Читать книгу: «Kristityn vaellus», страница 5

SELITTÄJÄN TALOSSA. UNI

"Tänä yönä minä näin maatessani unen: Katso, taivas pimeni kokonaan, ukkonen jyrisi, ja salamat leimahtelivat hirmuisesti, niin että kuolemantuska minut käsitti. Minä katsahdin ylös ja näin pilvien kiitävän tavatonta vauhtia. Senjälkeen minä kuulin kovan pasunan-äänen, ja näin miehen istuvan pilven reunalla, taivasten tuhatlukuiset joukot ympärillänsä. He olivat kaikki tulen liekeissä, ja taivaatkin olivat yhtenä tulenleimuna. Ja minä kuulin äänen sanovan: 'Nouskaat, te kuolleet, ja tulkaat tuomiolle!' Silloin kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja kuolleet, jotka niissä olivat, tulivat esiin. Muutamat heistä olivat hyvin iloisia ja katsoivat ylös; muutamat koettivat lymytä vuorten alle. Sitten minä näin pilvellä istuvan miehen aukaisevan kirjan ja käskevän maaaliman astua lähemmäs. Mutta koska suuri tulen voima leimusi hänen edellänsä, niin jäi sovelias tila hänen ja heidän välillensä niinkuin tuomarin ja vankien välillä lakituvassa. Minä kuulin myös huudettavan niille, jotka pilvellä istujan ympärillä olivat: 'Kootkaat yhteen ohdakkeet, ruumenet ja oljet ja viskatkaat ne palavaan järveen!' Samassa aukeni pohjaton kuilu aivan lähelläni, ja sen kidasta syöksyi sakea savu ja tulisia kekäleitä kauhealla räiskinällä. Samoille miehille sanottiin myös: 'Kootkaat minun nisuni aittaan!' Silloin minä näin, että monet temmattiin ylös ja vietiin pilviin; mutta minä jäin jäljelle. Minä koetin lymytä minäkin, mutta en voinut, sillä se, joka pilvellä istui, katsoi lakkaamatta minuun; minun syntini muistuivat nyt mieleeni, ja omatuntoni kantoi minun päälleni joka taholta. Siihen minä heräsin." [1 Kor. 15: 52, 1 Tess. 4: 16, Jud. 14, Joh. 5: 28, 2 Tess 1: 8, Ilm. 20: 12-14, Jes. 26: 21, Mik. 7: 16,17, Ps. 50: 1-3, Dan. 7: 9,10, Mal. 3: 2,3, Mat. 3: 12, Mat 13: 30, Mal. 4: 1, Luk. 3: 17, 1 Tess. 4: 16, 17, Rom. 2: 14 seur.]

Kristitty: Miksi te niin kovasti säikähditte tätä näkyä?

Mies: Minä ajattelin: nyt on tuomiopäivä tullut, ja minähän en ole vielä valmis. Sitä minä sentään pahimmin säikähdin, kun enkelit veivät joitakuita ylös, mutta minut jättivät. Helvetin kuilu avasi myös kitansa minun lähelläni. Omatuntokin vaivasi minua, ja minusta tuntui kuin Tuomarin katse vihaa täynnä, olisi yhtä mittaa ollut kiinnitetty minuun.

Selittäjä kysyi sitten Kristityltä: "Oletkos nyt punninnut näitä asioita?"

Kristitty: Olen, ja ne ovat herättäneet minussa sekä toivoa että pelkoa.

Selittäjä:: Kätke sitten nämä kaikki sydämeesi, jotta ne olisivat tutkaimena sinun sivussasi, ajamassa sinua sille tielle, jota sinun käydä pitää.

Ja Kristitty rupesi vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan matkalle.

Silloin sanoi Selittäjä: "Lohduttaja olkoon alati sinun kanssasi,

Kristitty hyvä, auttamassa sinua sillä tiellä, joka Kaupunkiin vie."

Kristitty läksi vaeltamaan, sanoen:

 
Mont' asiaa oon verratonta nähnyt,
Suloista, katkeraa, mi lujaks' tehnyt
On minut alkamissan' aikeissain.
Suo, ettän muistelen niit', oivaltain,
Miks' näytettiin ne minulle. Ja siitä
Sä, sydän, Selittäjää aina kiitä.
 

