Читать книгу: «Panu», страница 22
XLI
Useita päiviä peräkkäin saarnasi Martinus Olai kansalle kukkulalla, joka on yläpuolella entistä Panulaa. Kukkulan laella on tasainen kenttä kuin lattia, ja sen laitaan on hirsistä alttari kyhätty, jonka päälle on valkoinen liina levitetty. Liinan päällä, johon papin rouva on ristin kuvan ommellut, on kastemalja ja rippikalut ja raamattu. Sen edessä seisoo pappi ja puhuu levähtämättä aamusta iltaan, vastapäätä suitsuavaa vuorta. Iso on hänen äänensä ja kuuluu kauas ympäristöön, yli palaneen Panulan aina toiselle puolen salmen Ilpolan pihalle. Ei pääse kansa, joka oudon palon huomattuaan on rientänyt kaukaisistakin kylistä siitä selkoa ottamaan, hänen äänensä kuuluvilta. Jo metsiin tulevat vastaan virret, joita puheen lomaan veisataan, ja järven selälle kaikuu soutajia vastaan saarnaajan sanat.
Ensin he uteliaina kauempaa kuuntelevat, sitten lähennellen ja viimein ympärille asettuen häntä hartaasti seuraavat.
Hän puhuu heille suuresta Jumalastaan, joka on maailman luonut ja kaikki, mitä siinä on. Hän puhuu paratiisista ja ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lankeemuksestaan. Hän puhuu Hänen Pojastaan, joka oli ihmisten pahain töiden sovittamiseksi ja Isänsä vihan lepyttämiseksi itsensä uhrannut ja tehnyt kaikki muut uhrit tarpeettomiksi, joka oli manalaan mennyt ja kaikki pahat haltijat ja henget ja perkeleet sinne sitonut. Hän puhuu maailman lopusta, jolloin koko maailma on tulessa palava niinkuin tuo uhrivuori, ja viimeisestä tuomiosta, jolloin kaikki kuolleet haudoistaan herätetään ja iankaikkisen Jumalan kasvojen eteen asetetaan. Ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, voivat silloin autuaiksi ja taivaan iloista osallisiksi tulla, mutta kaikki pakanat ja epäjumalain palvelijat hän syöksee iankaikkiseen kadotukseen, palavaan helvetin tulipätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Mutta ei Jumala, joka heitäkin täällä erämaiden keskessä on ajatellut, ole tahtonut heitä iankaikkisesti kadottaa. Sentähden on hän lähettänyt hänet tänne heitä lapsiksensa tekemään ja pyhän kasteensa kautta taivaan valtakunnasta osallisiksi saattamaan. Uudet nimet hän on heille antava, uuden mielen ja uuden sydämen ja pesevä pois heistä vanhan saastan. Tulkaa tänne hänen kastettavikseen!
Ei kukaan vielä tullut, eivät mitään virkkaneet, kuuntelivat äänettöminä ja poistuivat verkalleen. Mutta keskenään puhelivat miehet siitä, mitä olivat kuulleet.
Hyvät sillä tuntui olevan jumalat … laajat tiedot oli sillä tietäjällä, laajemmat kuin Panulla. Lieneekö enää omista haltijoista apua … pois oli ne peloittanut, ei oltu osattu uhrivuorta palamasta estää … suuttuneet jo iäksi lienevät. Ei osattu lepytellä, kun ei oltu ennen opittu. Tietäjän toimena oli aina ollut haltijain hoito. Mutta nyt oli Panu niillä teillään … lie palanut tai lienee pakosalla. Jos tulisikin takaisin, ei pappi sitä rauhaan jättäisi. Ei ollut Panusta enää tietäjäksi. Ei rauhattomuus lopu ennenkuin on Panu hänen käsissään. Ei ollut pojastaankaan eikä muille ollut tietojaan neuvonut.
Pahoin oli Panu monen asian tehnyt. Pahoin teki, kun kirkon kirosi— väärin oli hänen arpansa neuvonut, kun vihan tielle neuvoi—kun viinalla haltijata juotti: nyt se hänen oman talonsa poroksi poltti—ei olisi pitänyt Annikkia voudille antaa—ja aina hän isoja uhreja vaati. Tuhoksi oli ollut Karjalan kansalle hänen tietonsa! Uusittavat lienevät jumalat, toisiin tietoihin ja toisiin tietäjiin pitänee turvautua… Olisiko tuo pahaksi, jos papin kastaa antaisi? Jos ei ylen hyväksi, niin ei perin pahaksikaan. Hyvästihän Kontojärvellä elettiin, ei puutteista tiedetty, oiva oli heillä jumala, tietäjä ylen etevä. Ei uhria kysynyt, ei riistasta eikä kaupan saaliistakaan sille osaansa vaatinut. Olisiko kasteen ansiota kaikki tuo?
