Читать книгу: «Panu», страница 4

VI

Ilta alkoi pimetä, ja vähitellen tyhjeni jää. Siellä täällä nuuskiskeli vain jokin tuuheakarvainen koira rekien sijoja, ja hoilotteli joku kotiteko-oluesta juopunut markkinamies. Vähitellen vetäysivät nekin maihin, eikä kuulunut enää muita ääniä kuin kosken kohina suvannon päässä.

Samassa kun päivä pimeni, syttyi tulia taloissa, rannoilla ja metsissä. Huoneita kun oli vain vähän ja nekin vuokratut rikkaimmille ja kaukaisimmille kaupustelijoille, täytyi suurimman osan markkinaväestä viettää yönsä päivänsä taivasalla. Sakea, suojaava kuusikko rannalla oli kuin sotaleiri nuotiotulineen, joita roihusi vieri vieressään kiinni. Metsä, josta ei saanut puuta kaataa, oli ikivanhoista ajoista tähän tarpeeseen rauhoitettu. Vuoteena oli makaavilla havuja, niiden päällä nahkoja ja peitteenä taas nahkoja niillä, jotka niitä tarvitsivat. Lappalaiset ja muut, joilla oli poroja, olivat niiden kanssa sijoittuneet vähän ylemmä rannasta petäjikkökankaalle, jossa kasvoi jäkälää.

Suuren kankaalle kaatuneen hongan kylkeen oli sijoittunut puolikymmentä miestä. Suuri tervasnuotio roihusi heidän keskellään valaisten laajalti harvaa metsää, jossa puuhun kytketyn poron sarvet häämöttivät.

Ympäriltä kuului toisten porojen kellojen kilinää, ja silloin tällöin usahti koira metsässä estäen irtaimia liian kauaksi loittonemasta. Miehet olivat juuri ateriansa lopettaneet, siirtäneet padan hankeen kannon päästä ja istuutuneet höyryävän oluthaarikan ympärille, jonka sisältöä olivat padassa lämmittäneet. He olivat kaikki poronnahkoihin puetuita, mustanpuhuvia ja pieniä, vaikka joukossa oli joku kookkaampikin.

–Huonot markkinat! virkkoi miehistä muuan.

–Eihän ollut meillä paljon myydäkään.

–Jos olisi odotettu huomiseen, ehkä olisi hinta noussut.

–Tuskinpa olisi, ainahan se on aattona ylinnä. Eikä kuulu tulevan ulkolaisia ostajiakaan.

–Mistä sen oikein kuulitkaan, Hilppa?

–Panulainen sanoi voudin miesten tienneen.

–Siinä oli! Ne vanhat liittolaiset! Pyyhitään, miehet, partojamme.

–Olipa tuo nyt tuon vertaisilla hintana mikä tahansa … emmehän ole oikeastaan kaupantekoon tulleetkaan.

–Tokkohan tulee Reita?

–Lupasi tulla.

–Tunsiko sinut, kun häntä puhuttelit?

–Mistä olisi minut tuntenut. Poikanenhan tuo vielä oli lähtiessään … ei ollut pulkassa pysyä, kun häntä kyyditsin vetten taa. Esteli ensin tullakseen, mutta sitten lupasi.

–Hänen äitinsäkö kuului kuolleen?

–Kuolleen kuului.

–Hullu sitäkin, kun jätti heimonsa ja lähti muualta apua hakemaan.

–Ei se sanonut silloin uskaltavansa tälle puolen vesien jäädä, niin pelkäsi Panua.

–Olisi heidät piilotettu. Mutta olla sillä Reidalla isänsä luonto, niin muuttuisivat tässä menot.

–Kun ei vain Panu kerkiäisi saada pahaa aikaan. Jos lumoaa tai lopettaa?

–Ei sen taiat Reitaan pysty. Ei sanonut poika pelkäävänsä.

–Täällä on mies! huudahti iloinen ääni pimeässä, ja samassa paarusti kaksi miestä puitten välitse tulen piiriin.

–Terveheksesi, Reita! huudahtivat miehet. Käy istumaan keskellemme, tuoss' on poron talja puun tyvellä. Juomme tervehdykseksesi!

–Juomme tervehdykseksesi!

–Tunnetko meidät kaikki!

–Äiän tuntenen, äijeä en, vaan kuulenhan teidät kotipuoleni miehiksi.

–Kauan olit maailmalla, lienet missä asti matkannutkaan?

–Läpi Suomen olen kulkenut, Turkuun tulin, siellä kuoli äiti ja siskot, minä nuorin eloon jäin.

