Читать книгу: «Sota ja rauha III», страница 4

IX

Ruhtinas Andrei saapui armeijan pääkortteeriin kesäkuun lopulla. Ensimäisen armeijan joukot, sen armeijan, jonka mukana hallitsija oli, olivat sijottuneet linnotettuun leiriin Drissan varrelle. Toisen armeijan joukot peräytyivät koettaen yhdistyä ensimäisen armeijan kanssa, josta – kuten kerrottiin – sen olivat eristäneet vahvat ranskalaisjoukot. Kaikki olivat tyytymättömiä sotatoimien yleiseen kulkuun Venäjän armeijassa. Mutta sitä vaaraa, että venäläiset läänit joutuisivat hyökkäyksen esineeksi, ei kukaan osannut ajatella. Ei kukaan edes otaksunut, että sota tulisi ulottumaan etemmä Puolan läntisiä lääniä.

Ruhtinas Andrei tapasi Barclay de Tollyn, jonka luokse hänet oli määrätty palvelemaan, Drissan rannalla. Kun leirin lähettyvillä ei ollut ainoatakaan suurta kylää eikä kauppalaa, oli armeijassa olevien kenraalien ja hovimiesten suunnaton lauma täytynyt sijottaa 10 virstan alueelle parhaimpiin taloihin, mitä pienissä kylissä oli, kummallakin puolen jokea. Barclay de Tolly majaili 4 virstan päässä hallitsijasta. Hän otti Bolkonskin vastaan kuivasti ja kylmästi ja sanoi saksalaisella ääntämistavallaan, että hän ilmottaa hänestä hallitsijalle virantoimituksen määräämistä varten, vaan toistaiseksi pyytää palvelemaan hänen esikunnassaan. Anatol Kuragin, jonka ruhtinas Andrei luuli löytävänsä armeijasta, ei ollutkaan täällä: hän oli Pietarissa. Tämä tieto oli Bolkonskin mieleen. Kun suuren sodan keskustan harrastukset ja toimet jännittivät ruhtinas Andrein ajatuksia, oli hän iloinen vapautuessaan joksikuksi aikaa siitä kiihtymyksestä, jota hän aina tunsi, kun Kuragin oli hänen mielessään. Neljän ensimäisen päivän kuluessa, jona aikana ruhtinas Andreita ei vaadittu mihinkään, liikkui hän linnotetun leirin ristiin rastiin ja tietojensa sekä keskustelujensa avulla asiantuntevien henkilöiden kanssa hän koetti luoda itselleen selvän käsityksen leiristä. Mutta kysymys siitä, oliko tämä leiri edullinen tai epäedullinen, jäi ruhtinas Andreille hämäräksi. Sotakokemuksensa perusteella oli hän jo ehtinyt tulla siihen vakuutukseen, etteivät sotatoimissa merkitse mitään syvämietteisimmästikään harkitut suunnitelmat (kuten hän oli sen nähnyt Austerlitzin taistelussa), että kaikki riippuu siitä, miten osataan vastata vihollisen äkkiarvaamattomiin ja ennalta aavistamattomiin liikkeisiin, että kaikki riippuu siitä, kuka toimien kokonaisuutta johtaa ja miten. Päästäkseen selville tästä viimeisestä kysymyksestä koetti ruhtinas Andrei asemaansa ja tuttavuuksiaan hyväkseen käyttäen syventyä armeijan hallituksen luonteeseen, sen henkilöihin ja puolueisiin ja hän saikin seuraavan käsityksen asioiden tilasta.

