta miten?"

Ovenvartijatar huomasi ajattelemattomuutensa ja sanoi hämillään:

"Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan ole vastaanottoa, eikä yleensä koko tänä päivänä, ja… Mutta tuolla on sisar Afra", keskeytti hän; "odottakaa vähän."

Hän meni vanhaa nunnaa vastaan, joka kahden maallikkosisaren saattamana laskeutui etehiseen johtavia portaita alas. Pavel hänet samassa tunsi: se oli taloudenhoitajatar, joka kerran lausui niin tärkeän sanan asiassa, josta silloin näytti hänen koko onnensa riippuvan. Ovenvartijasisar puheli vastaantulijan kanssa hiljaa, eikä Pavel epäillytkään etteikö puhe koskenut häntä, sillä sisar Afra katseli koko puhelun ajan häntä tarkkaavasti.

Nyt hän viittasi hänet luokseen ja kysyi surumielisesti hymyillen oliko hän todellakin Pavel Holub? Pavelin myönnettyä hän jatkoi: "Vaikea uskoa, niin paljon olette muuttunut. Ja mitä hyviä uutisia teillä on meille kerrottavana?"

Pavelin toivo sisarensa tapaamisesta sammui yhtä nopeaan kuin se oli syntynytkin, eikä hän uskaltanut edes tunnustaa tuon toivon olemassaoloa. Jos hänellä olisi ollut edessään tupa täynnä raakoja miehiä, niin niille hän kyllä olisi puoliaan pitänyt, mutta tämä vanha, arvokas nainen lempeine, ystävällisine, surun kirkastamine kasvoineen saattoi hänet hämilleen. Hiljaisella, liikutetulla äänellä hän vastasi:

"Tuon äidiltä terveisiä Milada sisarelleni ja rohkenisin samalla kysyä" … hänen äänensä aleni miltei kuulumattomaksi, "miten sisareni jaksaa?"

"Tuohon kysymykseen voimme mekin vastata, eikö niin, sisar Cornelia?" sanoi sisar Afra kääntyen ovenvartijattaren puoleen. "Teidän sisarenne on terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, kiitos taivaan, joka on hänet luonut iloksemme ja virkistykseksemme. Mitä tervehdykseen tulee, niin täytyy meidän ensin saada lupa sen perille toimittamiseen, eikö niin, sisar Cornelia?" Hän katsoi Paveliin hyväntahtoisesti ja tämä sanoi ahdistetuin mielin:

"Haluaisin myöskin mielelläni kirjottaa äidille, että sisareni lähettää hänelle terveisiä."

"Vai niin", sanoi Afra. "Sekin voidaan toimittaa – eikö niin, sisar Cornelia? Teidän täytyy vain olla hieman kärsivällinen. Onko teillä aikaa malttavasti odottaa?" lisäsi hän leikillisesti, nyökäytti päätään ja astui eteenpäin Pavelin ohi, joka kumarsi hänelle tottumattomasti mutta syvästi. Ovenvartijatar saattoi hänet samaan huoneeseen, jossa hän pienenä poikana oli elänyt nuo tuskalliset odotuksen hetket.

Kaikki oli ennallaan tuossa ikävässä huoneessa, jokainen tuoli paikoillaan, seinämuurissa samat kosteat pilkut. Vain näköala ristikko-ikkunan läpi oli tänään ystävällisempi, sillä tuona kertana miltei alastomat puut someilivat nyt valkoisessa ja ruusunpunaisessa kevätpuvussaan. Leikkikentän takapäässä, puutarhanmuuriin saakka ulottuvan sivurakennuksen edessä leikki, iloinen parvi pieniä luostarinoppilaita. Usein he keskeyttivät leikkinsä juostakseen kilvan noviisin luokse, jonka hoitoon olivat uskotut. Mitähän tuo tehnee torjuakseen luokseen ryntäävän joukon hyväilyjä? Miten hyväntahtoisesti hän sen tekikään ja miten vakavasti; miten hyvin hän ymmärsikään taltuttaa vallattomia ja rohkaista pelokkaita, jakaa nuhteita ja kiitosta, osottaa hellyyttä ja ankaruutta ansion ja asianhaarain mukaan. Pavelin silmät olivat kuin naulatut hänen hoikkaan, suloiseen vartaloonsa. Hän ei voinut tarkasti erottaa neidon kasvonpiirteitä, mutta hän kuvitteli kuitenkin mielessään että tuo nuori tyttö muistutti Miladaa. Jokseenkin sennäköinen pitäisi hänen Miladansa nyt olla. Niin pitkä hän ei kuitenkaan voinut olla, se näytti mahdottomalta; mahdottomalta tuntui niinikään, että hän nyt jo olisi nunnaksi puettu.