Nyt minä näin unessani, että se vallantie, jota myöten Kristityn oli kulkeminen, oli kummaltakin puolen varustettu muurilla, nimeltä Varjellus. Tätä tietä läksi nyt Kristitty taakkoinensa rientämään, mutta ei se kulku kuitenkaan suuria vaikeuksia vailla ollut, seljässä kun oli tuo raskas kantamus. [Jes. 26: 1; 35: 8; 4: 6]

TAAKKA PUTOAA HARTEILTA. TYHMÄ, LAISKA JA PÖYHKEÄ

Saapui hän tuosta sitten vähäiselle mäentörmälle. Siinä seisoi risti, ja hiukan taampana, mäen alla, oli hauta. Silloin minä näin, että samassa kuin Kristitty oli tullut ylös ristin juurelle, samassa kirposi taakka hänen harteiltansa, putosi maahan ja läksi vierimään, kunnes joutui haudan partaalle ja putosi siihen. Sen koommin en sitä enää nähnyt.

Silloin Kristitty ihastui ikihyväksi ja sanoi hilpein mielin: "Hän on tuskillansa minulle levon antanut ja kuolemallansa elämän." Siihen hän sitten hetkiseksi pysähtyi katselemaan ja ihmettelemään, sillä kovin kävi hänen kummaksensa se, että katsaus ristiin oli päästänyt hänet hänen taakastansa. Hän katseli katselemistaan, kunnes lähteistä hänen päässänsä alkoi vettä vuotaa poskille. Siinä hänen katsellessaan ja itkiessään, katso, kolme loistavaa olentoa lähestyi häntä, näin tervehtien: "Rauha olkoon sinulle!" Senjälkeen sanoi ensimmäinen: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." Toinen riisui ryysyt hänen yltään ja puki hänet juhlavaatteisin. Kolmas pani merkin hänen otsaansa ja antoi hänelle sinetillä varustetun kirjoituksen, johon hänen piti katsoa kulkiessaan, ja joka hänen tuli antaa sisään Taivaan Portilla. Sitten he poistuivat. [Sak. 12: 10, Ef. 1: 3]

Kristitty hyppäsi kolmasti ilosta ja läksi kulkemaan, laulaen:

 
Ma kaukaa kuljin, synnit taakkanain,
Ei kenkään voinut poistaa pelkoain.
Sain tänne. Paikka verraton on tää!
Alkaisko autuus mulle siinnältää?
Sitehet ratkesko jo raastavat?
Ja taakastaanko pääs' jo hartiat?
Siunattu risti! – hauta! Kolmasti
Siunattu Hän, kuin kantoi häpeäni!
 

Senjälkeen minä näin unessani hänen kulkevan eteenpäin, kunnes hän tuli erääsen laaksoon. Siellä hän huomasi vähän matkan päässä, tien-ohessa, kolme miestä. He makasivat syvässä unessa, kahleet jaloissa. Ensimmäinen oli nimeltänsä Tyhmä, toinen Laiska, kolmas Pöyhkeä.

Nähdessään heidät tuossa tilassa, astui Kristitty heidän luoksensa, toivoen saavansa heidät kenties hereille, ja huusi: "Te olette niitten kaltaiset, jotka makaavat ylhäällä haahden pielen päässä; allanne on kuollut meri ja kuilu, jossa ei pohjaa ole. Herätkäät siis ja tulkaat tänne. Jos vaan tahdotte, niin minä päästän teidät kahleistanne." [Sananl. 23: 34]

Ja hän sanoi heille vielä: "Jos se, joka kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, teidät saavuttaa, niin te joudutte hänen hampaittensa saaliiksi." He katsahtivat häneen ja rupesivat vastaamaan kukin kohdastansa. Tyhmä sanoi: "En minä mitään vaaraa näe." Laiska sanoi: "Vielä pikkuruisen unta." Pöyhkeä sanoi: "Mies se, joka paikkansa pitää." Ja he panivat maata jälleen, mutta Kristitty jatkoi matkaansa. [1 Piet. 5: 3]