–Panulassa on siskosi orjana.

–Vai ei ole Annikkia hengiltä pannut?

–Ei olisi annettu orjaksi, mutta metsästä löysi ja hallussaan piti. Mutta hänen ei lienekään aivan huono ollakseen; hyvä on emäntä heimolaiselleen kuten muillekin; pitää lasta kuin omaansa. Muistatko lähtösi?

–Enhän paljon muuta muista, kuin mitä äiti kertoi. Heimot riitautuivat, syntyi viha, isäni tapettiin. Eivät meitä jaksaneet suojella sukulaiset, pois täytyi paeta.

–Huono se oli teko suvultamme, mutta heikkoja oltiin silloin. Nyt ovat miehet muuttuneet ja miehet miehistyneet.

–Mitenkäpä lienevät? Kahta mahtavampihan lienee Panu nyt; pappiakin uhkaa.

–Kuule, kun haastan, vai haastaako joku muu?

–Haasta, Aslo, sinä parhaiten tiedät, sinä kielevin miehistä.

–Ja tuumissa taitavin … haasta!

Hän, joka koko ajan oli keskustelua johtanut, nuorenpuoleinen mies, alkoi:

–Toistakymmentä vuotta on nyt Panu hallinnut, pitänyt anastamaansa valtaa kuin paras pajari. Uhria uhrauttaa, taikoja teetättää, uhrimenoilla kansaa rasittaa, mutta kansa on kyllääntynyt, eikä lähde apua Panun uhreista eikä taioista. Eivät ole haltijat hänen vallassaan, ei ole Tapio kuulevinaan, eikä mielly metinen Mielikki. Paljon povaa, arpoo, ennustaa, taikoo, mutta ei ole oikeita tietäjän tietoja, eivät kuule jumalat, eivät anna vastauksiaan isäin henget, kun ei kykene heidän luonaan käymään, ei taida loveen langeta. Toista oli isäsi. Sen tiedot olivat perintötietoja, tarkka oli hänen aavistustensa vainu, häntä haltijat lempi. Kaivaten häntä muistaa kansa, alkaa nurista jo Panun omakin heimo. Sinua vuottavat, ja sinua vuotamme me. Tule sinä takaisin, sinut huudamme ensi käräjissä tietäjäksi.

–Minut tietäjäksi?

–Sinutpa tietenkin. Vanhaa sukua olet, voimaa on verissäsi, tietosi synnynnäistä, sinulla on isäsi neuvot, jonka oppiakin jo kävit.

–Sen jälkeen olen käynyt parempaa oppia.

–Sitä parempi.

–Olen kastettu!

–Ka, kastetuitahan mekin, tulet kotiin ja peseyt pyhässä lähteessä … sillähän siitä pääset.

–Mutta minä en tahdo siitä päästä.

–Ka, mikset?

–Velhot, taikurit ja noidat ovat Jumalalle kauhistus. Minä en tahdo olla velho.

–Mutta olihan isäsikin velho?

–Minä olen oppinut sen, mikä on parempi.

–Emmehän ymmärrä. Mutta tule pois ja rupea johtajaksemme. Kukistamme Panun, rakennamme sinulle isäsi tuvan, annamme sinulle, mitä tarvitset. Me työtä teemme, kalastamme, metsästelemme, sinä jumalia lepyttelet, kyselet onnea Ukolta ja Ahdilta.

–Ne ovat helvetin henkiä, ei ole kuin yksi Jumala: isä, poika ja pyhä henki.

–Viemme onnen Panun väeltä. Kostamme sukusi surman. Tapamme hänet, joka taattosi tappoi.

–Ei sinun pidä tappaman, sanoo Herra. Kostaa tahdon, mutta toisella tavalla.

–Sano, millä tavalla.

Reita, joka oli istunut puun tyvellä, syrjin miehiin, käänsi nyt kasvonsa päin nuotioon ja alkoi puhua:

–Jättäkää nämä tuumanne ja luopukaa pakanallisista, pahoista menoistanne. Särkekää epäjumalanne ja kirotkaa ne; kääntykää ainoan oikean Jumalan puoleen, joka on kaikkivaltias ja väkevä ja vanhurskas ja iankaikkinen ja joka lähetti ainoan poikansa meidän syntejämme sovittamaan. Hän antaa paistaa päivänsä niin hyville kuin pahoillekin. Jos hänet otatte, niin tulen minä kanssanne ja opetan teille uudet tiedot ja uudet uskot ja opetan teitä rukoilemaan ja iankaikkisen autuuden taivaassa saavuttamaan.