Kello soi. Noviisi otti pienimmän tytön syliinsä, toiset juoksivat hänen edellään tai rinnallaan – hetken päästä olivat kaikki kadonneet sisään.

Pavel poistui ikkunan luota. Hän oli sisar Afran sanojen mukaisesti valmistunut pitkään odotukseen ja kävi hyvin hämilleen, kun jo muutamien minuuttien kuluttua ovi liikahti saranoillaan. Kynnyksellä näyttäytyi luostarin johtajatar, ylevänä ja rauhallisena kuten tavallisesti ja kuluneista vuosista huolimatta muuttumattomana. Hän talutti kädestä nuorta tyttöä, pitkää hoikkaa olentoa, samaa, jonka hiljaista käytöstä Pavel oli äsken seurannut, samaa, joka oli vivahtanut hänen sisareltaan – Miladaa noviisinpuvussa.

Pavel tuijotti häneen rajattoman onnellisena ja rajattoman surumielisesti hämmästyneenä. Tyttö päästi hänet nähdessään riemuhuudon; hänen vienot, kalpeat kasvonsa kävivät vieläkin läpikuultavammiksi, vieläkin kalpeammiksi.

"Pavel; rakas, rakas Pavel!" sanoi hän, mutta ei irtautunut saattajansa kädestä. Seisoi vaan hiljaa, katsellen veljeään suurin, onneasäteilevin silmin.

Pavelkin seisoi äänetönnä paikoillaan. Voimakkaampi kuin halu rynnätä hänen luokseen ja sulkea hänet syliinsä, oli kunnioittava pelko, jota hän tunsi ja joka teki mahdottomaksi lähestyä tuota rakastettua, ikävöityä olentoa.

Pavel vaikeni ahdistetuin mielin; hänen päässään risteilivät ajatukset: Oliko tuo nuori pyhitetty hänen sisarensa?.. Rohkenisiko hän enää sanoa häntä sisarekseen? – Oliko tuo se, jota hän oli tuhansia kertoja sylissään kantanut, suudellut ja hyväillyt – monesti lyönytkin? – Oliko tuo se, jonka valitus "on nälkä, minun on nälkä, Paveliseni!" oli hänet niin useasti viekotellut varastamaan? – Oliko tuo se, jonka pieniä jalkoja hän oli hoitanut, kun ne olivat kipeytyneet heidän kulkiessaan paikasta paikkaan isän ja äidin seurassa?.. Oliko todella?

Sisarusten hämmästys huvitti johtajatarta. "Kuinka?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Miladan puoleen. "Kuka se lapsellisessa herkkätunteisuudessaan sanoikaan: en näe sinua enää milloinkaan, he eivät enää milloinkaan laske sinua luokseni?.. Ja nyt hän on siinä, tuo veljesi; tervehtikää toisianne, antakaa toki kättä!"

Kehotus oli uudistettava ennenkuin Pavel ja Milada uskalsivat sitä noudattaa, ja kun Pavel piteli kädessään sisarensa kättä, niin häntä melkein pelotti sen kuumuus ja suonien tykytykset sormenpäissä. Hänen karkeassa oikeassa kädessään lepäsi pieni kapea käsi, mutta se ei ollut pehmeä kuin tyhjäntoimittajan, vaan tuntui työhön tottuneelta. Hentoa pyhiinvaeltajaa ei siis oltu matkalla taivaalliseen kotiinsa säästetty maallisiltakaan rasituksilta.