Silloin kun hallitsija vielä oli Vilnassa, oli armeija jaettu kolmeen osaan: 1: nen armeija oli Barclay de Tollyn komennossa, 2: nen Bagrationin, 3:as Tormasovin. Hallitsija oli ensimäisessä armeijassa, mutta ei ollut ylipäällikkönä. Päiväkäskyissä sanottiin, että hallitsija ei tule komentamaan, vaan sanottiin vain, että hallitsija tulee olemaan armeijassa. Sitä paitsi ei hallitsijalla ollut suoranaista ylipäällikön esikuntaa, vaan keisarillisen pääkortteerin esikunta. Hänen luonaan oli keisarillisen esikunnan päällikkö, kenraali-majotusmestari ruhtinas Volkonski, kenraaleja, sivus-adjutantteja, diplomaattisia virkamiehiä ja suuri joukko ulkomaalaisia, mutta ei armeijan esikuntaa. Tätä paitsi oli hallitsijan luona ilman erityistä virkaa: Araktshejef – entinen sotaministeri, kreivi Bennigsen – arvoltaan vanhin kenraaleista, suuriruhtinas tsesarevitsh Konstantin Pavlovitsh, kreivi Rumjantsef – kansleri, Stein – entinen preussilainen ministeri, Armfelt – ruotsalainen kenraali, Pfuel – sotasuunnitelman päälaatija, Paulucci – kenraali-adjutantti ja sardinialainen tulokas ynnä paljon muita. Vaikka näillä henkilöillä ei ollutkaan sotilasvirkoja armeijassa, oli heillä asemansa vuoksi kuitenkin vaikutusvaltaa ja useinkaan ei armeijaosaston päällikkö eikä edes ylipäällikkökään tiennyt, minä miehenä kyseli ja neuvotteli yhtä ja toista joko Bennigsen tai suuriruhtinas tai Araktshejef tai ruhtinas Volkonski, eikä myöskään tiennyt näidenkö nimissä vai hallitsijalta oli saapunut se ja se käsky ja oliko se pantava täytäntöön tai ei. Tämä on kuitenkin kuvan ulkopuoli. Hallitsijan ja kaikkien mainittujen henkilöiden läsnäolon varsinainen merkitys oli hovikannalta katsoen (hallitsijan läsnäollessahan ovat kaikki hovilaisia) kaikille selvä. Se oli seuraava: hallitsija ei ottanut itselleen ylipäällikön arvonimeä, mutta hänellä oli toimivalta kaikkien armeijojen yli; henkilöt, jotka häntä ympäröivät, olivat hänen apulaisiaan. Araktshejef oli järjestyksen uskollinen toimeenpanija ja valvoja sekä hallitsijan henkivartija. Bennigsen oli tilanomistaja Vilnan läänistä ja oli aivan kuin maan les honneurs, vaan itse asiassa kelpo kenraali, hyödyllinen neuvojen mies ja tarpeen myöskin siksi, että häntä pidettiin aina valmiina astumaan Barclayn sijaan. Suuriruhtinas oli mukana siksi, että hän halusi olla. Entinen ministeri Stein oli täällä sen tähden, että hänkin oli hyödyksi neuvoissa ja että keisari Aleksanteri piti suuressa arvossa hänen persoonallisia ominaisuuksiaan. Armfelt oli Napoleonin äkäinen vihamies ja itseensä luottava kenraali, joka seikka aina vaikutti Aleksanteriin. Paulucci oli täällä sen vuoksi, että hän oli rohkea ja päättävä sanoissaan. Kenraali-adjutantit olivat täällä siksi, että he olivat kaikkialla, missä keisarikin ja viimein – päämies – Pfuel siitä syystä, että hän oli laatinut sotasuunnitelman Napoleonia vastaan ja että hän johti koko sodan kulkua pakotettuaan Aleksanterin uskomaan suunnitelmansa tarkotuksenmukaisuuteen. Pfuelilla oli apulaisena Wolzogen, joka selitti Pfuelin ajatukset paljon käsitettävämmässä muodossa kuin Pfuel itse, tuo jyrkkä, kaiken halveksimiseen saakka itseensä luottava kabinettiteoreetikko.

Paitsi näitä henkilöitä, venäläisiä ja ulkomaalaisia (varsinkin ulkomaalaisia, jotka rohkeasti, kuten ainakin vieraan maan palveluksessa olevat ihmiset, joka päivä esittivät uusia, ihmeellisiä ajatuksia), oli vielä paljon toisarvoisia henkilöitä, jotka olivat saapuneet armeijaan sen tähden, että heidän päämiehensä olivat täällä.