Kuunneltuaan tätä puhetta, kasvoissa ilme niinkuin eivät olisi sanaakaan siitä käsittäneet, vaikenivat miehet toisiaan ikäänkuin ujostellen silmäillen. Sitten luuli Aslo hänet oikein käsittäneensä ja virkkoi:

–Ilakoit kanssamme, leikkiä lasket.

–Tosia totisia puhun.

–Sano suotta puhuneesi ja tule kerallamme, niin valjastamme porot ja lähdemme yötä myöten pyyhkimään.

–Niin on, kuin sanoin … lähtenette ensin papin luo, niin sitten tulen.

Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten virkkoi Aslo surunvoittoisella äänellä:

–Ei ole sinusta mieheksemme. Etpä ollutkaan isäsi poika. Isäsi oli toista miestä.

–Se oli jalo mies! lisäsi eräs toinen miehistä.

–Ja isoisäsi sitäkin jalompi! virkkoi kolmas.—Sotia käydä osasi, vihollisen sanoin sokaisi, kuohuviin koskiin juoksutti, korkeiden vaarain harjuilta pohjattomiin kuiluihin syöksi.

–Mutta on sitä minussakin vielä miestä! huudahti Reita.

–Lieneekö mihinkään … toisen orjaksi, papin rengiksi … siinä miehuutesi.

–Uuden uskon teille annan ja uudet opit neuvon!

–Ei ole uusista usoista, vierahista valtiaista. Käydään levolle, miehet, ja huomenna lähdetään. Ei ollut meillä asiata tänne. Tulimmehan koettamaan, kun saapuneesi kuulimme. Palvellaan itse jumaliamme ja haltijoitamme lepytellään niinkuin osataan.

Miehet eivät sen enempää Reidasta välittäneet, kääriytyivät vaatteisiinsa ja heittäytyivät hankeen levähtääkseen.

Vähän nolostuneena poistui Reita heimolaistensa luota. Ne kai häntä nyt halveksivat ja ylenkatsovat ja kertovat kaikelle suvulle, että hän on raukka ja pelkuri, joka ei isänsä kuolemata kosta. Liekö totta, niinkuin sanotaan, ajatteli Reita kulkiessaan kylää kohti, etteivät kostamattomat vainajat saa rauhaa haudoissaan? Sitä oli äiti puhunut ja aina kostamaan kiihoittanut, teroittanut sitä vielä viimeisessä hengenvedossaankin, hankeen vaipuessaan, kun voimat pettivät ja hän siihen nääntyi.—Kosta isäsi surmaajalle! oli kuiskannut. Ja usein oli äiti näin puhunut:—Eivät kyenneet isääsi jumalansa auttamaan. Ota sinä itsellesi toinen jumala, joka on voimakkaampi, ota Ruotsin Jumala.—Se olikin mahtava Jumala, ja suuri oli sen huone, katto niin korkealla, että päätä huimasi, ja koreita kuvia täynnä; kullalle ja hopealle kiilsivät pappien puvut kynttiläkruunujen valossa, ja ihanasti helisivät veisuu ja soitto. Ne, jotka hänet tiepuolesta korjasivat ja lämpimään veivät ja huostaansa ottivat, nuo hyvät ihmiset Turussa, ne olivat jouluna hänet ensi kerran kirkkoon vieneet. Ja siellä oli puhuttu lapsesta, joka toi rauhan maailmaan ja ihmisille hyvän tahdon ja käski vihamiehiäänkin rakastamaan. Eikä hän pitkään aikaan äitiään muistanut eikä kostoa ajatellut, vaan ajatteli, kuta enemmän miehistyi näiden hurskaiden ihmisten seurassa, miten kerran vielä kotiinsa pääsisi ja saisi heimolleen ilmoitetuksi, mitä tiesi Ruotsin suuresta Jumalasta. Muistui kuitenkin kostokin mieleen ja äidin manaus, varsinkin silloin, kun näki noitia poltettavan Turun tullin takana. Nyt se ajatus taas häntä puristi, mutta ei hän tahtonut päästä siitä selvyyteen. Mutta olihan pappikin puhunut kostosta, joka ei velhoja säästä, ja äsken oli hän uhannut Panua: »Kuolema sinulle, jos sinut taikuudesta tavataan!» Kosto, Ristin-Kiesuksen kosto taikurille! Ja ikäänkuin sisällisen leimauksen valossa selvisi hänelle yht'äkkiä hänen tehtävänsä. Hänen herkkä mielensä innostui siitä niin, että hän juoksujalassa riensi jatkamaan tehtäväänsä, jonka oli pastorilta saanut.

