Читать книгу: «Sota ja rauha III», страница 29

XIII

Lauantaina elokuun 30 p: nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa mullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut kannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu pois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja nuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita, liikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti täynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan tavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.

Suuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä pihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin. Kreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta, lepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut kotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi siirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti silmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui häviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen vaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan katsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista vanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa Pietarissa.

Natashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut puuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka koettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten ajatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka miten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun aikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja aikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan huoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut se, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta myöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui tämä hänestä ikävältä.

"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?" Ja kun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha lattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan, mutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa, joiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi ajatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi kuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha nousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä haavoittuneiden jono.

Tyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia, ratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.

Natasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia käsillään kiinni läksi kadulle.

Entinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla seisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty niinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan nuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi kuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.

– Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? – puheli Mavra Kusminitshna. – Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun asuntoon … vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.

– En tiedä, jos annetaan lupa – sanoi upseeri heikolla äänellä. – Tuolla on päällikkö… – ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti, joka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.

Natasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja meni heti paikalla majurin luo.

– Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? – kysyi hän.

Majuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.

– Ketä te tahdotte, neitiseni? – kysyi hän silmät sirhallaan ja hymyillen.

Natasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko käytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista kiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken mietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi ollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.

– Tietysti, miksikäs ei, – sanoi hän.

Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.

– Saavat, sanoi hän, saavat! – virkkoi Natasha supattavalla äänellä.

Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen. Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman useita haavottuneita.

– Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, – sanoi Mavra Kusminitshna.

– Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.

– Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle aikoisi, pitäisi sekin kysyä.

– Saanhan minä kysyä!

Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.

– Nukutteko te, äiti?

– Vai unta tässä saisi! – virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.

– Äiti kulta, – sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. – Antakaa anteeksi, en tee koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja. Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä tiedän, että te suostutte, – puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.

– Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, – sanoi kreivitär.

Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.

– Arvasinhan, että te suostutte… Minä menen siis sanomaan heille.

Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja uutisia.

– Kylläpä on viivytty! – virkkoi kreivi harmissaan. – Klubikin on jo kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.

– Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita meidän taloomme? – sanoi hänelle Natasha.

– Tulkoot vaan minun puolestani, – vastasi kreivi hajamielisesti. – Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä, lähtöä, lähtöä huomenna…

Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.

Hän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että vaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa äänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys siitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että siellä syntyy suuri taistelu.

Arasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia, punehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi, että jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon taisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua), niin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta – yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei käynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän toivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään ennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei virkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin luokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen kaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä. Kreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta, puhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän kuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt, vaan pelkäsi kaikkea.

XIV

M-me Schoss, joka oli käymässä tyttärensä luona, lisäsi kreivittären pelkoa entisestään kertomalla, mitä hän oli nähnyt Mjasnitskajan kadulla viinakaupan edustalla. Kun hän oli ollut kotiinsa menossa, ei hän ollut voinut kulkea katua humalaisen kansanjoukon tähden, joka tukkesi tien ja räyhäsi konttorin edustalla. Hänen oli täytynyt ottaa ajuri, jolla oli täytynyt kiertää kotiinsa toista tietä. Ajuri oli kertonut hänelle, että kansa oli särkenyt viinakaupassa tynnyreitä ja että niin oli käsketty.

Päivällisen jälkeen ryhtyi Rostovien kotiväki innostuneesti ja joutuisasti panemaan kokoon tavaroita ja valmistautumaan lähtöön. Vanha kreivi, joka hänkin oli äkkiä ryhtynyt käsiksi töihin, kulki koko iltapäivän lakkaamatta pihalta sisään ja päinvastoin järjettömästi huutaen kiirehtiville ihmisille ja täten heitä yhä kiirehtäen. Petja puuhaili pihalla. Sonja ei tiennyt, mitä tehdä, koska kreivi antoi aivan ristiriitaisia määräyksiä, josta syystä hän oli joutunut aivan ymmälle. Huutaen, riidellen ja meluten juoksi miehiä pitkin pihaa ja huoneita. Natasha oli ominaisella tulisuudellaan hänkin ryhtynyt äkkiä toimimaan. Alussa pidettiin hänen sekaantumistaan tavaroiden kokoonpanemiseen lapsenleikkinä.