Ja siitä naiset pappia kiittämään. Missä tapasitte miehen, joka juhlallisemmin puheli, joka ryhdikkäämmin astui, joka hellemmin haastatteli, kun kahden kesken hänen puheilleen menit? Ei lehdoissa uhriaan uhrannut, tuvan oli haltijalleen teettänyt, ison ja avaran, ei sieltä naisiakaan ajanut, salli kaikkien uhripöytänsä eteen astua. Tuvan semmoisen ehkä tännekin teettäisi, siin' olisi haltijan hyvä olla kesänsä talvensa, ei hänen tarvitsisi puissa piileksiä, ei lumen alla värjötellä, aina olisi saapusalla, ja missä haltija viihtyy, siinä on hyvä olla hallittavainkin.
Mentiin taas aamulla varhain kuulemaan saarnaa Panulan kukkulalla. Uusia ihmeitä puhui hän jumalastaan. Kaikki tiesi ja kaikki taisi se, kaikkia näkymättömällä kädellä johti. Ei pudonnut varpunenkaan oksalta hänen tietämättään. Pilvien ja tähtitarhain takana istui ja hallitsi maita ja taivaita. Sieltä pani auringon nousemaan ja sen laskemaan laittoi, siellä pilviä piteli, siellä tuulet ja sateet synnytti. Eikä ketään toistaan parempana pitänyt, rikkaan rukous oli hänelle yhtä otollinen kuin köyhän, lesken ropo yhtä rakas kuin pohatan uhri, antoi paistaa päivänsä niin hyville kuin huonoillekin.—
–Tulkaa, tunnustakaa tämä Jumala, omistakaa hänet, kun vielä aika on, itsenne hänen lapsiksensa kastattakaa! Ei hän ketään pakota, ei ketään käskemällä käske. Mutta ei tiedä kukaan, milloin on ohitse hänen armonsa aika, milloin hänen pitkämielisyytensä päättyy. Ja silloin lyö hän kiinni armonsa oven, ja silloin kuuroille korville kolkutatte. Ystävänä hän minut lähetti, en miekkaan enkä keihääseen tarttunut, mutta kerran vielä hän vainolaisen luoksenne lähettää, pois täältä teidät korpiin karkoittaa, tulella ja miekalla ajaa; niinkuin ajoitte te Lapin miehet. Markkinatien teiltä kuningas silloin sulkee, markkinarauhan mitättömäksi julistaa, ja missä kulkenette, ojona on aina hänen kätensä teitä kurittaakseen. Kavahtakaa teitänne! Miettinette tarkoin, mitä olen sanonut! Huomenna mielenne ilmoittanette.
Eilen päätti hän virrellä puheensa, siunasi ja rukoili, ja lempeä oli ilme hänen silmissään. Nyt lopetti lyhyeen, tylysti astui alttarinsa edestä ja rypyssä oli hänen otsansa.
Miettivät taas miehet, totisina tuumivat, mutta kuta enemmän miettivät, sitä epävarmemmiksi kävivät. Ilpo kysyi arpaa, kotikannusta saunassaan tiedusteli, mutta ei arpa mitänä tiennyt; palanut oli iso kannus, joka koko heimon asioissa neuvoja antoi, ja vapisi arpojan käsi. Poissa oli oikea arpoja. Ja mitäpä arvastakaan, valetta oli Panullekin ladellut…
Lähetettiin Jorman majalle miehiä neuvoa kysymään. Vanhahan oli äijä, honkia horisi, aina sitä Väinöään vatvoi, mutta paljon oli nähnyt, paljon kuullut ja monia mielessään miettinyt.
