Читать книгу: «Lastuja IV-VII», страница 3

PAHAN OMANTUNNON PUU

Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla. Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi tuikkaessa, ilkkuva ilme.

Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille, varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina ollut joku minua vakoilemassa.

Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään uhkaavampana.

Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti. Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut alleen hautaa.

Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä, ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.

Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen koskee.

Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan poikki.

Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.

Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia, ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen viimeinkin voittaneeni.

Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut. Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne siinä, niinkuin olisivat uhanneet.

Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.

En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi, minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani, jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin humisemaan—pahan omantuntoni puita.

TUOMIOKELLO

On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.

Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.

Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava, maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai lähteekö tännepäin kirkkotietä?

Tännepäin se kääntyy… Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän aisakellot… Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello… Lienee joku pitkän matkan täkäläinen.

Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa. Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä, jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa laukalla vastamaatkin?

Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli aina sattuu vain yhteen laitaan.

Ei se ikinä ole oikea aisakello… Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta, lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna alkaa taas rouskuttaa tallissa.

Olipahan mikä oli … ei tainnut olla mikään … saattoivat uniset korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.

Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee, sitten taas rähisee maantielle päin.

–Vaiti—Sht!

Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:

–Pim! Pim! Pom, pom!—Pim, pim! Pom, pom!—Pim pom!—Pim pim peli pim!

Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.

Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja … muu ajaja mikä lie … ja mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä…

Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin maan alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.

Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä tanssin tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea soittaja…

Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä … hänelle tulee hätä, sitä suurempi, kuta likemmä se tulee… Jos se on tuomiokello … jos se soittaa hänen viimeistä päiväänsä … tulee häntä hakemaan?

Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.

Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se hänet ottaa… Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara pellon yli pihaan…

Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää selkään, syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut valansa päälle oikeuden edessä vähemmän kuin tiesi, ollut ilkeä vaimolleen, piessyt häntä…

Nyt se laskee mäen päältä, tuossa tuokiossa on täällä … pim—pom— pim—pom! pim peli … pim peli…! … nyt se tulee omansa ottamaan … ei ennätä mitään sovittaa … ei saada anteeksi edes akaltaan … se kyllä antaisi, jos ennättäisi pyytää … vaan ei ehtisi senkään kanssa kaikkia selvittää … voi, voi, kun edes kaatuisi käänteen vierussa!

Hän lankee lyhyessä turkissaan polvilleen pihamaalle, tallin ja navetan väliselle solalle, iskee kätensä yhteen, lupaa parantua, lupaa hyvittää kaikki, joka asian, nekin, joita ei nyt edes muistakaan … akkansa ennen kaikkea.

Nyt se on mäen alla, kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy … eihän käännykään … ohi ajaakin… Toivo hytkähyttää rintaa… Mutta jos vielä tulee toista tietä, isoa tietä, kujaa myöten…?

Ei tule sitäkään, ohi ajaa senkin! Ei tullutkaan häntä ottamaan!

Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa, mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut.

Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan.

Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?

Kello kuuluu ajavan salmen jäälle, jonka toisella puolella on pappila ja kirkko. Se soi yhä, pommittaa ja pimmittää, mutta Jussi kuuntelee sitä yhä rauhallisemmin, siirtyypä vielä solasta pirtin perään paremmin kuullakseen ja nähdäkseen. Musta möhkäle liukuu hiljalleen tietä pitkin. On se niinkuin olisi hevonen ja reki … mutta saattaahan se paholainen vaikka miksi muuttautua. Katsohan, kuinka säikäytti! Turhaan hälytti, luulin tulevan eikä tullutkaan… Saapa nähdä, nouseeko kirkon törmästä vaiko pappilan?

Pappilan törmästä nousee! Pappia meneekin ottamaan, itseään rovastia!

Jussin rinnassa hytkähtää hyvästä mielestä. Sen kun viepi, niin vieköön! Vaan tappelu siinä tulee, ennenkuin saa sen ison miehen … pitäisikö mennä auttamaan?

Mutta kello on lakannut soimasta pappilan alla, eikä se pihaan noustessakaan mitään virka, ei kuulu muuta kuin liistereslan ratinaa. Sitten se katoo nurkan taa, ja kaikki on hiljaa. Eikä Jussi pääse selville siitä, jäikö se taloon, vai ajoiko läpi pihan.

Aamulla varhain lähtee hän pappilaan ja näkee liiterin edessä reen, jonka keskellä on kaksi pylvästä ja pylväiden päällä riippuu poikkitangossa iso kello, kirkon kello, se uusi kello. Renki on juuri vetämässä rekeä ja kelloa liiteriin.