Päiväkauden oli hän hiipiellyt Panun kintereillä vakoillen hänen toimiaan. Äsken oli hän hänet kadottanut näkyvistään, ja Panu oli haihtunut kuin aave näkymättömiin. Mutta yht'äkkiä välähti hänen päähänsä vaistomainen ajatus siitä, minne Panu oli kadonnut, niinkuin se välistä välähtää tarkalle metsämiehelle, joka on riistan jäljiltä eksynyt. Ja suoraan kuin nuoli riensi hän jään yli voudin niemeen, jossa oli kuullut olevan vanhan pyhän lehdon ja pakanallisen uhripaikan.

Kierrettyään ensin voudin talon, jonka pihalla paloi tervassoihtuja ja joka oli täynnä hevosia, rekiä ja pulkkia, ja josta kuului isoäänistä haastelua ja väliin ruotsinkielistä puhetta, kulki hän pienen pellon poikki sakeaan kuusikkoon, josta vain kaitainen polku vei niemen kärkeen päin. Sitä kulkiessaan kuuli hän ääniä jäljeltä päin ja kätkeytyi näreen juureen, jossa hänen ohitsensa samassa kulki kaksi henkilöä, mies ja nainen. Reita tunsi heti heidät molemmat, toinen oli Panu, toinen eräs kirkonkylän vaimoja.

–Kyllähän minä sitä niillä puilla lämmitin, kuului vaimo puhuvan. En luullut enää tulevasikaan … siunatkoon sinua, että tulit … ukon kaatamilla puilla lämmitin niinkuin käskit, ja kosken vaahdosta vesikiven päältä on vesi kerätty … vastat ovat kolmen verotalon maalta… Lieneekö ollut pahaksi, kun Kiesuksen nimeen löylyn löin, toisen löylyn Maahisen…

Enempää ei Reita kuullut. Kun menijät katosivat, lähti hän heidän jälkeensä hiipimään ja tuli pian pienelle pyöreälle aukealle, jonka keskessä kasvoi suuri kuusi, ja sen juuresta häämötti vähäinen, musta sauna. Sen ovi avautui juuri, ja paksu huuru pullahti ulos. Reita hiipi lähemmä, painoi kasvonsa savureikään, joka oli vastalla tukittu, siirtyi ikkunaluukulle, löysi siitä raon, tähysteli sisään, muuttautui taas savureiälle ja poistui sitten kiireisin askelin samaa tietä, jota oli tullut.

VII

Yksinään istui pastori suuressa tuvassaan pöydän takana talikynttilän ääressä saarnaansa valmistellen. Edessään oli hänellä raamattu ja pieni paperipalanen, johon tuon tuostakin teki muistiinpanoja. Mutta ajatellessaan saarnansa sisältöä ja sen muotoa tunsi hän kykenemättömyytensä saada ne sellaisiksi kuin olisi tahtonut. Kuta useammin hän täällä saarnasi, sitä vaikeampaa oli hänestä saada sanansa asetetuiksi niin, että ne kuulijakunnasta häntä vastaan kajahtaisivat. Ne istuivat kuin aholla mustat kannot jäykkinä ja tönkköinä. Puolinaisesti ne vain häntä ymmärsivät, eikä ollut parhaimmissakaan muuta kuin kuori kristinuskoa, kun alla oli vielä musta, paksu pakanuus melkein rikkomatonna.

Työ oli vielä melkein aloittamatonta, suuri korpi kaatamaton, ja mitä siellä lieneekin ollut viljelemättömiä aukkoja, sinne ne haihtuivat kuin pälvet puitten juurille.

Hän oli ajatellut kohtaustaan Panun kanssa. Vaikkei hän tahtonut sitä itselleen myöntää, oli se kuitenkin vaikuttanut häneen masentavasti. Tähän saakka hän oli tavannut nöyriä ja väistyviä olennoita, jotka häntä pelkäsivät. Tämä oli asiastaan niin varma, että uskalsi tulla häntä uhkaamaan hänen omassa kodissaan. Ellei hän olisi niin varma vallastaan, ei hän niin esiintyisi. Voisiko koskaan sen miehen niskat taittaa? Uskaltaisiko täällä kukaan ojentaa auttavaa kättä hänen kukistamisekseen?