Tuli Jorma miesten neuvotteluun Ilpolan tanhualle ja näin puheli:
–Kun mieltäni kysytte, mieleni sanon. Ei ole usein Jormaa kysytty, viimeisen kerran nyt puhun. Varoitin vihan tielle lähtemästä, kielsin kiroten kulkemasta. Nyt kävi niinkuin käyvän ennustin. Toteutui Lapin miehen ennustus. Ei olisi pitänyt köyhän miehen majoja polttaa. Kukistettu on Panun tieto. Valetieto oli Panun tieto. Vihoitti omat jumalat ja vihoitti vieraat. Sotaa kylvi, sotaa niitti. Vainon vakoa kynti, vaino kasvoi, ja viha versoi. Pakosalla on itse, ja pakoteillä ovat hyvät haltijat. En luule näille maille takaisin tulevan. Ei tule Tapio kuloisille kankaille, ei Mielikki maille mehuttomille. Palanut on pyhä lehto, Tapion karjan suoja, ja Kontolan miehet täällä jo kaskimaita katselevat. Noin näin nykyiset asiat, vieläkö muita kysynette?
–Sano, käymmekö kastettaviksi?
–Käydä täytynee, kun esivalta pakon panee. Sama teille lienee luopioille, kenen jumalia palvelette. Väinön tiedon hylkäsitte, ainoan oikean annoitte ylön. Papin tieto toki parempi kuin Panun tieto. Ei puujumalia palvele, ei tyhmiä taikoja tekemään käske, ylähissä taivahissa hänen taattonsa asuvi. Hyvä on hänen virtensä, vaikkei Väinön virsien veroinen, teille välttänee. Tehnette niinkuin käskenee.
–Entäs sinä, Jorma?
–Minä en Väinöä kenenkään Kiesuksiin vaihda. Mutta en vastarintaankaan vanha kykene. Teen niin kuin Väinö teki. Näin teki Väinö: Kun Marjatan poika hänen mailleen tuli, purteensa astui, pois purjehti. Pois lähden minäkin. Pois korpiin painun, on siellä kalaisia vesiä, joita ei vieras ole pilannut niinkuin nämä vedet pilaa, on siellä ansamaita, jonne loukkuni viritän, on kukkuloita ja vaaroja, joilla haltijalle uudet puut pyhitän. On kesää vielä kulkeakseni. Astun venheeseeni, suvannot soudan, kosket sauvon, selät lehtipurjeessa viilettelen, kannakset kaitaiset yli kiskon. Haen hiljaisen poukaman, kuusen alle majani kyhäisen, siellä kanneltani soittelen, siellä laulujani laulelen, ja kun kuolen, on taivaani minullakin. Tahdotteko kuulla laulua Jorman taivaasta?
–Tahdomme, laula, laula?
Oli unohdettu pappi, Panu, palanut uhrivuori, kaikki tänaikaiset pulat, ja heruvin silmin ja hymyisin suin kuuntelivat miehet, kun Jorma lauloi:
—Lähin kerran kulkemahan, henki heikko heilumahan, parempihin pääsemähän, lähti polku pensastosta, ura kaita urkenevi. Kulin päivän korpimaita, rämehiä rämmiskelin, ahomaita toisen astuin, kuleskelin kannokoita, kolmannen keveitä maita, vuorten harjoja vaelsin. Luon ma silmän luotehesen, poikki maiden pohjoisehen. Paistavi aurinko ahoille, kankaisille kaskimaille, vaaralle iki-isolle, hohti huonehet aholla, loisti linna laitehilla, päädyt pilviä pitivät, ukset kulta kuumottivat. Päättelin taivaaksi Tapion, asunnoksi autuaitten.
Miten sinne päästäkseni, kuink' ylitse yltääkseni? Suo oli suunnaton välissä, rimpi rannaton edessä, vaanp' oli sujakat sukset, alla kuusen uuet kalhut, sujuivat sujumatta, ponnahtivat polkematta yli vetkien vesien, sivu märkien mätästen. Siitä arvata osasin, ett' oli sukset Luojan luomat vanhan vaarin veistelemät.
Yli suon on saatuani, märän poikki päästyäni, salot välkkyivät verassa, silkissä metsät siinti, kuuset kullassa kuhotti. Vaikk' oli syksy lähtiessä, tääll' oli lehessä lehto, koivut hiiren korvasella. Metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, linnut lauloivat lehoissa, satakielet soittelivat; kepeästi jalka keikkui, virsu vaivatta kohosi, tie oli tuomin istutettu, kuja koivuin kaunistettu.
Siitä pää'yimme pihalle, kävin kullan kartanolle. Oli pihlaja pihalla, tuvan eessä täysi tammi, käki kukkui pihlajassa, toinen tammessa helisti.