–Kuuliko se Jussi mennä yönä mitään? kysyy renki.

–En ole kuullut.

–Olisipa tämän pitänyt kuulua.

Ja renki lyömään kieltä kellon laitaan, kahakäteen … pim—pom … pim—pom!

Jussi Huttunen kuuli sen jälkeen monta kertaa kellon soivan tapulissa, johon se sitten nostettiin. Mutta ei se enää koskaan tuntunut hänen kohdalleen soivan, niinkuin oli sinä kuutamoyönä soinut. Soipahan vain niinkuin muutkin kirkonkellot ja muistuttihan se niinkuin ne aina tekevät ja niinkuin niiden tuleekin tehdä, että kerranhan sinunkin, Jussi Huttunen, kuoleman pitää, kerran tilille töistäsi joutuman. Mutta niinhän se soipi kaikille muillekin, eikä hänelle enemmän kuin muillekaan, muistuttaen kaikkia ihmisiä yhteisesti eikä ketään erittäin. Sillä eihän hän ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan, ja mitäpä se siis hänelle enemmän kuin heillekään? Olipa hän tainnut olla vallan niinkuin höperryksissään silloin, kun antoi säikäyttää itsensä kaikkia syntejään anteeksi anomaan. Eikähän se ollut mikä tuomiokello, tavallinen kirkonkello vain. Liekö tuota ollenkaan koko tuomiokelloa, jonka sanovat lähdön edellä soivan jokaisen korvaan. Vaan jos olisikin ja vaikka se olisi ollutkin se kello ja vaikka olisi taloon tullutkin— minkäpähän olisi mahtanut! Olisi siinä kovalle otettu, ennenkuin sen matkaan moinen poika, joka ei turhista säiky.

Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla. Sillä se soipi vain kerran kunkin ihmisen elämässä.

KUN MATTI PANI TUPAKAN

Eivät ole isot hänen ilonsa, eivät suuret nautintonsa, piippu parasta ystävää maailmassa.

Sentähden hän sitä rakastaa ja hellii ja hoitaa tupakkakojeitaan kuin tietäjä uhrikalujaan.

Mikä ero siinä, miten nykyinen nuoriso panee tupakan ja kohtelee savukalujaan ja miten Matti! Puntissaan rutistunut paperossi ja taskussa rähjäytynyt sikari sysäistään huolettomasti hampaiden väliin, sytyttää hotaistaan ja heitetään puoleksi poltettuna ilman mitään kunnioitusta lattialle. Matilla on piippuunpano kuin pyhä uhritoimitus, juhlahetki, hänen elämänsä hauskimpien hetkien muistojuhla.

Sen näet jo siitä, millä hartaudella hän kaivaa tuon taikakalunsa poveltaan, millä huolella hän tiukottelee vartta koppaan ja millä hellyydellä nuo kömpelöt sormet koppaa hyväilevät … on niinkuin lapsen päätä silittelisivät! Hänen oma saamansa se onkin tuo visainen pää, ja mieluiset ovat sen yhteydessä olevat muistot, jotka johtuvat hänen mieleensä joka kerta, kun hän sitä sormii.

Kaunis oli kesäinen lauantai Matin nuorra miessä ollessa, kun hän kylän töistä kulki uudismökilleen ja tapasi tiepuolessa ikivanhasta koivusta visaisen pakkulan. Huolellisesti irtautti hän sen koivun kyljestä ja kantoi kuin karitsan mökilleen—se oli siihen aikaan, kun hän vielä oli mökillisenä. Kesän hän sitä kuivaili ja aina väliin tarkasteli ja talven pitkän sitten puhdetöinään vuoleskeli. Oman näköisensä hän siitä teki, leveäleukaisen, turpeahuulisen, lituskanokan, suun ison ja huulet paksut kuin hänellä itsellään.

On nyt kesäinen ehtoo, kylpenyt on Matti ja syönyt täyteisensä aterian ja laitakse koppaansa täyttämään. Kerput tuoksuu tuvan orsilla ja piennarheinät lattialla. Suu on totinen, pielessään käyrä varsi, yhdestä puusta tehty, mutta silmä hymyilee, ja housuntaskusta pullahtaa ulos pehmeä pallo, häränrakkoinen kukkaro, täynnä muhottavia rouheita.