Tultuaan äsken tuvasta oli hän tavannut vaimonsa vapisemassa tuolla karsinassaan. Kerrottuaan hänelle, mitä oli tapahtunut, oli hän heittäytynyt hänen syliinsä ja pyytänyt itseään suojelemaan.—»Sinulle ei hän mitään voi, mutta minulle hän kostaa … minä näin sen hänen silmistään, kun raotin ovea, silloin kun hän porstuan läpi kulki.» Ja hän alkoi pyytää ja rukoilua, ettei hän rakentaisi riitaa sen miehen kanssa, ettei käyttäisi väkivaltaa; se ei mitään hyödyttäisi … saarnaamalla, opettamalla ja neuvomalla, hyvyydellä ja hellyydellä he olisivat voitettavat. Voisiko se mitään tehdä, voivatko velhot yleensä tehdä pahaa sillä salaperäisellä tavalla kuin luullaan? Mutta olivathan ystävät ja sukulaiset heitä kaikilla Lapin noidilla peloittaneet! Yksin piispakin oli jäähyväispuheessaan varoittanut ja kehoittanut aina rukoilemaan ja heitä vastaan valveillaan olemaan. Hänen vaimollaan oli heikko usko, sen hän tiesi itsekin, ja siksi hän ehkä niin pelkäsi. Sillä miehellä oli ilkeä silmä, siksi ne häntä niin pelkäsivät. Paha henki on heikompi kuin hyvä, mutta jonkin aikansa voi hän tuhoa tuottaa.

Pastori oli noussut tuoliltaan ja mitteli pitkin askelin tuvan lattiaa. Sitten kuulosti hän karsinaan. Rauhallisesti siellä hänen nukkuva vaimonsa hengitti. Taas meni hän pöytänsä päähän istuakseen työnsä ääreen. Hänen silmänsä sattuivat Luteruksen kuvaan. Sillä miehellä oli rohkeutta, ei pelännyt itseään piruakaan iskemästä…

Kuului askelia porstuasta, ja joku raotti ovea.

–Kuka siellä?

–Minä, vastasi Reidan ääni. Kuulkaahan, kuiskasi hän, nyt se on satimessa.

–Kuka?

–Panu on voudin saunassa … tekee taikojaan … sillä on sairas käsissään … minä kuulin sen hokevan ja loitsivan ja näin ruumistaan vääntelevän ja käsillään huitovan…

Temmaten lakkinsa ja turkkinsa riensi pastori sanaakaan sanomatta ulos Reidan jäljestä.

Ulkona oli alkanut lunta pudotella, ja nuotiovalkeista metsän reunassa ja järven niemessä kohosi punaisia tulen heijastamia patsaita korkealle ilmaan. Ne kohosivat kuin aukoista maan alta, niinkuin olisivat manalan syvyyksistä tulleet ja sen läsnäoloa loistaneet.

–Ketä se taikoi? kysyi pastori, kun olivat jäälle tulleet.

–Sitä rampaa tyttöä, jonka äiti aina juoksee puheillanne.

Yhtä mittaa oli Rampa-Riitan äiti juossut apua anomassa tyttärensä tautiin ja vielä eilen rukoillut häntä parantamaan. Oli kärttänyt käsiä hänen päällensä panemaan ja lukuja lukemaan. Ja nyt on hän kääntynyt taikurin puoleen!

Hänen jäsenensä jännittyivät, ja hän puristi nyrkkejään kulkuansa kiinnittäen.

–Tästä mennään! sanoi Reita ja oikaisi voudin taloon vievältä tieltä suoraan niemen nenään.

–Onko sinussa miestä minua auttamaan, jos tarvitaan? kysyi pastori.

–Käyn kiinni kuin ahma poron niskaan! vakuutti Reita, joka oli yhä enemmän innostunut.

Pastori ja Reita kulkivat jäätä myöten voudin niemeen erään rannassa olevan johteen kohdalle ja hiipivät aitovartta pitkin, kunnes tulivat tielle, joka vei saunalle. Reita tutki jälkiä: ei ollut vielä poispäin johtavia. Mutta kun he tulivat aukon reunaan, avautui saunan ovi ja mies astui ulos. Samassa pyörähti hän ympäri ja katosi saunan taa. Sen nähtyään ampui Reita kuin nuoli jälkeen, ja molemmat katosivat niemen kärkeen päin.

Pastori kiirehti saunaa kohti, mutta ei ehtinyt vielä oven ripaan tarttua, kun ovi lensi uudelleen auki ja valoa tulvahti sen täydeltä ulos pimeyteen.

Ovessa seisoi Rampa-Riitta omilla jaloillaan, pitäen pihtipielistä kiinni. Hänen äitinsä seisoi takana tukien häntä käsipuolesta, vaikkei sairas nähtävästi tukea tarvinnut.