Isäntä kukunnan kuuli, talon Äijä äänen tunsi, tiesi vierahan tulevan, kaukalaisen kerkiävän. Jopa vastahan tulevi, kynnykselle kepsahtavi. Pitkä on Tapion takki, valkopartaisen vakavan; käski käymähän tupahan, asuntoonsa astumahan.
Tuop' oli tammesta rakettu, uuni koko kalliosta, pöytä suuri seinämällä voilla, vehnällä katettu, parahilla piirakoilla, makoisilla mansikoilla.
Tuo olutta Aino-neiti, kantavi sulo simoa, käski juua jaksamahan, yllin kyllin ottamahan.
Vaan jo Äijä äännähtävi, vaari vanha virkahtavi:
»Terve sulle tultuasi, hyvä päivä päästyäsi! Tulevasi tiiettihin, kyly lämmin laitettihin.»
Se oli tyttö Tellervoinen, vastat orrelta vetäisi, saattoi saunahan samassa. Saun' on suojassa sijassa, alla kuusen kukkalatvan, humisevan hongan alla; lähde kylmä lattiassa, toinen kuuma karsinassa, lautehet lasista tehty, poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn löyhäytti, tupsahutti tuoksuvaisen, hieroi hellällä käellä, voiti hajuvoitehilla, valoi veellä lämpimällä, haalealla huljutteli, antoi paiat palttinaiset, sitoi vyöllä villaisella— suuta suikkasi lopuksi.
Siit' on saanut saunatuksi, ukko rähjän reilatuksi. Ukko on kuin uusi miesi, on kuni keväällä koivu, noron notkea närönen, tunsi suonet suorituiksi, jäsenensä joustaviksi. Rinta riemua remahti, veret voimoa vavahti.
Tuosta tultua tupahan, jo on koolla kaikki kansa, aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, siinä seppo Ilmarinen, ylen taitava takoja, takomassa taivahassa, sekä lieto Lemminkäinen, kanssa kaunis Kaukomieli, viel' on kurja Kullervokin, kaikki on Kalevan kansa. Ei lopu leipä lestityinen, vaikka kuinka leikkoaisi, voi vähene vakkasista, vaikka kuinka viilettäisi. syötettynä, juotettuna Väinö virren veisoavi, sormin kannelta kokevi kiitokseksi kaunihiksi talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä.
Kun on laulu loppununna, veisattuna virsi kaunis, viepi vaaran viertehelle, kulettavi kukkulalle, sanovi sanalla tällä, lausuu tällä lausehella:
»Talo täss' on silloin tehty, kun on taivaskin taottu, tuoss' on pellot perkattuna kyntämättä kasvamahan. Tuoll' on salo saalihinen, aina runsas riistakorpi, erä tuomatta tulevi, ajamatta antauvi, kosket kuohuvat lohia, suuret virrat säynehiä, kilvan pyrkivät patahan tulevi lintu liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Tääll' ei laske luojan päivä, alene ei aurinkoinen, ain' on kesä kestämässä, aina armahin juhannus; lakastu ei lehti puusta, kummut kukkivat iäti. Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi: lapset lapsina pysyvät, nuoret neiot neitosina, ukot ukkoina elävät, eivät vanhene enempi kaikki onnessa asuvat, iloiten ikänsä kaiken; ollos terve tultuasi, sa'at vuodet viipyellös!»
Vuoli lastun veitsellänsä, jopa aitta ilmaisekse; siihen käski käyäkseni, ottoakseni omaksi.
Siin' oli aitta siisti huone, kaikkein armahin asunto kesäöinä kellehtiä; sirkka seinässä siritti, pääskyn pojat pää'yn alla, hiljaa tuulonen humisi, leyhytteli lännen henki.
On nyt ukon oiva olla, armas äijyen asua, ei ole huolta huomisesta, ei suruja syömen alla eikä maisia mureita; ilo mielessä asuvi, tyyni riemu rinnassansa taaton suuressa talossa, asunnoissa autuaitten.
—Minä lähden mukaasi, Jorma! huudahti Kari, kun Jorma oli laulunsa lopettanut.
–Lähdemme, Kari, ja äitisi mukaamme otamme!
–Ottakaa minutkin!
–Minäkin tulen!
–Minä myöskin lähden! huudettiin useilta eri tahoilta.