Pavelin mieleen johtui muuan opettajan kerran lausuma ajatus, joka silloin oli jäänyt puolittain käsittämättä: "Kauvanko kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa!" – Hänen sydäntään kouristi, hän nosti katseensa Miladan kädestä hänen kasvoihinsa. "Nunna, siis nunna, – " sanoi hän.

"Ei vielä", vastasi johtajatar; "mutta pian hän on kuitenkin niihin kuuluva, jotka jumalallisen vapahtajamme tavoin kysyvät: missä on minun äitini, missä ovat veljeni?"

Äiti-sanan kuultuaan Pavel heräsi kuin unesta. "Niin, äiti lähettää sinulle terveisiä", sanoi hän; "hän voi hyvin. Hän tahtoisi myöskin mielellään tietää kuinka sinä voit. Mitä minä hänelle kirjotan?"

"Kirjota hänelle", vastasi Milada, mutta keskeytti puheensa ja katsoi lupaa pyytävästi johtajattareen. Vasta kun tämä nyökäytti myöntäen päätään, jatkoi hän jälleen: "Kirjota hänelle, että koko elämäni on yhtä ainoata rukousta hänen puolestaan, ja vielä erään toisenkin, onnettoman isäraukkamme puolesta" … äänensä oli alentunut, mutta kohosi nyt taas iloisesti: "ja myöskin sinun puolestasi, rakas, rakas Pavel".

Pavel mumisi jotain käsittämätöntä ja hänen silmiään alkoi kuumottaa; äkkiä hän päästi Miladan käden omastaan ja astui askeleen taaksepäin. Tyttö jatkoi: "Kaikkivaltias on kuullut rukoukseni, hän on tehnyt sinut hyväksi … eikö niin? Puhu, rakas Pavel, sano että asia on niin; voithan sen sanoa – sehän on armon työtä. Rukoilen sinua, sano että olet tullut hyväksi ja kelvolliseksi… Pavel rakas, oletko hyvä ja kelvollinen?" Pavelia tuskastutti hänen rukouksensa, hän painoi päänsä rinnoilleen ja vastasi: "En tiedä".

"Et tiedä?" sanoi Milada, ja kun veljensä vielä vaikeni, huusi hän tuskallisen huolestuneesti johtajattarelle: "Hän ei tiedä, korkea-arvoisa Äiti! Kuinka se on mahdollista?"

Johtajatar huomasi noviisin kasvoilla pelkoa ja levottomuutta, huomasi miten hänen kalpeat poskensa yhä punertuivat ja sanoi rauhottavasti: "Veljesi on antanut sinulle kauniin vastauksen; niin sanovat häveliäät, jotka eivät tunne omia hyveitään. Me tunnemme hänet ja olemme kuulleet niistä edistysaskeleista, joita veljesi on tehnyt parannuksen tiellä. Sentähden hän saikin itse kertoa sinulle asiansa ja itse kuulla mitä sinä ajattelet. Nyt se on tehty, ja nyt, rakkaat lapset, sanokaa toisillenne jäähyväiset!"

Pavel huoahti syvään: "Nytkö jo?" ja tuskallista hämmästystä ilmaisten kuuluivat samat sanat Miladankin suusta. Mutta hetkisen päästä päättyi taistelu ja sydämen äkkinäisen hätähuudon jälkeen seurasi toisen tahdon alle alistuminen.

"Hyvästi, Pavel!" sanoi hän.

Miladan hurskas tottelevaisuus sai palkintonsa, johtajatar hymyili hyväntahtoisesti: "Voit myöskin sanoa: näkemään asti!"

"Vihkimisjuhlaan asti!" huudahti Milada innostuneena. "Tule vihkiäisiini, se kyllä sopii… Eikö niin, korkea-arvoisa Äiti, se sopii – hänen sopii … ja minä", lisäsi hän nöyrästi, "saanko minä vielä kysyä häneltä jotakin?"

"Kysy!"

Milada, joka oli jo aikeissa seurata johtajatarta, kääntyi jälleen Pavelin puoleen: "Oletko, rakas, antanut kaikille anteeksi, jotka ovat olleet pahoja sinua kohtaan?"