–Herra Jumala, pastori! huusi vaimo.

–Pastori! Pastori! huudahti tyttö. Minä olen terve! Minä osaan kävellä! Jalka ei ole enää kuolluksissa eikä käsikään … katsokaahan, minä saatan sitä liikuttaa, miten tahdon … voi, voi, kuinka siinä pihisee kummasti … se kun siveli ja viiletteli … ja sitten manasi rienaa pois ja kiljaisi ja käski nousta, ihan oli kuin olisi joku ponnahuttanut seisoalleen … minnekä se meni? … vai pastoriko se minut parantikin?

–Eihän, vaan Panu … sanoi äiti.

Mutta pastori seisoi siinä ihan tyrmetyksissään. Aamulla oli tyttö ollut vielä liikkumatonna ja puhumatonna vuoteessaan. Nyt hän käveli ja puhui. Eikä pastori tointunut sanaa sanomaan.

–Minnekä se Panu meni? soperteli tyttö yhä. Tahtoisin sen polvia halata. Pastoriko se on? Sanoitte eilen äidille, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta … nyt on Jumala minut parantanut …!

–Perkele sinut on parantanut eikä Jumala … kirous sinulle ja parantajallesi, pakana! huusi pastori kättään päänsä yli kohottaen.

–Älä kiroo häntä … älä kiroo! kiljaisi äiti tarttuen pastoria käteen ja painaen sen alas. Älä Jumalan nimessä säikäytä häneen tautia takaisin.

–Parempi, että kristillisesti kuolee kuin pakanakeinoilla paranee.

Tyttö alkoi vapista ja horjua. Äiti riensi häntä tukemaan ja kiljui:

–Mene hiiteen täältä, pappi! Anna olla meidän rauhassa, kun et, tyhmä, itse kuitenkaan mitään mahtanut… Älä pelkää, Riitta, ei se sinulle mitään taida … mene tiehesi täältä, kuuletko… Tule pois, Riitta!

Ja hän kääräisi hänet turkkiinsa, talutti ulos ja istutti kelkkaan, jolla oli hänet tänne vetänyt.

Silloin ilmaantui Reita ovelle.

–Karkuun pääsi! huohotti hän. Sukset oli rannassa … en saavuttanut.

–Sama se, kyllä me hänet vielä saavutamme.

–Kyllä hän teiltä päänsä säilyttää … Panu! huusi vaimo mennessään.

Ei ollut pastori vieläkään hämmästyksestään kokonaan selvinnyt. Tyttö oli parantunut, ihme oli tapahtunut. Ja se ihme oli perkeleestä.

–Onko pimeyden ruhtinas sitten vielä kerran päässyt kahleistaan irti! huudahti hän otsaansa pyyhkäisten ja seisten saunan kupeella hangessa, raskaan, märän lumen salaperäisesti kuiskiessa pimeään metsään putoellessaan. Onko hänet lähetetty tänne varta vasten minua vastustamaan? Olkoon! Mutta minä sidon kuin sidonkin hänet uudelleen!

VIII

Voudin talo oli suuren koivikon keskessä, korkean teräväpäisistä laudoista tehdyn pystyaidan ympäröimänä. Portti oli raskas ja raudoitettu, paksuilla tammisilla salvoilla varustettu. Sen eteen oli kytketty kaksi vihaista susikoiraa, joiden rautariimut olivat niin asetetut, että vieras parahiksi pääsi välitse niiden molemmin puolin terhentäessä. Nyt oli portti auki, piha täynnä hevosia, rekiä ja poron pulkkia.

Äsken juuri oli kuninkaan ostaja saapunut ja vouti oli talonsa vartijalle, joka rappusten edessä käyskenteli pertuska olallaan, antanut käskyn, ettei pyrkijöitä enää tänä yönä olisi hänen puheilleen päästettävä.

Vartija juuri selitti sitä miehelle, jonka rappusten edessä oli pysähyttänyt, sulkien häneltä pertuskan varrella tien.

–Ilmoittakaa, että se on pastori Martinus Olai, joka tahtoo häntä tavata.

Kun vartija avasi tuvan oven, kuului sieltä hoilotusta, naurua ja isoäänistä haastelua. Yht'äkkiä se taukosi, ja voudin ääni kuului sanovan:

–Anna vaan Martti-papin tulla!

