Читать книгу: «Sota ja rauha III», страница 27

VII

Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.

Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä. Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen (näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin loukkautumaan.

Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.

Ainoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut Pietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa vastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa pysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa äänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: "teillä on näkyy ruvettu menemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla keksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se on keksitty. Kaikissa … sillä tavalla tehdään". Näin sanottuaan meni Maria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan kohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.

Vaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa narrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan eräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä mielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.

Ruhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut unohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä ja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui tavata tytärtään:

– Hélène, j'ai un mot à vous dire, – puheli hän tyttärelleen vieden hänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. – J'ai eu vent de certains projets relatifs à … Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez tant souffert… Mais, chère enfant … ne consultez que votre coeur. C'est tout ce que je vous dis.¹⁷³

Ja tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä poskea vastaan ja poistui.

Bilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan ja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä, joita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä näyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerran petit comitéssa¹⁷⁴ ystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.

– Ecoultets, Bilibene (Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin Bilibin oli aina sukunimeltä), – sanoi hän ja kosketti Bilibinin hännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä sormuksia. – Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je faire? Lequel des deux?¹⁷⁵

Bilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja vaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.

– Vous ne me prenez pas en aavistamatta, vous savez, – sanoi hän. – Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez vous. Si vous épousez le prince (se oli nuori mies), – hän käänsi sormensa koukkuun, – vous perdez pour toujours la chance d'épouser l'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a une espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous faites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du grande … le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant¹⁷⁶ – ja Bilibin suoristi otsanahkansa.

– Voilà un véritable ami! – sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran koski kädellään Bilibinin hihaan. – Mais c'est que j'aime l'un et l'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie pour leur bonheur à tous deux¹⁷⁷ – sanoi Helena.

Bilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta ei hänkään kykene päästämään.

"Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la question. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois",¹⁷⁸ – ajatteli Bilibin.

– Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? – sanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun alaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. – Suostuuko hän?

– Ah! Il m'aime, tant! – sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui, että Pierre myöskin rakasti häntä. – Il fera tout pour moi.¹⁷⁹

Bilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina olevaa vastausta.

– Même le divorce¹⁸⁰ – sanoi hän.

Helena naurahti.

Yksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton laillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi alituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli ruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä ajatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero ja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi hänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi iloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä avioliittoon miehen eläessä.

Näillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta tuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä aamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.

Kuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän pilkallisesti.

– Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon… – sanoi vanha kreivitär.

– Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma position j'ai des devoirs,¹⁸¹ – sanoi Helena muuttaen puheen ranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui piilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.

– Mutta, ystäväni…

– Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint Père qui a le droit de donner des dispenses…¹⁸²

Tällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle, että hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä…

– Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse contre lui parce qu'il ma manqué parole.¹⁸³

– Comtesse, à tout péché miséricorde,¹⁸⁴ – sanoi nuori, vaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui sisään.

Vanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa paikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha ruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.

"Ei, hän on oikeassa", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki mielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon johdosta. "Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä nuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin yksinkertaista", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.

Elokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti miehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N: n kanssa ja siitä, että hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää miestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät muodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.

"Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et puissante garde. Votre amie Hélène".¹⁸⁵

Tämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.

VIII

Borodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin patterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin Knjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta ja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten seassa.

Ainoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi mitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen tänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja nukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että hän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään ja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän tavallisia oloja ei ollut.

Vaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin kaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin oli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen välinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama ammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se kuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.

Kulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre tiepuoleen.

Illan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre laskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja katseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui myötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän vavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut, kuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme sotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta risuista.

Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa. Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä välittämättä ja pakisivat keskenään.

– Keitä sinä olet? – kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä tarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli, nimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen mies.

– Minä? Minäkö? … – kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli välttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta asemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä olisivat voineet häntä ymmärtää. – Minä olen oikeastaan nostoväen upseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt olen kadottanut mieheni.

– Vai sillä tavalla! – sanoi eräs sotamiehistä.

Toinen sotamies pyöritti päätään.

– Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! – sanoi ensimäinen ja ojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.

Pierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui kaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli syönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi lusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat sotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.

– Mihin sinä olet menossa? Sano pois? – kysyi taas eräs sotamies.

– Moschaiskiin.

– Taidat olla herra.

– Niin olen.

– Mikäs on nimesi?

– Pjotr Kirillovitsh.

– No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.

Sotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.

Kukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta kaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre kokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että hän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan, sillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä olisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri kaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi Pierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.

– Teidän ylhäisyytenne, – sanoi hän, – olemme olleet täydellisessä epätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa hyvä.

– Aivan niin, – sanoi Pierre.

Sotamiehet pysähtyivät.

– Taisitpa tavata omasi? – sanoi yksi heistä. – Noh, hyvästi nyt Pjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?

– Hyvästi Pjortr Kirillovitsh! – virkkoivat toisetkin.