–Otamme, ken tulla tahtonee … siell' on hyvä ollaksemme! virkkoi Jorma omasta laulustaan lämminneenä, niin että ylös istualtaan hypähti.
Useita nuoria, herkkämielisiä miehiä tarjoutui heti kohta lähtemään.
–Heti matkalle! Aseet ja tavarat kokoon ja kohta taipalelle!
–Lähdemme, ja hyvät haltijat Jorma mukaamme houkuttelee … pahat tänne jääkööt!
–Huomenna taipalelle, kun tulla tahtonette! Minulla on jo venheeni valmiina!
Silloin kuului Ilpotar ylenkatseellisesti kysyvän:
–Joko heitätte talonne ja tavaranne? Laulajan loruja, ukko houkon hourehia!
Haihtui kesäöinen mielten hurmaus yhtä pian kuin oli tullutkin. Mieletöntä oli Jorman puhe, päätöntä koko heimon lähteä hänen jäljessään korpeen kuolemaan ja paleltumaan. Noloina poistuivat neuvottelusta miehet eivätkä mitään yhteisesti päättää osanneet. Jorma yksin ja Kari äitineen katosivat niiltä mailta ja veivät Väinön viisauden mennessään.
Mutta seuraavana aamuna kokoontuivat taas kaikki papin kalliolle näkemään ja kuulemaan, mitä muut tekisivät. Ja kun pappi heitä kehoitteli lähemmä tulemaan, niin siirtyivät askeleen ja kaksi kerrallaan, ja yhä ahtaammaksi kävi kehä ja yhä paksummaksi kasvoi. Ja kun hän heidän keskellään seisten tervehti heitä kuin kasteelle tulleita, ei kukaan vastaan pannut. Ja kun hän kysyi:
–Uskotteko yhden Jumalan päälle, Isän kaikkivaltiaan, taivaan ja maan Luojan?—niin vastasivat he toinen toisensa mukana:
–Uskomme!
–Uskotteko Jeesuksen Kristuksen päälle, Hänen ainoan Poikansa, meidän Herramme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitseestä Mariasta, piinattiin Pontius Pilatuksen alla, ristiinnaulittiin, kuoletettiin ja haudattiin, astui alas helvettiin, kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?—Sanokaa: uskomme!
–Uskomme! Uskomme, kun sanot!
–Uskotteko Pyhän Hengen päälle; yhden pyhän kristillisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden ja iankaikkisen elämän?
–Uskomme! vastasivat nyt kaikki yhteen ääneen, kerran siitä sanasta selville päästyään ja ikäänkuin peläten, että sen toiset toisia ennen omistaa ehtisivät.
–Ja tahdotteko kastetta tämän uskontunnustuksen päälle?
–Tahdomme.—Tahdommehan!
Ensin yksitellen, sitten ryhmittäin astuivat he esille kastetta saamaan, ja yhä suuremmalla voimalla veti puoleensa juhlallinen toimitus niitäkin, jotka vielä vitkastelivat.
Ensimmäisenä tuli Ilpotar, papin eteen polvistuen. Viimeisenä kastettiin Ilpokin, vaimonsa esiin työntämänä. Ja ennenkuin päivä mailleen painui, olivat kaikki Panun heimon läsnäolevat miehet, vaimot ja lapset saaneet uudet nimensä, mikä Pietarin, mikä Paavalin, mikä Antreaksen, mikä Matheuksen, mikä Marian, Katariinan, Magdaleenan … Luukkaan, Johanneksen, Timoteuksen—joita eivät kaikkia itsekään saaneet muistiinsa tarttumaan.