Suuressa uunissa palaa roihusi iso pystyvalkea, jotapaitsi huone oli valaistu raskaisiin metallijalkoihin asetetuilla kynttilöillä. Isolla verkapeitteisellä pöydällä oli toisessa päässä aterian tähteitä, toinen pää oli katettu juomatavaroilla, joiden ääressä istuivat vouti ja eräs tuntematon vieras. Pöydän alla oli karhun talja ja melkein koko huone oli sisustettu nahkoilla, joiden päällä riippui aseita: kirveitä, pertuskoita, jousia ja niiden keskellä hirven sarvissa hylkeennahkaiseen huotraan pistetty pitkä kivääri.

Vouti nousi seisoalleen ja koetti vakavasti kulkea puolilattiaan tulijaa vastaan.

–Mikä tuottaa minulle kunnian tällä tavattomalla tunnilla saada matalassa majassani sanoa tervetulleeksi korkea-arvoinen naapurini? Terve tuloa tupaani! Saan kunnian esittää toisilleen pastori Martinus Olain ja harvinaisen vieraani, hänen majesteettinsa kuninkaan vaatekammion vartijan, mestari Erik Pehrssonin.

Vieras nousi tervehtimään. Hän oli kookas, pullea mies, silmät pienet ja hyväntahtoisen näköiset.

–Olkaa hyvä ja istukaa!—Pirkko hoi! huusi vouti sitten unohtaen juhlallisuutensa.

Sisään tuli keski-ikäinen, pulska nainen, vyötäisillään avainnippu, jota hän emännän vallalla oli kantanut jo voudin vaimon eläessä.

–Tuo olutta, Pirkko!—Pyydän saada juoda terveydeksenne!

–Tulen virka-asiassa, sanoi pastori, kun tervetuliaismenot vihdoin oli suoritettu ja hän hiukan kostuttanut huuliaan oluthaarikassa. Tulen pyytämään apuanne.

–Kuninkaallisen majesteetin käskynhaltijana olen minä yhtä velvollinen kuin halullinenkin ojentamaan avullista kättäni … onko markkinaväki rauhaanne häirinnyt? Jos niin on, niin sanokaa vain, ja syyllinen on saava rangaistuksensa.

–Minun rauhaani ei kukaan ole häirinnyt, mutta sitä pahemmin on täällä häiritty kirkon ja kristillisen seurakunnan rauhaa, loukattu sen arvoa tavalla, joka on Herralle kauhistus. Täällä on läheisyydessämme harjoitettu törkeintä noituutta.

–Noituutta? Vai noituutta? Velhoutta? Ainahan ne näin markkina-aikoina…

–Tulen pyytämään, että pahennuksen aikaansaaja ja rikoksen tekijä, joka minun on onnistunut saada paljastetuksi, vangittaisiin. Kun tehtäviini kuninkaallisen majesteetin ja korkea-arvoisen tuomiokapitulin käskyn mukaan kuuluu ei ainoastaan ilmianto-oikeus, vaan myöskin—velvollisuus, pyydän teitä antamaan minulle sitä avustusta, jota kirkko tällaisissa asioissa on maalliselta vallalta oikeutettu saamaan.

–On varmaan oikeutettu. Mutta kuka on noitunut? Ku—ketä on noiduttu?

–Tulen juuri metsäsaunasta tästä läheltä, tältä niemeltä, muutamia kivenheittoja asunnostanne.

–Sitä sanotaan suuren kuusen saunaksi … vai siellä ne taas?

–Siellä on juuri nyt, hetki sitten tapahtunut jumalaton teko … siellä on pirun voimalla rampa parannettu.

Vouti virnisti ikeniään niinkuin hänen tapansa oli, kun oli jotakin pulmallista tapahtunut, ja raapi korvallistaan.

–Jopahan on taas se Panu … mutta paransiko se todellakin! Noh, kah, osaahan se, mutta mitäs pahaa siinä, jos paransi? Antaa tohtorin tehdä terveeksi.

–Asia on minusta liian totinen leikin laskuksi.

–En minä leikkiä … se Panuko minun pitäisi vangita?

–Ette suinkaan tahtone puolustaa sitä, että täällä kirkon nurkkajuuressa taiotaan ja noidutaan ja inhoittavaa, pakanallista menoa harjoitetaan.

–Panu on hyvä mies, mainio metsästäjä ja verojen maksaja, kuningaskin on kiittänyt hänen nahkojaan, niinkuin mestari Eerikki voi todistaa, ja hän pitää hyvää järjestystä erämaillaan.

–Hän on liitossa pahojen henkien kanssa, on noita ja velho ja kristinuskon pahin vihollinen.