Niiden monilukuisten ajatusten ja nimien joukosta, jotka vallitsivat tässä tavattomassa, loistavassa, levottomassa ja ylpeässä maailmassa, erotti ruhtinas Andrei seuraavat tavallista jyrkemmät ajatussuuntien ja puolueiden jaotukset.

Ensimäinen puolue oli: Pfuel ja hänen kannattajansa, sotateoreetikot, jotka uskoivat, että on olemassa sotatiede ja että tällä tieteellä on omat järkkymättömät lakinsa, liikkeiden, saarron y.m. lait. Pfuel ja hänen kannattajansa vaativat peräytymistä maan sydämeen niiden matemaattisten lakien mukaisesti, jotka luuloteltu sotateoria oli säätänyt, ja jos vähääkään poikkesi tästä teoriasta, osotti se heidän mielestään raakalaisuutta, sivistymättömyyttä ja paha-aikeisuutta. Tähän puolueeseen kuuluivat saksalaiset prinssit Wolzogen, Wintzingerode y.m., kaikki enimmäkseen saksalaisia.

Toinen puolue oli edellisen vastapuolue. Kuten aina on tavallista, oli yhden äärimäisen suunnan ohella toinen yhtä äärimäinen. Tämän puolueen miehet olivat niitä, jotka vaativat hyökkäystä Vilnasta Puolaan ja vapautumista kaikista ennalta luoduista suunnitelmista. Tämän puolueen miehet olivat sekä rohkean toiminnan että kansallisuuden edustajia, jonka tähden he väittelyissä pysyivät sitäkin yksipuolisempina. Näitä olivat venäläiset: Bagration, äsken ylenemään alkanut Jermolof y.m. Tähän aikaan oli liikkeellä Jermolovin laskema sukkeluus, että hän muka olisi anonut hallitsijalta yhtä ainoata armonosotusta – ylennystään saksalaiseksi. Tämän puolueen miehet sanoivat Suvorovia muistellen, ettei pitäisi aikailla eikä puhkoa neuloilla karttoja, vaan tapella, lyödä vihollista, ei laskea sitä Venäjälle eikä sallia joukkojen kuhnailla.

Kolmanteen puolueeseen, joka nautti hallitsijan suurinta luottamusta, kuului kumpaakin edellistä puoluetta sovittavia hovimiehiä. Tämän puolueen miehet, joista enimmät eivät olleet sotilaita ja joihin kuului Araktshejef, ajattelivat ja puhuivat, kuten tavallisesti puhuvat ihmiset, joilla ei ole vakaumusta, mutta jotka eivät tahdo näyttää semmoisilta. Nämä sanoivat, että sota, varsinkin semmoisen neron kanssa kuin Bonaparten (häntä kutsuttiin taas Bonaparteksi) ehdottomasti vaatii mitä syvämielisintä harkintaa, tieteen tarkkaa tuntemista ja siinä kohden oli Pfuel nerokas. Mutta toisekseen täytyy tunnustaa sekin puoli, että teoreetikot ovat usein yksipuolisia ja sen vuoksi ei näihin aina ole luottamista, vaan täytyy tarkoin ottaa huomioon, mitä Pfuelin vastustajat ja käytännölliset, sota-asioihin perehtyneet henkilöt sanovat ja kaikesta tästä ottaa keskiparas. Tämän suunnan miehet pitivät tuiki välttämättömänä, että Drissan leiri olisi saatava pysymään omissa käsissä Pfuelin suunnitelman mukaisesti ja muiden armeijojen liikkeet muutettavat. Vaikkakaan tämmöisellä menettelytavalla ei olisi saavutettu kumpaakaan tarkotusta, tuntui se näistä miehistä kuitenkin otollisimmalta.