Hänen luultiin ainoastaan kujeilevan eikä häntä tahdottu totella, mutta hän vaati itsepäisesti ja kiihkeästi täyttämään hänen käskynsä, äkäili ja olipa vähällä pillahtamaisillaan itkuun, kun häntä ei toteltu. Viimein pääsi hän niin pitkälle, että häneen uskottiin. Hänen ensimäinen urotyönsä, joka maksoi hänelle suunnattomia voimain ponnistuksia ja tuotti hänelle valta-aseman, oli mattojen kokoonpaneminen. Kun Natasha ryhtyi tähän työhön, oli salissa kaksi avointa laatikkoa, toinen melkein reunojaan myöten täynnä porsliiniastioita, toinen mattoja. Sitäpaitsi oli porsliiniastioita joukottain pöydillä ja aitasta tuotiin yhä uusia. Piti alkaa uusi, kolmas laatikko, jota noutamaan läksikin miehiä.

– Sonja, maltahan, kyllä me saamme nämä näinkin sopimaan, – sanoi Natasha.

– Mahdotonta, neiti, jo sitä on yritetty, – sanoi puhvetinhoitaja.

– Saattepahan nähdä, eivätkö sovi.

Ja Natasha rupesi aika vauhtia purkamaan laatikosta paperiin käärittyjä lautasia ja teevatia.

– Teevadit pitää panna tänne, mattojen väliin, – puheli Natasha.

– Mattojakin tulee hyvässä lykyssä vielä kolme laatikollista, – sanoi puhvetinhoitaja.

– Olehan vain hätäilemättä. – Ja Natasha rupesi nopeaan ja taitavasti lajittelemaan. – Näitä ei tarvita, – sanoi hän kijeviläisistä lautasista. – Nämä taas otetaan ja pannaan mattojen väliin, – sanoi hän saksilaisista lautasista.

– Jätä, veikkonen, sikseen, kyllä me tässä teemme, – sanoi Sonja nuhtelevasti.

– Ohhoh, sitä neitiä… – virkkoi vouti.

Mutta Natasha ei hellittänyt, hän purki kaikki esineet ja alkoi nopeasti järjestää niitä uudestaan laatikkoihin päättäen, ettei huonoja kotimattoja eikä liikoja astioita tarvitse ollenkaan ottaa mukaan. Kun kaikki oli saatu puretuksi, alettiin latominen uudestaan. Ja kun melkein kaikki halpa-arvoiset esineet oli poistettu, saatiin todellakin kaikki, mikä oli arvokasta, sopimaan kahteen laatikkoon. Mattolaatikon kansi ei ottanut mitenkään mennäkseen kiinni. Jonkun verran olisi kyllä esineitä voitu ottaa pois, mutta Natasha ei antanut perää. Hän siirteli ja sovitteli esineitä uudestaan ja pani puhvetinhoitajan ja Petjan, jonka hän oli saanut innostumaan tavaroiden kokoonpanemiseen, painamaan kantta kiinni ja ponnisteli itsekin kaikin voiminsa.

– Anna jo olla, Natasha, – virkkoi Sonja. – Näen kyllä että olet oikeassa, mutta ota tuo päällimäinen pois.

– En ota, – hihkasi Natasha hoitaen toisella kädellään hikisille kasvoilleen valahtaneita hiuksiaan ja toisella painellen mattoja. – Painele, Petja! Vasiljitsh, painelkaa! – huusi hän.

Mattoja painettiin miehissä ja niin painui kansi kiinni. Natasha paukutteli käsiään, kirkui ilosta ja kyyneleitä pulpahti hänen silmistään. Mutta tätä kesti vain tuokioisen aikaa. Heti ryhtyi hän toisiin toimiin ja nyt luotettiin häneen täydellisesti eikä kreivikään enään äkäillyt, kun hänelle ilmotettiin, että Natalija Iljinitshna oli peruuttanut hänen määräyksensä. Miehiä kävi vähäväliä kysymässä Natashalta, saiko sen ja sen kuorman nuorittaa tai oliko niissä kylliksi tavaroita. Natashan puuhien avulla edistyttiin aika vauhtia: tarpeettomat esineet hylättiin ja kärryihin kuormitettiin niin tiukkaan kuin vain voitiin kaikista arvokkainta.

Mutta niin paljo kuin kaiken väen voimalla aherrettiinkin, ei kuitenkaan oltu saatu läheskään kaikkea kuntoon, vaikka oli jo myöhä yö käsissä. Kreivitär oli jo nukkumassa ja kreivikin läksi levolle siirrettyään lähdön aamuun.