Pavel näki sisarensa jännitettynä odottavan vastausta, tutki sydäntään ja vastasi: "Muutamille olen".

"Mutta sinun täytyy antaa anteeksi kaikille; nehän ovat Jumalan välikappaleita, jotka koettelemusten kautta johtavat sinut hänen luokseen. Anna heille anteeksi, rakasta heitä, lupaa se minulle."

Tyttö rukoili häntä entisen Miladan kiihkeydellä. "Lupaa se, Paveliseni. Kärsin niin kovin, ellet lupaa", valitti hän. "Se on merkki, etten ole vielä tehdyt kylliksi, en kylliksi rukoillut, en kylliksi parannusta harjottanut."

"Lupaan sen!" huusi Pavel aivan huumautuneena ja ojensi käsivartensa häntä kohti.

"Kiitos!" kuuli hän vielä sisarensa sanovan. "Kiitos, rakas Pavel!"

Kaikki oli ohitse, tuo valoisa ilmiö kadonnut. Johtajatar oli vienyt

Miladan mukanaan, hän oli yksin.

Kohta sen jälkeen avasi ovenvartijatar oven, ja jäi käsi ovenkahvassa odottamaan. Pavel noudatti hänen äänetöntä kehotustaan, astui etehiseen ja sieltä ulos vapaaseen ilmaan.

XVI

Pavel asteli hitaasti torin halki, tuon saman, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, mutta jonka ihanuuksia hän ei nyt huomannut. Miladan odottamattoman tapaamisen synnyttämä onnentunne väreili vielä hetken hänen mielessään, mutta väistyi pian toisen, tuskallisen tunteen tieltä, joka täytti hänen sielunsa tuskalla ja katumuksella.

Hänen ei olisi pitänyt totella poislähdön viittausta, niinkuin oli pelokkaassa arkuudessaan tehnyt, vaan sanoa johtajattarelle: "Minua pelottaa sisareni puolesta; ettekö näe että hän menehtyy työstä, rukouksesta ja katumusharjotuksista?" Se olisi ollut hänen velvollisuutensa ja oikeutensa. – Ja kun tuo ajatus oli kerran syntynyt, kypsyi se päätökseksi, Pavel kääntyi takaisin luostariin ja soitti ovikelloa.

Ovea ei avattu, mutta pieneen, ovessa olevaan ristikkoreikään ilmestyi tähystävä silmä ja ovenvartijatar kysyi soittajan asiaa. Hitaasti sanoi Pavel asiansa ja sai vastaukseksi, ettei johtajattaren kanssa saanut nyt puhua. Reijän takana oleva luukku sulkeutui.

Mitä tehdä? Koputtaakko, melutakko, tunkeutua väkivalloin luostariin, antautua alttiiksi vaaralle joutua johtajattaren epäsuosioon?.. Ja jos niin kävisi – kuka saisi kärsiä Pavelin teosta, ja kärsisi vielä enemmän kuin olisi tarpeenkaan? – Milada. Sen hän tiesi vallan hyvin, ja jatkoi uudelleen matkaansa.

Kaupungin loppupäässä, aivan sillan luona, oli muuan ravintola ja sen edustalla leveäoksainen niinipuu, joka varjosti paria hentojalkaista pöytää penkkeineen. Pavel istuutui sinne nälkäisenä ja janoisena pyytäen olutta ja ruokaa. Mutta niitä saatuaan hän unohti sekä syömisen että juomisen. Ravintolan pihassa oli vilkasta liikettä. Oli juuri saapunut muutamat vaunut tuoden mukanaan matkustajia, joista kaksi riiteli vilkkaasti ajurin kanssa juomarahoista. Muuan vanha rouva taas kaipasi jotakin tavarataan ja pöyhi muiden matkustajien harmiksi oven luo pystytettyä kapsäkki- ja matkataminevuorta.

Nuo tapaukset herättivät aluksi vain pintapuolisesti Pavelin huomiota, mutta asia muuttui kokonaan, kun hän äkkiä huomasi rakennuksen nurkan luona erään pienen kapsäkin, turkit ja ryhmysauvan. Nuo kolmehan olivat vanhoja tuttuja … varsinkin keppi, joka kerran oli oikein hauskasti hyppinyt hänen selässään!