Ei ole Matilla enää aikoihin ollut iloa omista viljelyksistä, pois hän on joutunut pelloiltaan toisten ojia kaivamaan ja kasakkana vieraiden kaskia viertämään. Yhden on kuitenkin itselleen pellon pidättänyt, tupakkamaan, entisen isäntätalon tallin taa, kahden ulkohuoneen nurkkaukseen etelän puolelle, että lämmin oikein heijastaisi seinistä kylminä öinä.

Niinkuin ikkunakukkia hoitaa Matti taimiaan, kastelee niitä väkevillä vesillä, kitkee rikat, riipii pois liiat kukat ja tähystelee poutaisina iltoina taivasta ja tuulia ja pistäksen välistä yölläkin ulos kopeloimaan, onko maa kuurassa. Eikä ole halla vielä milloinkaan saanut Matin toukoa tuhotuksi, pois hän on korjannut elonsa, ennenkuin vihollinen on päässyt niitä puremaan, eikä ole sirppihallaakaan koskaan tullut. Ja makea on Matin tupakka, ei liioin laimea eikä liioin väkevä, sillä tarkat on hänellä taiat, miten tupakka on kuivattava, miten säilytettävä, miten hakattava ja—miten piippuun pantava.

Sukeltaa koppa nyt härän rakkoon, kerää käsi kuin hellästi ruopotellen sen rouheita täyteen, nousee koppa kukkurana piilostaan ja istahtaa taas huulille varren varaan, sill'aikaa kun rakon suu verkalleen kuroutuu kiinni ja kukkaro solahtaa vasempaan housun taskuun eikä koskaan oikeaan.

Malttaa Matti keittää ja malttaa jäähdyttääkin, ei pidä kiirettä tulen teolla, vielä on iltaa istua ja poltella, ja huono on hätäisen työn jälki. Ja tyynesti ja perinpohjaisesti ja silmillään myhäellen käy hän uhritultansa tekemään.

Ei hän ole niitä, jotka omia tekojansa kehuvat ja moittivat toisten, mutta siitä hän silloin tällöin ylpeilee, ettei ole vielä eläessään piippuaan tulitikulla sytyttänyt. Ei luota hän noihin sähisijöihin, jotka sylkevät silmille kuin äkäiset kissat ja sammuvat tai ovat syttymättä juuri silloin, kun niitä enimmän tarvitset. Matti tahtoo tekemällä tehdä tulensa ja tekee sen aina tuluksillaan.

Ja monet ovat ne muistot nekin, jotka Matilla taulantekoon liittyvät. Ei hän kaiva kertaakaan tulirautaa liiviensä taskusta, sijoita taulaa piin päälle ja iske siitä välkkyviä kipinöitä, ettei aatoksensa saattaisi häntä etäisille saloille, missä kääkkyräiset koivut kääpiä hedelmöivät ja minne ei nykyinen nuori kansa enää tietä tunne. Kerran vuodessa, juhannuksen jälki viikolla, kun kevättouot on tehty eikä vielä ole aika heinään lähteä, katoo Matti kontti selässä ja kirves kainalossa erämaille, syvenee sinne synkimpiin korpiin, viettää yöt nuotiolla ja palaa sieltä selässään kannannainen kuorma kääpiä, metsässä jo valmiiksi vuoltuja. Tarkkaan hän tietää, minkä mistäkin löysi, minkä notkosta, minkä vaaran rinteeltä, minkä sen huipulta.

Jo välähtää kipinä Matin piistä ja melkein aina ensi iskulla sattuu taulaan ja sen sytyttää. Toista on taulatuli kuin tulitikun tuli, ei pistä nenään, kytee siivosti ja levittää tupaan lemua kuin palava suoperkkiö autereisena kesäiltana. Ja saman tuoksunsa antaa se tupakallekin, jonka se hellävaroen sytyttää. Rouheet ritisevät ja kohoavat kukkuralle. Matti painaa niitä vähän peukalollaan, kohentelee, laittelee. Ja kun luonnonvoimat piipun kopassa ovat asettuneet ja savu alkanut tyydyttävästi vaeltaa vanhaa väyläänsä kopasta varteen, varresta pullistuvaan poskeen ja siitä toisen suupielen kautta ulos, samalla kun koppakin joka imaisulle pullahuttaa pyöreän pilvensä ylös ilmaan, kumartuu Matti kyynärpäineen polviensa varaan ja vaipuu mietteisiinsä.