Neljäs suunta oli se, jonka huomattavin edustaja oli suuriruhtinas perintöruhtinas tsesarevitsh, joka ei ollut voinut unohtaa Austerlitzin luona kärsimäänsä häpeää, jolloin hän ratsasti kaartin etunenässä kypäräpäin kuin paraadissa ja luuli sankarillisesti musertavansa ranskalaiset, vaan yht'äkkiä jouduttuaan eturintamaan töintuskin pelastui yleisen sekasorron myllerryksestä. Tämän puolueen miesten arvosteluissa oli sekä vilpittömyyttä että sen puutetta. He pelkäsivät Napoleonia, näkivät hänessä väkevyyttä, itsessään heikkoutta ja lausuivat sen suoraan julki. He sanoivat: "tästä sodasta ei koidu mitään muuta kuin surua, häpeää ja onnettomuutta! Nyt jo olemme jättäneet Vilnan, jättäneet Vitebskin ja jätämme myöskin Drissan. Ainoa järkevä teko meidän puoleltamme on rauhan solmiminen ja niin pian kuin mahdollista, ettei meitä ehdittäisi karkottaa Pietaristakin!"

Tämä katsantokanta, joka oli hyvin yleinen armeijan korkeimmissa piireissä, sai kannatusta Pietarissakin ja kansleri Rumjantsevissa, joka muiden valtakunnallisten asioiden tähden myöskin oli rauhan puolella.

Viidentenä oli Barclay de Tolly puoluelaisineen. Hän oli saanut kannattajia etupäässä sen tähden, että oli sotaministeri ja ylipäällikkö. Nämä sanoivat: "olipa hän minkälainen tahansa (näin aina alettiin), on hän kuitenkin rehellinen, toimelias mies eikä häntä parempaa ole. Antakaa hänen käsiinsä oikea valta, sillä eihän sodassa tule aikaan eikä menesty päällikkyyden kokonaisuudetta ja hän näyttää, mitä hän kykenee tekemään, kuten näytti Suomessakin. Jos armeijamme on kunnossa ja voimakas ja on peräytynyt Drissajoelle saakka vaurioita kärsimättä, niin saamme siitä kiittää ainoastaan Barclayta. Jos nyt Barclayn sijaan pannaan Bennigsen, niin on kaikki hukassa! Näyttihän Bennigsen kykenemättömyytensä jo vuonna 1807", puhuivat tämän puolueen miehet.

Kuudennet, bennigseniläiset, väittivät päinvastoin, ettei ollut ketään Bennigseniä kokeneempaa eikä toimeliaampaa ja että kävipä yli tai ympäri, häneen täytyi lopultakin palata. "Tehkööt nyt virheitä!" ja tämän puolueen miehet todistelivat, että peräytyminen Drissajoelle saakka oli mitä häpeällisin tappio ja katkeamaton sarja erehdyksiä. "Kuta enemmän he tekevät erehdyksiä, sitä parempi; ainakin he saavat sen joutuimmin nähdä, ettei semmoinen pitemmältä kelpaa", sanoivat he. "Joku Barclay ei ole ollenkaan sopiva, vaan tarvitaan Bennigsenin laista miestä, joka osotti kykynsä vuonna 1807 ja jolle itse Napoleonkin antoi tunnustuksen, ja semmoinen mies on ainoastaan Bennigsen."