Mutta kun Martin Olai oli toimituksensa lopettanut ja rukouksen pitänyt, kääntyi hän kastettujensa puoleen ja puhui heille:
–Kiittäkää Jumalaa, joka teidän mielenne valaisi, jotka pimeydessä vaelsitte, kiittäkää kaikkivaltiasta, joka viritti uuden valkeuden teitä lämmittämään. Älkääkä surko sitä, että uhrivuorenne paloi ja pahan tietäjänne talo meni poroksi. Sijaan kasvaa tuonne mustien honkien sijalle vihreä lehto. Tähän, tälle kukkulalle, jossa nyt seisomme, rakennamme uudelle Herrallenne huoneen, jonka kellojen soidessa entiset pahat haltijanne kauas kaikkoavat. Siinä te uutta Jumalaa palvelette ja hänelle kiitostanne kannatte. Kivi tämä, jonka ääressä olette kasteen pyhän sakramenten saaneet, olkoon perustus uuden Herran huoneen, jota Korpijärven kappeliksi kutsuttakoon. Tuohon, missä tietäjän talo ennen oli, siihen pappilan teemme, jossa keskuudessanne asukoon paimenenne. Usein tulen minä tänne teitä tervehtimään, teitä neuvomaan ja opettamaan. Jätän teille siksi aikaa opettajaksenne ja neuvonantajaksenne Reidan, joka teille pyhää kirjaa lukee ja lapsianne lukemaan opettaa ja teille ihania virsiä veisaa. Ei ole hän vierasta verta eikä outoa heimoa. Omaa sukuanne on, veljenne on, jonka retket Jumala ihmeellisesti johti ja jonka mielen hän valaisi, että teitäkin valaista voisi. Viisaasti luuli Panu tehneensä, kun hänen isänsä tuhosi ja hänen talonsa poltti. Nyt ovat hänen hankkeensa häpeään tulleet, nyt on poika isän sijalle asetettu. Ihmeelliset ovat Herran tiet. Olkoon hän oppaanne salatuilla teillä, niinkuin hänen isänsä oli ennen, mutta oikeampaan opastakoon hän teitä, ainoan oikean Jumalan tuntemiseen, joka on Herra Isä Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus. Astu esiin, Reita, ja virtesi viritä!
Reita astui esiin ja aloitti virren, jonka jo kerran oli Panulan tuvassa veisannut ja joka oli tuttu monelle.
Tyyni oli ilta, juhannusilta. Kirkkaana ja rauhallisena kimmelteli järven pinta, lempeänä muhoili metsä, sovinnolliselta näytti synkkä kuusinen korpikin. Niin oli, kuin olisi se virttä kuunnellut, ihastellen sitä kuunnellut.
Ja kun kirkkokalliolta kastettu kansa poistui, niin siltä tuntui mielessä monenkin kuin eivät vanhat haltijat ehkä olleetkaan vihastuneet. Ehkeivät vanhat jumalat uusia vierokaan, eivätkä uudet vanhoja vainoamaan käy? Ehkä sopivat Isä, Poika ja Pyhä Henki yksillä saloilla asumaan kera Tapion, Mielikin ja Nyyrikkipojan, jos hyvänä molempia pidetään. Sitäkö sovintoa kukkuivat käköset, sitäkö linnut visertivät?
Ja tämä ajatus täytti miesten miettiväin mielen:—Tänne tulemme, täällä uutta Kiesusta kumarramme ja häntä hyvitämme, kotona vanhoja haltijoitamme palvelemme, pahastumasta estämme!
Ei siitä toinen toiselleen virkkanut, kukin sen omana aatteenaan niin mielessään päätti ja salaisuutenaan säilyttää aikoi. Mutta miehestä mieheen ja mielestä mieleen se aate kukki. Ja ennenkuin Ilpotar toimituksen loputtua ja papin poistuttua kotiinsa lähti, hiipi hän kivialttarin luo ja sen päällä olevasta liinasta kaistaleen salaa leikkasi, otti kivipulloseen kastemaljasta vettä, kätki ne esiliinansa alle ja vei uhriksi kotohaltijalleen omaan uhrilehtoonsa, mieli hyvänä siitä, että hänellä nyt oli taikakalu, joka varmaankin kaikista pahoista suojeli.
Hyvillä mielin viiletteli Martti-pappi miehineen alas koskia kotikirkkoa kohti, yksi mies airoissa ja toinen perässä, itse keskellä venettä istuen kaislavuoteella. Kaikki muut miehet olivat venheineen jääneet Korpijärvelle kaskia kaatamaan ja kalastamaan. Reitakin oli jäänyt uuteen toimeensa ja valvomaan rukoushuoneen perustuksen panoa.