Ilta on pimennyt, tuli vain tuikkaa kopasta ja sen hiilloksen valaisema savu ruskottaa tuvan mustaa seinää vasten. Mitä miettii Matti istuessaan siinä syrjässä muista, heidän puheisiinsa sekaantumatta? Paljon on ollut hänellä huolia, paljon puutetta. Halla vei viljat ja ajoi mökiltä. Vaimo kuoli, lapset hajaantuivat maailmalle. Selkä on kangistunut, käsivarret koukistuneet, raskaasti nousee jalka, sivuja pakottaa ojalla. Kun on illalla työstä uupunut, laskeutuvat nämä muistot lisäpainoksi mielen päälle. Mutta silloin tuprahtaa unhotuksen tupakka ja loihtii esiin toiset muistot, nämä tupakkamuistot: kun hän koppapuun löysi, kun taulakääpiä haeskeli, tupakkamaata vaaliskeli ja sitten näin piippuun pisti, pisti työhön lähtiessä aamulla, työstä tultua illalla ja silloin tällöin keskipäivälläkin ojan laidalle istahtaessaan. Niiden muistojen savuun, niiden ainoain iloisten, mitä hänellä on, häipyvät Matin entiset murheet ja niihin peittyvät tulevatkin huolet: kuka minulle tupakan kasvattaa, kuka noutaa minulle taulatarpeet, kun en enää itse jaksa? Vaan vielähän noita on entisiä kasvuja ainakin viideksi vuodeksi ja on ennen tehtyä taulaa vuosikymmeniseksi, ja ehkä tämä koppanikin loppuikäni kestää. Ja mitäpä häntä huolia huomisesta…

Pohjilleen on palanut piippu Matin näitä miettiessä, räiskähtää vielä viimeisen kerran ja sitten sammuu, muistuttaen Matille, että jo on maatamenon aika käsissä.

Ennen sitä käväisee hän kuitenkin katsomassa tupakkamaataan. Isolehtisenä kuhottaa Matin vilja ja on pimeiden öiden tultua alkanut yhä paksumpaa vartta työntää. Ei ole vielä pelkoa pakkasesta, pilvessä on taivas, ja lempeästi liehtoo tuuli etelästä järven yli.

Penkilleen painautuu Matti, piippu ja kukkaro päänsä pohjissa. Ei ole hänellä muita vartioitavia aarteita, eikä hän ketään kadehdi. Mutta minä luulen, että on paljon niitä, jotka kadehtivat Mattia ja hänen rauhoittavia tupakkatunnelmiaan ja jotka olisivat onnellisempia, jos ei heillä olisi sen suurempia aarteita vartioitavina kuin on Matilla.

KANNIKKA

Juna kulki pitkänä talvipuhteena autiota sydänmaan rataa. Vaunu oli melkein tyhjä, ulkona oli pimeä ja tuprutti lunta.

Seisahduttiin jollekin nimettömälle pysäkille, ei ollut ketään meneviä, tulijoita oli yksi. Hän tuli varovasti ja arasti, niinkuin tulee talonpoika herrashuoneeseen, ja kun ei kukaan käskenyt ulos eikä kysynyt, mitä oli asiaa, valitsi hän kapean penkin ovensuunurkassa, istuutui siihen, laski konttinsa lattialle jalkojensa väliin ja riisui hatun päästään.

Hän oli luminen ja väsynyt. Hän oli nähtävästi joko hiihtänyt suksilla tai kahlannut umpitietä. Kasvot olivat laihat ja kuopilla, katse oli uupunut ja samalla palava. Koetin päätellä, mikä mies hän oli, ja tulin siihen käsitykseen, että hän oli uudistorppari. Työmies hän ei ollut, sillä niillä on tätä nykyä varaa kulkea paremmissa vaatteissa, ja niillä on aina jotakin ostettua yllään. Tällä oli kaikki kotitekoa, nähtävästi oman vaimon kutomaa ja etupäässä paikkaamaa, sillä koko puku, ja varsinkin housut, oli paikkaa paikan vieressä.

Vähän katseltuaan ympärilleen kumartui hän konttiaan aukaisemaan. Vähän aikaa kopeloituaan siinä otti hän sieltä esille nyytyn ja alkoi päästellä sen solmuja.

Vitkalleen kävi kohmettuneiden sormien työ, ja minusta näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa jännittyneet ja ilme silmissä tuimentunut sitä mukaa kuin se edistyi. Seurasin uteliaana penkiltäni, mitä sieltä ilmaantuisi.

