Читать книгу: «Minkä mitäkin Tyrolista», страница 4

MENOJA JA TAPOJA

Emme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun eräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran ja sitten: Pom! Pom! Pom!—aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello oli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on sota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti vielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi täysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna tyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä laukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä pitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa tekevät?—sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.

Ja yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom! Pom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi muista kylistä.

Jospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina käytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon marjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta kuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin suurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä viettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita, kiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä laukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.

Jos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut nukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan, mitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen jumalaansa palvelee.

* * * * *

Oli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen, että sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen mainittu. Se oli n.k. »primitz»-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä sunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki, joka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta kunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää arvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli ollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla oli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo lauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori fransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen häntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka ikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä bengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä kokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli serenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan rappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä, joka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin luo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi—se sama, jonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia—ja muutamia muita munkkeja ja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen itse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja muukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee säveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron jälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään. Ja mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä on, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha eteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä, markkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa ilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen ja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle hymyilevän ja päätään nyökäyttävän.

* * * * *

Mutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii kansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten. Ne eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä mikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon edessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen, ja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja kantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien keskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka pää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria valkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten seuraavat »viranomaiset», joista tunnen metsäherran, postimestarin, asemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina. Ja lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta on vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset mustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu hienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on useimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta. Päässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine kukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää kansaa—en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin terveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun merenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee univormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä, joihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.

Kun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja loput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on Mayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon seinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.

Katolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua, ja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla hautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee, rukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa »amenilla» ja muilla, niinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen miellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten ääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä ihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa kirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä itseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina jumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä kirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä tietysti paljonkin voitettu.

Koraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori fransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva, lämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja kuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se sitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan pahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten pyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen suurimpia kysymyksiä. »Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta kaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin nyt.» Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja olisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.

Mutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen julkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana annettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta ja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli kirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin välittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on— sanoi munkki—enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja ylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa muulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla kuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin palvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän pyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen kuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa käytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan antaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä olemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään saarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä sisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa se, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on tämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin—ja lopulta kääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen hänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä seuraavaa vastuunalaisuutta.

Ei koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus, eivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko avaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin korvissani.

Saarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka rukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.

Ja sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen kirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. Hänen ehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu, pappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti, läsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii leivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät hetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa kirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se on salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta, kun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua yht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen ulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa antautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa tilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja viisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen Pietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta henkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut soimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.

Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin juhlassa ollut.—Pom! Pom!—ja taas—Pom! Pom!—pamahteli kirkon takana olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat tärähti.

Pataljoona asentoon!—Kunniaa!—komentaa tohtorikapteeni, ja kylän kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut ristinmerkkiä.

–Ladatkaa!—Lauk…!—ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet, pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun kanssa korkealle ilmaan.

Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä. Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut. Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla, Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva—antaa hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!

Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen. Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus: »Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen, ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien välissä, ikilumisten alppien alla.

Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa, pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas tasajalkatanssiaan.

Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä —vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi— ainakin hänelle itselleen.

Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin ovat valmiit.

Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä näyttikään.

TULVA JA SEN TUHOT

Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen. Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla, ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä, suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu, milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi, joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.

Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.

Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut, kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.

Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.

On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma, joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu, jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen, riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä, että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi muuttuu likaiseksi.

Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille, pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista—todistus siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella. Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.

Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken rannalla juoksee.—Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa. Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin, ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan ja laskevat kolinkolia alas.

Se on komeaa—minusta!

Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli, ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee— hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja hävittänyt pellon.

Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi. Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.

Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa, vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan, ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.

Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa—vaan myöskin niitä vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.

Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan, kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat toiveittensa täyttämisen toivossa—!

Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä, niin siirtyy katsojain joukko—etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä ja wieniläisiä matkailijoita—toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.

Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen. Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.

Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen, vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine, sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.

Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset herrasväet—müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset— huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen, vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara—vanhoja vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista—pullahtaa ulos ja sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä—ja se ei enää ketään naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin, vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.

Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi—se jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle, meidän rannallemme.

Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa, niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan. Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!

Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina—niin aina!—käy köyhiin käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa raukkoja—se on susi sukuansa, se on koira tapojansa.

Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua! Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista—yksi siellä, toinen täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa —keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua kaivavan ja kaatavan veden voimasta. Silloin kylän parhaat pojat, sen reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta, joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni, ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien oksien tieltä.

Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina hätätilaisuudessa puuttuu—ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen, silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa uomassaan.

Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö. Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät. Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.

Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan tuhoja tarkastamassa.

Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha, pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat… Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä, suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja—ja ovat yhtä ihastuneita.

Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat—müncheniläiset, wieniläiset, berliiniläiset—kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä »gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.

Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia. Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana. Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.