Seitsemäntenä olivat ne, joita aina on olemassa varsinkin nuorten hallitsijoiden ympärillä ja joita oli tavattoman kosolta keisari Aleksanterinkin ympärillä – kenraaleja ja kenraali-adjutantteja, jotka olivat sanomattomasti kiintyneet hallitsijaan, mutta ei keisarina, vaan ihmisenä, jota he kaikesta sydämestään ja omaa voittoa pyytämättä jumaloivat, kuten häntä vuonna 1805 oli Rostof jumaloinut, ja jossa he eivät nähneet ainoastaan kaikkia inhimillisiä avuja, vaan myöskin kaikki ominaisuudet. Vaikka nämä henkilöt ihailivatkin hallitsijan vaatimattomuutta, kun tämä oli kieltäytynyt rupeamasta sotajoukkojen ylipäälliköksi, moittivat he kuitenkin tuota vaatimattomuutta, koska se oli heidän mielestään liiallista. He halusivat ja vaativat kiihkeästi vain sitä, että jumaloitu hallitsija hylkäisi liian luottamattomuutensa itseensä, julistaisi kaikkien kuullen, että hän astuu joukkojen etunenään, järjestäisi ympärilleen ylipäällikön esikuntakortteerin ja neuvotellen tarpeellisissa asioissa kokeneiden teoreetikkojen ja käytännöllisten henkilöiden kera itse johtaisi joukkojaan, jotka yksistään jo tämä seikka innostaisi ylimmilleen.

Kahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta lukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut henkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan, ei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään muuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei Bennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa itselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja sotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui hallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka muuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut menettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa, huomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja pelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja kelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti hallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta asiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja huusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia kaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan yhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla ja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta palveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä. Neljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan nääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä, todisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai vääryyttä.

Kaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä, arvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä keisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat huomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan kuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta työläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja vakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa, kun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden törmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo monilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, – loi tämä kahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä pyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan. Nousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun soittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo toiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät äänet.

Kaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei saapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään kuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa kokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista virtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä pääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä irti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.

Tämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee etupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että armeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva suhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on vahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä johdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan poistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo pakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan pitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että kehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi semmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja vallan kautta.

Juuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan leirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän puolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja Araktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut hallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä kulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti ja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin asukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä jättäisi armeijan.

Kansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan puolustamiseksi, – sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin aikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä Venäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen armeijasta lähdön tekosyyllä.

X

Tätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi päivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi haluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä Turkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi illalla Bennigsenin asuntoon.

Samana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta liikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin osottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut hallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli todistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli rakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikan chef d'œuvr'ina. ja jonka piti tuhota Napoleon, – että tämä samainen leiri oli järjetön kapine ja Venäjän armeijan perikato.

Ruhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö maakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut siellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan Bolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali Bennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä tarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli alettu pahasti epäillä.

Tshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen ikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat vielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä nurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli huoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi väsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan entiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen oven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa. Sinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä muutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien vaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti epämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien kysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän puolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt, kenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti karanneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut mikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei kuuli, oli koko homman la cheville ouvrière.³⁵ Ruhtinas Andrei sai tilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen jälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni vierashuoneeseen.

Ensi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli tavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan, tuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä milloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä monia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein oli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin. Tämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli äsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan nähnyt.

Pfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja jykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin longottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä kuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla nähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset vallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen silmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa, johon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni Tshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti haluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa tervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi olevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään Tshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että hallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli perustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä bassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana: Dummkopf … tai: zu Grunde die ganze Geschichte … tai: s'wird was gescheites d'raus werden…³⁶ Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja selvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin muistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli päättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas Andrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: "da muss ein schöner taktischer krieg gewesen seim".³⁷ – Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen, josta kuului ääniä.

Näkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli nyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja arvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän lyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot mielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä toivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia miehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä, että vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen – tieteen – eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen pohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää itseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman tenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä siksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan kansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen on tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on ehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että hän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas on itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä tahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää. Saksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja vastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden – tieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on absoluuttinen totuus.

Tämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä – näennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren sotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa sotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta, joutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin paljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan, koska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen esineenä.

Vuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi Jenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut pienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen teoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan ainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän pilkallisesti: "ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel gehen werde".³⁸ Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin kovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen – sen sovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea käytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan iloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että teoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen teoriansa pätevyyden.

Hän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa nykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki menee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla törröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot todistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.

Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän bassonsa äreä ääni.