– Hyvästi, hyvästi! – sanoi Pierre ja läksi menemään ratsupalvelijansa kanssa majapaikkaan.

"Pitäisi niille jotakin antaa", ajatteli Pierre ja tarttui taskuunsa. "Ei, ei tarvitse", sanoi hänelle jokin ääni.

Majapaikan huoneissa ei ollut yhtään tilaa, kaikki huoneet olivat täpösen täynnä. Pierre meni pihalle, nousi ajopeleihinsä, painautui pitkälleen ja peittäytyi umpipäihin.

IX

Tuskin oli Pierre laskenut päänsä tyynylle, kun hän alkoi vaipua uneen. Mutta äkkiä kuului melkein yhtä selvästi kuin todellisuudessakin ammunnan pauketta, kuului voihketta, huutoja, luotien iskuja maahan, haisi vereltä ja ruudilta ja kauhun ja kuolemanpelon tunne valtasi hänet. Hän aukasi säikähtyneenä silmänsä ja kurkotti päätään sinellin alta. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista. Portilla käveli ainoastaan jokin upseerin palvelija joka puheli piharengin kanssa ja läiskytteli jaloillaan liassa. Pierren pään kohdalla lautakatoksen mustassa korkeudessa rupesivat kyyhkyset rapisemaan sen liikkeen johdosta, jonka hän oli saanut aikaan kuuntelemaan kohotessaan. Kautta koko pihan oli levinnyt rauhallinen ja tänä hetkenä Pierrestä suloinen ja voimakas pihan, heinän, lannan ja tervan haju. Kahden mustan katoksen lomasta siinsi kuulakka tähtikirjainen taivas.

"Jumalan kiitos, ettei sitä enää ole", ajatteli Pierre vetäen taas päänsä umpeen. "Oi miten kauhea on pelko ja miten häpeällisesti olen antautunut sen valtaan! Vaan he … he ovat kaiken aikaa pysyneet lujina ja levollisina loppuun asti" … ajatteli hän.

Heillä tarkotti Pierre sotamiehiä, niitä, jotka olivat olleet patterilla ja myöskin niitä, jotka olivat häntä syöttäneet ja niitäkin, jotka olivat rukoilleet pyhäin kuvain edessä… He – nuo kummalliset ja tähän saakka hänelle tuntemattomat, he – erosivat hänen ajatuksissaan selvästi ja räikeästi kaikista muista ihmisistä.

"Olla sotamiehenä, yksinkertaisena sotamiehenä", ajatteli Pierre uneen vaipuessaan. "Antautua tuohon yhteiseen elämään koko olennoltaan ja syöpyä siihen, mikä heidät tekee semmoisiksi. Mutta mitenkä saisi riistetyksi itsestään pois kaiken tämän liian ja pirullisen ja sisäisen ihmisen ikeen kuristuksen? Oli aika, jolloin olisin voinut sen tehdä. Minä voin karata isäni luota, minkä mieleni teki. Minut olisi voitu lähettää sotamieheksi kaksintaistelun jälkeen Dolohovin kanssa". Ja Pierren ajatuksiin välähti päivälliset klubissa, joilla hän esitti Dolohoville taisteluvaatimuksensa ja hyväntekijä Torschkissa. Ja Pierren mielikuvitus näkee nyt juhlallisen kokouksen. Tämä kokous tapahtuu englantilaisessa klubissa. Jokin tuttu henkilö, läheinen ja rakas, istuu pöydän päässä. Sehän on hän! Se on hyväntekijä. "Mutta eikö hän ole kuollut?" ajatteli Pierre. "Kuollut on, mutta en tiennyt, että hän on elossa. Ja miten minun on sääli, että hän kuoli ja miten olen iloinen, että hän taas elää! Yhdellä puolen pöytää istui Anatol, Dolohof, Nesvitski, Denisof ja muita samallaisia (näiden ihmisten luokka oli Pierren mielessä unissa yhtä selvä kuin niidenkin ihmisten luokka, joita hän sanoi heiksi), ja nämä miehet, Anatol, Dolohof ja muut pitivät kovaa ääntä ja lauloivat, mutta heidän huutonsa eivät kyenneet tukahduttamaan hyväntekijän ääntä, joka väsymättä puhui ja hänen äänensä kaiku oli yhtä merkitsevä ja laantumaton kuin taistelutantereen jylinä, mutta se oli lempeä ja lohduttava. Pierre ei käsittänyt, mitä hyväntekijä puhui, mutta hän tiesi (ajatusten sarja oli yhtä selvä unessakin), että hyväntekijä puhui hyvyydestä ja mahdollisuudesta olla sitä, mitä olivat he. Ja kaikilta puolin ympäröivät he, vaatimattomine, suopeine ja lujine kasvoineen hyväntekijää. Mutta vaikka he olivatkin hyviä, eivät he katsoneet Pierreen eivätkä tunteneet häntä. Pierren teki mieli kiinnittää itseensä heidän huomionsa ja sanoa heille jotain. Hän nousi hieman koholleen, mutta samassa hetkessä kylmenivät hänen jalkansa ja paljastuivat. Häntä rupesi hävettämään ja hän peitti kädellään jalkansa joilta todellakin oli sinelli valahtanut syrjään. Sinelliä korjatessaan aukaisi Pierre tuokioksi silmänsä ja hän näki entisen katoksen pylväät ja pihan, mutta nyt olivat nämä kaikki sinisen hämärät ja vaaleat ja niissä välkkyi kasteen tai kuuran kimmellys.