–Mitä te sitten minulta tahdotte?

–Tahdon, että jo tänä yönä panetatte hänet kiinni ja toimitatte hänet Turkuun tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

–En tee kumpaakaan.

–Sallitteko minun kysyä, miksette?

–Se ei kuulu tähän.

–Oletteko hänelle ehkä jossakin kiitollisuuden velassa? Vai pelkäättekö häntä?

–Parasta olisi, jos tekin häntä pelkäisitte.

–Minulla ei ole mitään omallatunnollani niinkuin teillä ehkä on.

–En ole kutsunut teitä tänne ripittämään itseäni.

–Hyvä olisi, jos joskus senkin tekisitte.

Vouti ja pastori olivat nousseet seisomaan.

–Mitä tarkoitatte? kivahti vouti.

–Varoitan teitä asettumasta kirkkoa ja papistoa vastaan sille kannalle, jolle olette osoittanut taipumusta asettua. En ole teitä vielä kirkossa nähnyt, herra Fincke, te suojelette noitia ja velhoja, vieläpä niitä käytättekin.

–Kuka sen on sanonut?

–Minulle ei ole tuntematonta, minkä koko maailma tietää, että vaimo vainajaanne parantaaksenne noitaan turvasitte.

–Olette kai sitten myöskin kuullut, että hän parani, vaikka sitten taas muuta heikkouttaan kuolikin. Panu on mainio tohtori.

–Se on siis totta kuitenkin?

–Ka, miksei tosi totta olisi!

–Tiedättekö, mikä rangaistus niitä odottaa, jotka noitiin turvauvat?

–Tiedän olevan kaikenlaisia vanhoja, tyhmiä asetuksia, jotka eivät minua liikuta.

–Ette siis suostu vangitsemaan Panua?

–Ei maksa vaivaa.

Pastori nousi lähteäkseen.

–Silloin täytyy minun valittaa piispalle ja jättää asia hänen edemmä ajettavakseen.

–Valittakaa minkä mielenne tekee!

–Eräs toinenkin teitä koskeva asia on minun ilmoitettava. Olen kuullut teidän mitä väkivaltaisimmalla tavalla talonpojan naisia kohtelevan, raiskaavan kaikki vihille vietävät neitoset. Olette häpeämätön mies, jonka menosta on tehtävä loppu.

–Ja kuka on se mies, joka estää minua elämästä niinkuin tahdon?

–Minä olen se mies! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että minä pidän, mitä olen luvannut.

Ja hyvästiä heittämättä poistui pastori.

–Pöh! tuhkaisi vouti hänen jälkeensä. Sitten meni hän pöydän päähän, tarttui oluthaarikkaansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja paiskasi pöytään niin, että siitä vanteet valahtivat.

–Vai tämä uusikas rupee täällä pöyhisteleimään ja komentamaan! Minä sille näytän!—Panu! huusi hän ovesta porstuaan.—Käy tänne, mies!– Pirkko hoi! Olutta Panulle!—Lempo sinua, mihin välikäteen minut saatoit. Nyt on naapuriviha ilmitulessa sinun tauttasi. Mutta sama se! Parempi olla papin vihoissa kuin sepän vihoissa! Nyt nahkakaupan tekoon … täss' on kuninkaan ostaja. Minä olen jo hinnoista sopinut … saat enempi vielä kuin mennä vuonna.—Tiedätkö, mitä me huomenna teemme! Se haukkui sinua noidaksi ja minua noitain suojelijaksi. Me ajamme karahutamme huomenna kaksivaljakolla kirkkoon.

Panu esteli, sanoi olevan jo aamulla varhain aikomuksensa lähteä kotiin.

–Ei auta, tule pois vain, saat kunnian kuninkaan voudin kuskipukilla istua! Vai peloittaako sinua? Pidä sinä vain varasi! Se on yhtä suuri tietäjä kuin sinäkin. Katsoo niin julmasti kuin paras loihtija. Jos laulaa sinut vielä kainaloita myöten alimmaiseen helvettiin.

Panu loi oven suusta voutiin tutkivan, hiukan epävarman katseen saadakseen selville, puhuiko vouti totta vai pilas. Kirkkoon meno ei häntä miellyttänyt. Mutta ei auttanut sitä vastaan sanominen, kun se tuolla päällä oli.

Mutta kun pastori tuli kotiinsa, rutisti hän kourassaan paperilapun, johon oli alkanut saarnaansa kirjoittaa.

–Nyt minä puhun niin, että kivetkin heräävät … ja toivottavasti he nyt minua ymmärtävät.