Sonja ja Natasha nukkuivat riisuutumatta divaanihuoneessa.

Tänä yönä kuletettiin vielä yhtä haavottunutta pitkin Povarskajan katua ja Mavra Kusminitshna, joka seisoi portilla, käännytti haavottuneen Rostovilaisten pihaan. Tämä haavottunut oli Mavra Kusminitshnan mielestä hyvin suuri herra. Häntä kuletettiin hyvin kepeissä ajopeleissä, joiden kuomujen esirippu oli laskettu alas. Kuskilaudalla istui ohjasmiehen vieressä vanha kunnianarvoisa kamaripalvelija. Takana ajoi kuormarattailla lääkäri ja kaksi sotamiestä.

– Olkaa hyvä ja tulkaa meille. Herrasväki on lähdössä pois, koko talo on tyhjä, – sanoi eukko vanhalle kamaripalvelijalle.

– Pitänee tulla, – vastasi kamaripalvelija raskaasti huoahtaen, – kun ei tässä muutenkaan tiedä mihin viedä! Onhan meillä Moskovassa oma talokin, mutta se on kaukana ja ihan kylmillään.

– Olkaa hyvä, tulkaa vain meille, meidän herrasväellä on kaikkea kyllälti, olkaa hyvä, – puheli Mavra Kusminitshna. – Onkos hän hyvinkin kipeä? – lisäsi hän.

Kamaripalvelija viittasi kädellään.

– Emme tiedä mihin viedä! Tohtorilta on kysyttävä.

Kamaripalvelija laskeutui kuskilaudalta ja meni kuormarattaiden luo.

– Mennään vain, – sanoi tohtori.

Kamaripalvelija poikkesi sitte kuormavaunujen luo, kurkisti sisään, pudisti päätään ja käski kuskin kääntämään pihaan, jonka jälkeen hän pysähtyi Mavra Kusminitshnan luo.

– Herra Jesus Kristus! – virkkoi viimemainittu. Hän ehdotti, että haavottunut vietäisiin herrastaloon.

– Herrasväki ei ole siitä milläänkään… – lisäsi hän.

Mutta kun täytyi karttaa nousua rappuja myöten ylös, saatettiin haavottunut sivurakennukseen ja asetettiin m-me Schossin entiseen huoneeseen. Haavottunut upseeri oli ruhtinas Andrei Bolkonski.

XV

Valkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä oli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin kaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei kukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.

Ainoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa Moskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden työväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla Trigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä, seminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun aikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu siihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko ympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän hinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan, kärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden tavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää tapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta hinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin. Huonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.

Rostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten elämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut vain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta rahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden oli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet maakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat ja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei siinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan eilisestä illasta ja syyskuun 1 p: n aamusta pitäen oli Rostovilaisten pihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten lähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin, sekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan Rostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia, joilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen näillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän kuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla ilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää haavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi suostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien pyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä hevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän yleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta perheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.

Kun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p: n aamulla, poistui hän makuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä nukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä aamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön. Rappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja keskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin kanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki hän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen, jolla hän viittasi näitä poistumaan.

– No onko kaikki jo valmista, Vasiljitsh? – kysyi kreivi kaljua päätään hieroskellen ja suopeasti katsoen upseeriin ja vanhukseen, joille hän nyökäytti päätään. (Kreivi piti uusista henkilöistä.)

– Vaikka paikalla pantaisiin valjaisiin, teidän ylhäisyytenne.

– Sepä mainiota! Kunhan kreivitär herää, niin sitte Jumalan nimeen matkalle. Entäs te? – virkkoi hän upseerille. – Oletteko minun talossani?

Upseeri astui lähemmä. Hänen kalpeille kasvoilleen lennähti äkkiä heleä puna.

– Kreivi, olkaa armollinen, sallikaa minun … Jumalan nimessä … sijottua jollekulle kuormistanne. Minulla ei ole mitään mukanani … kunhan pääsen vaikka kuormassa, yhdentekevää…

Upseeri ei ehtinyt sanottavaansa loppuun, kun vanha upseerinpalvelija teki kreiville samallaisen kysymyksen herransa puolesta.

– Kyllä, kyllä! – virkkoi kreivi nopeasti. – Hyvin mielelläni. Vasiljitsh, koeta järjestää jotenkin, tyhjennä pari kuormaa ja katso, että … tuota … jos mitä tarvitsee… – sanoi kreivi epämääräisesti jotain käskien.