Hyrskyen kiiteli venhe koskesta toiseen, ja nopeasti kului taival virtavissa suvannoissa. Yötä päivää riennettiin ja hyväin sanomain saatanta kulkua kevensi ja kiirehti. Olihan kaikki käynyt paremmin kuin oli alussa toivoa osattu. Ei vainotieltä tuhon tekijöinä palattu, ei ollut tarvinnut verta vuodatella, vaikka aseissa lähdettiin. Rauhan työ oli suoritettu, ja niin oli onni asettanut, ettei Panuakaan tarvinnut varmaan kuolemaan kuljettaa. Ei ollut kukaan nähnyt häntä, lieneekö palanut vai pelastunut. Kummin tahansa, Jumala itse oli hänet huostaansa ottanut, lieneekö tuominnut vai vapauttanut. Itsehän parhaiten tiesi. Ja iloista oli oleva kotona odottavalle kertoa, kun kysyy, pelokas ilme silmissään tulee ovella vastaan:—Hyvin kävi, niin hyvin kaikki kuin itse olisit ollut mukana!
Oli kai se pelännyt, oli kai unettomiakin öitä valvonut, vaikka vakuutti olevansa rauhallinen. Mutta nyt loppui ikävä. Hän oli tehtävänsä tehnyt, ehkä kohtakin palataan pois, haetaan toiseen paikkaan. Hän oli alun pannut, jatkakoot muut.
Jo hyrskyi venhe Kontokosken kuohuissa, läikähti vähän vaahtoista vettä sisään vouti vainajan padon päässä, rusahti venhe, ja varpelaidat longahtivat, mutta notkeana nuolena sujahti pursi suvantoon—ja siinä oli kirkko ahteella ja tuolla pappilan ikkunat illan auringossa rusottaen!
Eivät näe vielä kotona, eivät vielä niin pian odottaa arvaa, vai ovatko aikansa odottaneet ja hetkeksi lakanneet?
–Puhalla luikkuusi, perämies! sanoi pappi ja tarttui itsekin airoihin pikemmin järven yli joutuakseen. Perämies puhalsi pitkän iloisen huilauksen.
–Jouko siellä rantaan juosta kouhottaa! sanoi hän.
Ennenkuin venhe rantaankaan pääsi, huusi Jouko:
–Paha kävi pappilassa … takaa ajoin, mutta en saanut kiinni. Ei sitä saa. Ei saa käärmettä kiinni kivikossa. Olisin polkenut rikki hänen päänsä … en olisi pelännyt … ei minun tarvitse pelätä…
Mutta outoja aavistaen riensi Martti pihaan. Tuvan ovella tuli piikatyttö vastaan, silmät itkettyneinä, tukka hajallaan, esiliinaansa purren. Papin nähtyään lyykähti hän kynnykselle ja purskahti äänekkääseen itkuun.
–Missä rouva on?
–Älkää menkö … ei ole enää…
Enempää ei tyttö saanut sanotuksi.
Kun Martinus Olai astui sisään, näki hän vaimonsa laudalla lakanan alla, kädet suorina kupeilla, silmät ainaisessa unessa.
Kun tyttö sai puheensa takaisin, kertoi hän:
–Eilen aamulla lähti noustuaan jaloittelemaan … kirkolle päin meni … niin toi Rampa-Riitan äiti sanan, että rouva kuolee… Minä sinne juoksemaan, niin oli harjun rinteeseen lyykähtänyt polulle, joka lähtee viemään suurille saloille … ruikutti ja sydänalaansa piteli … minä juoksin miehiä hakemaan ja kannettiin kotiin. Sitten se kuoli auringon laskun aikaan. Voudin naiset lakanan alle panivat. En tiedä, mikä lienee tapahtunut…
–Minä tiedän!—kuului ääni ulkoa ikkunan alta.
Se oli Rampa-Riitan äiti. Kasvot kiukusta harmaina ja silmät vihan tulta liekehtien kertoi hän:
–Näin, kun lähti, tuolta väijyin, vein sanan metsään, kun se ei uskaltanut kylään tulla … nälissään oli, kun ei ollut syönyt kolmeen päivään … ja ruokaa vein ja sanoin. »Nyt juokse! nyt kosta!» Neuvoin, minne mennä, ja riensin itse jäljestä. Siellä se kävelee kirkolle ja istuu lepäämään rappusille … se tulee polkua myöten ja myhäilee itsekseen, mitä lie myhäillyt. Silloin hyppää Panu metsästä…
–Panu!
–Panupa tietenkin … ja lyö käsiään yhteen ja karjaisee … siihen lyykähti eikä siitä noussut. Siellä on nyt, missä Riittakin.
–Käärme se oli … takaa ajoin, mutta en saanut kiinni,—höpisi Jouko.
Mutta hiljaa vaikeroiden vaipui Martinus Olai pöytäänsä vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.