Sieltä tuli esille yksi ainoa musta leipäkannikka. Saatuaan sen vihdoinkin käsiinsä—hän tarttui siihen kahden käden, ja ne vapisivat— käänteli ja pyöritteli hän sitä katsellen joka taholta. Sitä oli jo ennen nakerreltu, hän näytti etsivän sopivaa paikkaa käydäkseen sen kimppuun. Hän sitä kuin hyväili, ja kasvoihin tuli hellä tyydytetyn tunteen ilme, samalla kuin hänen sormiensa liikkeet muistuttivat kissaa, joka leikkii pyytämänsä hiiren kanssa. Yht'äkkiä puristuivat sormet saaliin ympärille, suu aukesi isoksi, pää ponnahti eteenpäin, katse näytti kuin vimmastuvan, silmät seisoivat, pullistuivat kuopistaan, ja hampain, nenin, kasvoin, suin ja silmin karkasi hän kannikkaan kuin peto saaliinsa kimppuun. Ja hän järsi sitä kuin kissa— ja minulla oli se tunne, että olisi vaarallista mennä häntä häiritsemään. Hän piti sitä kauan hampaittensa välissä, puri niin, että silmät menivät kiinni, puri kuin koira puree luuta ja vilkkuu ympärilleen, tuleeko kukaan sitä ottamaan. Vihdoin lohkesi kannikka, ja hän sai siitä posken täyteisen palan suuhunsa, alkaen sitä hiljalleen jauhaa hampaittensa välissä. Nielaistuaan muutamia kertoja otti hän kontistaan pienen piimäleilin ja keikisti siitä kulauksen suuhunsa, löysi palan suolakalaakin nyytyn poimuista ja rauhoittui vähitellen syömään hillitymmin, kunnes kokonaan tyyntyi.

Mutta minä olin nähnyt tarpeeksi, saadakseni siinä häntä katsellessani aihetta muutamiin mietteihin.

Oli kuin olisi kannikka ollut hänen pahin vihamiehensä, niinkuin olisi kauan pidätetty kiukku ajanut häntä sille kostamaan kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se oli hänelle tuottanut.

On niitä, joille työ on huvi ja jokapäiväinen leipä sen huvin palkka, on toisia, joille työ on tuska ja vaiva ja leipä sen palkka. Edelliselle on leipäpalanen suun täysi ravintoa, jonka ohimennen ostaa tai ostattaa, jälkimmäisille se on koko ravinto ja sen hankkiminen elämän työ. Hän oli niitä jälkimmäisiä ja hänelle oli leivän hankkiminen loppumatonta sotaa ja vaivaa, alituista saaliin takaa-ajamista, jonka kun vihdoin saa vangikseen, silloin armotta siihen hampaansa iskee.

Millä lailla on hän tuon mustan, kovan kannikkansa hankkinut?

Hän on kylmään metsään pellon raivannut. Ei ole köyhällä varaa paikkoja valita, täytyy tehdä toukopaikkansa siihen, mihin muilta saa. Paitsi kantoja on täytynyt penkoa kiviä. Yksin on täytynyt työ tehdä, ei ole varaa palkollista pitää. Sitten on se kiviröykkiö kuokittu ja kynnetty. Vuosia on kulunut, ennenkuin siihen voi rukiin kylvää. Ja ennenkuin sen siemenen irti sai! Velaksi oli tietysti otettava ja korkea korko maksettava. Ei pääse hevosella eikä venheellä kirkonkylästä sydänmaan mökille pahain taipalien taa, selässä on siemen kannettava soiden poikki ja salojen halki. Vihdoin on peltotilkku kylvetty. Vasta vuoden päästä se leikattavaksi valmistuu. Syksy, talvi ja kesä on odotettava, pelättävä sitä, että lumi painaa, hanki märättää, rae särkee, suuret sateet heilimöidessä lakoon lyövät, ja lopulta halla mennessään puraisee. Ja jokainenhan se näistä ottaakin osansa köyhän pellosta, nuhdosta maasta, jolla ei ole itsellään voimaa. Ja johon ei ole sitä muualtakaan saatu. Tähteet vain saadaan kuhilaalle kohoamaan. Mutta niitä varten on ollut riihi rakennettava ja puut hakattava, niitä varten on se riihi lämmitettävä, ja elot puitava. Ei ole vesi eikä tuulimyllyä, vaan vilja on oman pirtin nurkassa käsikivellä jauhettava.

Viimein pääsee hän taikinaa tekemään, ja silloin huomaa hän, että jos mieli talven yli päästä, on kakku hienoksi leivottava ja kovaksi kuivattava, ettei hupenisi.

Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin saavutti.

Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa sille kaikki kiusansa.

Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja huokaa helpotuksesta.

En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja maksamattomista ruunun rästeistä.