Vähääkään miettimättä huusi hän ääneen: "Herra opettaja, herra opettaja; oletteko täällä?" riensi ylös ja tahtoi rynnätä ovesta sisään. Siellä astui Habrecht häntä vastaan avosylin:

"Kaikki hyvät henget – Pavel!"

"Mistä tulette, minne menette?" kysyi nuorukainen.

"Minnekö? Sinun luoksesi! Tahdoin tavata sinua, ja tapaankin jo matkallani. Onnellinen sattuma, hyvä enne!"

"Aijoitteko todellakin käydä luonani? – Sepä hauskaa, herra opettaja!"

"Hauskaa? No miksikäs ei… Vaan älä sano minua enää 'herra opettajaksi' – en ole enää mikään opettaja … ne ajat ovat jo ohitse. Olen tullut oppilaaksi ja alottanut uutta elämää", sanoi hän hengittäen syvään kuin suuresta onnesta puhuen.

"Eikö uusi elämä alkanut jo aikoja sitte?" kysyi Pavel hämmästyneenä.

"Siitä ei tullut mitään, se meni kerrassaan myttyyn", vastasi Habrecht päätään pudistaen. "Saat kuulla miten kävi. Tule sisään. Niinipuun alla – se on kaunis puu … tulen ehkä piankin ikävöimään tuollaista puuta – on minun liian viileätä… Tule, rakas ystävä, minulla on paljo sinulle kerrottavaa ja tahdon myöskin kuulla paljo sinusta ennenkuin eroamme – luultavasti ainaiseksi."

Hän tilasi päivällisen itselleen ja Pavelille, pyysi alikerroksen paraimman huoneen ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänet vietiin suureen, huonosti sisustettuun saliin. Kehno liemiruoka ja vielä kehnompi viini, vedessä liuotettu raavaanliha ja puoliraa'at perunat saivat niinikään osakseen hänen kiitoksensa. Itse hän ei syönyt enempää kuin intialainen katumuksenharjottaja, mutta kehotteli alituiseen vierastaan: "Syö ja juo mielesi mukaan; ruoka on hyvää ja minä maustan sitä hyödyllisillä katkelmilla kokemuksistani."

Hän alkoi kertoa, joutuen yhä enemmän haltioihinsa, niin ettei enää pysynyt paikoillaan, vaan milloin seisoi, milloin istui, milloin juoksi sinne tänne huoneessa, omituisilla nopeilla liikkeillä puhettaan säestäen.

Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiat liian hyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian nöyrästi suosiota – se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.

"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä … vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin: huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla puolella… Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset – olisin ylpeä jos kuuluisin niihin… Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" – hän tarttui päähänsä nauraen – "niin se on tämän vuosisadan narrimaista hullutusta."

"Se on minun mielipiteeni… Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella. Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä pitäisi rakastaa – ja niin tahtoisin tehdäkkin – mutta se ajatus monesti suorastaan puistattaa."

Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi. Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä ymmärtää.

Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt. Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.

"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus… Tuon sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista ei ole vielä kirjotettu… Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit loitsukirjaksi… Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme – joko jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta jalolle luonteelle."

Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys arvotonta?"

"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa; iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi … millaiset sinun välisi nyt ovat kyläläisiin?"

"Paremmat", vastasi Pavel.

"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"

"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin näytettäväni."

"Sanoit, oo! – näytit, oo, oo!.. Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"

"Annoin, oikein kelpo lailla."

"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.

He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:

"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen. Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."

Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi, kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia rautatieasemalle.

Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.

Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.

Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.

"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello. Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä loistava tulos! – Hyvästi, mene jo!"

Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti. "Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin itsennesäilytysvaistosta… mutta huomaan että tämä taas kohoaa käsityskantasi yläpuolelle – Siis toisin sanoen: entisaikaan istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua – hyviin vaikuttaa oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"

"Luulen ymmärtäväni."

"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"

"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasi

Pavel.

Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen: "Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani, erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin kautta – vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia; mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan, ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista intohimoista – en rohkene sitä edes mainita – niin luulen että olet siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."