"Sarastaa", ajatteli Pierre. "Ei, ei se ole sitäkään. Minun täytyy kuunnella loppuun ja käsittää hyväntekijän sanat". Hän painautui takaisin sinellin alle, mutta nyt oli kokous ja hyväntekijä poissa. Jälellä oli ainoastaan ajatuksia, selvin sanoin ilmaistuja ajatuksia, joita jokin oli lausunut tai joita hän itse oli miettinyt.

Muistellessaan näitä ajatuksia oli Pierre vakuutettu siitä, että vaikka ne olivat syntyneetkin kuluneen päivän vaikutuksista, joku sittenkin oli ne hänelle lausunut. Hänestä tuntui, ettei hän valveilla ollessaan ollut koskaan kyennyt ajattelemaan ja lausumaan ajatuksiaan sillä tavoin.

"Kaikista vaikein asia on alistaa ihmisen vapaus Jumalan lakien alle", puhui ääni. "Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä; Häntä pakoon ei pääse. Ja he ovat yksinkertaisia. He eivät puhu, vaan toimivat. Sanottu sana on hopeata, mutta sanomaton kultaa. Ihminen ei voi hallita mitään, niin kauan kun hän pelkää kuolemaa. Vaan ken ei sitä pelkää, hänen on kaikki. Ellei olisi kärsimyksiä, ei ihminen tuntisi rajojaan eikä tuntisi omaa itseään. Kaikista vaikeinta, (jatkoi Pierre ajatustaan unissaan tai kuuli edelleen) on se, että osaisi yhdistää sielussaan kaiken merkityksen. Yhdistääkö kaikki?" sanoi Pierre itselleen. "Ei, ei yhdistää… Ajatuksia ei voi yhdistää, vaan kaikki nämä ajatukset täytyy paljastaa se, se juuri pitää tehdä! Niin, ne täytyy paljastaa!" – toisti Pierre itselleen sisäisesti riemuiten ja tuntien, että nimenomaan ja ainoastaan näillä sanoilla voidaan ilmaista se, mitä hän tahtoo ilmaista ja ratkaistaan häntä runteleva kysymys.

– Niin, ne pitää paljastaa, ne pitää paljastaa.

– Pitää valjastaa, on jo aika valjastaa, teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne, – toisti jokin ääni – pitää valjastaa, on jo aika valjastaa…

Ääni oli ratsupalvelijan, joka oli tullut herättämään Pierreä. Aurinko lietsoi suoraan vasten Pierren kasvoja. Hän katsahti likaiselle majatalon pihalle, jonka keskellä sotamiehet juottivat kaivosta laihoja hevosiaan ja jolta alkoi lähteä kuormia liikkeelle. Inhon tuntein kääntyi Pierre poispäin ja sulettuaan silmänsä heittäytyi taas pitkälleen ajopeleihin. "Ei, en tahdo tuota, en tahdo tuota nähdä enkä ymmärtää, tahdon ymmärtää ainoastaan sitä, mikä minulle unessa näyttäytyi. Tuokioinen vielä! – ja minä olisin käsittänyt kaikki. Mitä minun pitää tehdä? Paljastaa, mutta mitenkä paljastaa kaikki?" Ja Pierre tunsi kauhistuneena, että sen merkitys, mitä hän oli nähnyt ja ajatellut unissaan, oli sortunut raunioiksi.

Ratsupalvelija, kuski ja piharenki kertoivat Pierrelle, että eräs upseeri oli tullut tuomaan sanaa, että ranskalaiset olivat alkaneet marssia Moschaiskia kohti ja että meikäläiset peräytyivät. Pierre laskeutui alas ja käskettyään valjastamaan hevoset ja ajamaan perästään hän läksi jalkasin kaupungin halki. Sotaväki läksi asemiltaan ja jätti paikoilleen noin 10 tuhatta haavotettua. Näitä haavotettuja näkyi pihoissa, talojen ikkunoissa ja tungeksi kaduilla. Niiden rattaiden luona kaduilla, joilla piti kulettaa haavottuneita, huudettiin, kiroiltiin ja lyötiin toisiaan. Kun Pierren ajopelit jonkun ajan kuluttua olivat tavottaneet hänet, luovutti hän niissä sijan eräälle tutulle haavottuneelle kenraalille ja matkusti yhdessä tämän kanssa Moskovaan saakka. Matkalla sai Pierre tietää lankonsa ja ruhtinas Andrein kuoleman.