Mutta samassa silmänräpäyksessä vahvisti upseerin lämmin kiitollisuuden osotus sen, mitä kreivi oli käskenyt. Kun kreivi katsahti ympärilleen, näki hän pihalla, portilla ja sivurakennuksen ikkunassa haavottuneita ja upseerinpalvelijoita. Kaikki katsoivat kreiviin ja alkoivat lähetä portaita.

– Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, lähteä kuvahuoneeseen. Mitä suvaitsette käskeä kuvien suhteen? – sanoi vouti.

Ja kreivi meni sisään yhdessä hänen kanssaan uudistaen määräyksensä siitä, ettei olisi annettava kieltoa niille upseereille, jotka pyytävät päästä mukaan.

– Voihan sitä jotain puolentaa, – lisäsi hän hiljaisella salaperäisellä äänellä aivan kuin peläten, että joku kuulisi hänen sanansa.

Kello 9 heräsi kreivitär ja Matrjona Timofejevna, hänen entinen sisäkkönsä, joka palveli kreivittärellä santarmipäällikön tapaisena henkilönä, tuli ilmottamaan kreivittärelle, että Maria Karlovna on hyvin loukkaantunut ja että neidin kesäpukuja ei saa jättää tänne. Kreivittären kyselyjen johdosta, miksi m-me Schoss oli loukkaantunut, kävi ilmi, että hänen kirstunsa oli otettu pois kuormasta ja että kaikkia kuormia puretaan, kun muka haalitaan mukaan haavottuneita, jotka kreivi oli yksinkertaisuudessaan käskenyt ottaa mukaan. Kreivitär käski kutsumaan luokseen miehensä.

– Mitäs se semmoinen on, ystäväni? Minä kuulin, että tavaroita taas puretaan.

– Niin … tuota ma chère¹⁹⁵ minä aijoin sanoa sinulle vain, että … ma chére kreivittäreni … minun luonani kävi eräs upseeri, pyytävät antamaan muutamia kuormarattaita haavottuneille. Onhan se kaikki yhtä etua ja ajattelehan, minkälaista olisi heidän jäädä tänne!.. Ovathan he meidän huostassamme, itse olemme heidät kutsuneet, siellä on upseeria … tiedätkö, että minä … tuota … ma chère, että … tuota … ma chère, lähtekööt mukaan … eihän tässä ole mitään kiirettä.

Kreivi sanoi tämän arasti, kuten hänen tapansa oli puhua aina silloin, kun oli puhe rahoista. Kreivitär taas oli tottunut tähän äänilajiin, joka aina ennusti jotain semmoista asiaa, josta koitui häviötä lapsille, kuten esimerkiksi jonkun tauluhuoneen tai kasvihuoneen rakentaminen ja kotiteatterin tai kotiorkesterin järjestäminen, mutta hän oli myöskin aina tottunut panemaan sitä vastaan, mitä tuo äänen sävy ilmaisi sekä piti sen myöskin velvollisuutenaan.

Hän otti entisen nöyrän, surkean muodon ja sanoi miehelleen:

– Kuulehan, kreivi, sinä olet vienyt asiat niin pitkälle, ettei talolla enään ole mitään arvoa ja nyt tahdot tuhota kaiken meidän lastemme – omaisuuden. Olethan itse puhunut, että talossa on hyvyyttä 100 tuhannen edestä. Minä, ystäväni, en suostu en vaikka mikä olisi. Tee kuten tahdot! Haavottuneilla on hallituksensa, sen he tietävät. Etkö muista, että Lopuhinit tuolta vastapäätä muuttivat jo toissa päivänä kaikkineen päivineen. Sillä tavalla oikeat ihmiset tekevät. Me vain olemme pöllöjä. Sääli toki lapsia, ellet minua sääli.

Kreivi alkoi viittoa käsillään ja läksi huoneesta mitään virkkamatta.

– Isä, mistä on kysymys? – sanoi hänelle Natasha, joka oli hänen jälestään tullut äidin huoneeseen.

– Ei mistään! Mitä se sinuun kuuluu! – sanoi kreivi äkäisesti.

– Onpas, minä kuulin, – sanoi Natasha. – Miksi äiti ei tahdo?

– Mitä se sinuun kuuluu? – kiljasi kreivi.

Natasha siirtyi ikkunan ääreen ja vaipui ajatuksiinsa.

– Kuulkaahan isä, Berg tuli meille, – sanoi hän katsoessaan ulos.