KRISTITTY KOHTAA MUODON MIEHEN JA TEKOPYHÄN

Murhemielin hän mietti nyt, mitenkä ihminen noin suuressa vaarassa saattaa olla niin väliä pitämätön, vaikka toinen ystävällisesti tarjoaa hänelle apuansa. Hänhän oli herättänyt heidät, varoittanut heitä ja tarjoutunut päästämään heidät kahleistakin irti. Tätä murehtiessaan, hän huomasi, kuinka kaksi miestä tulla heilahti muurin yli, vasemmalta puolen kaitaa tietä. He kiiruhtivat hänen luokseen. Toinen heistä oli nimeltään Muodon mies, toinen Tekopyhä. He astuivat, niinkuin sanoin, Kristityn luokse, joka alkoi puhella heidän kanssaan.

Kristitty: Mistä matka, hyvät herrat, ja minne?

Muodon mies ja Tekopyhä: Me olemme Turhan Kunnian maasta kotoisin ja nyt matkalla Sionin vuorelle mainetta hankkimaan.

Kristitty: Miksikäs ette tulleet sisään portista, joka on tämän tien päässä? Ettekös tiedä, mitä kirjoitettu on: joka ei ovesta mene sisälle, vaan astuu siihen muualta, se on varas ja ryöväri? [Joh. 10: 1]

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat, että kaikki heidän puolellaan pitävät portin kautta käymistä kiertotienä, jonka vuoksi heillä on tapana ottaa oikoseen ja kiivetä muurin yli, niinkuin he juuri tekivätkin.

Kristitty: Mutta eikös sitä pidetä rikoksena sitä Herraa vastaan, jonka kaupunkiin me olemme matkalla, ja Hänen ilmoitetun tahtonsa loukkaamisena?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat siihen, ett'ei Kristityn tarvitse tällä asialla päätänsä vaivata. Heillä on menettelyynsä vanha tapa puolellaan, ja jos tarvis vaatii, niin he voivat näyttää toteenkin, että sellainen on ollut laita jo tuhatkunnan vuotta.

Kristitty: Mutta kestääkö teidän tekonne Lain tutkintoa?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat hänelle, että koska kerran tapa on ollut käytännössä niinkin kauan kuin toista tuhatta vuotta, niin saa se epäilemättä nyt jo lain arvon jokaisen puolueettoman tuomarin silmissä. "Ja sitä paitsi", arvelivat he, "jos kerran tielle pääsee, niin mitäs sillä on väliä, miten siihen pääsee? Tiellä ollaan kuin ollaankin, ja sillä hyvä. Tiellä sinä olet vasta sinäkin, joka näyt tulleen portin kautta, ja tiellä mekin olemme, jotka hyppäsimme muurin yli. Mitäs sinun tilasi on parempi kuin meidänkään?"

Kristitty: Minä noudatan tielläni Mestarini ohjeita, te omia mitättömiä luulottelujanne. Varkaina teitä tämän tien Herra nyt jo pitää. Siksipä epäilen, tokko teidät matkan päässä uskollisiksi miehiksi havaittanee. Omin päin te tulitte sisään, ilman Hänen johtoansa, ja omin päin te lähdette poiskin, ilman Hänen armoansa.

MUODON MIES JA TEKOPYHÄ

Siihen he eivät paljoa vastanneet; käskiväthän vaan hänen pitämään huolta itsestänsä. Sitten minä näin heidän lähtevän kulkemaan, tietänsä kunkin, sen enempää toisistansa välittämättä. Sen verran nuo kaksi miestä vaan Kristitylle sanoivat, että kyllä he luulevat noudattavansa lakia ja sääntöjä yhtä tunnollisesti kuin hänkin. "Emmekä siis ymmärrä", sanoivat he, "minkä puolesta sinä olet toisenlainen kuin mekään, ellethän tuohon nuttuusi nähden, jonka kaiketikin joku naapureistasi sinulle antoi, alastomuutesi häpeätä peittääksesi."

Kristitty: Laki ja säännöt eivät teitä pelasta, kosk'ette oven kautta sisälle käyneet. Mitä taas nuttuuni tulee, niin sen minä sain sen paikan Herralta, johon matkalla olen, ja sain, niinkuin sanoitte, alastomuuttani peittääkseni. Ja minä kannan sitä merkkinä hänen suosiostansa minua kohtaan, sillä ennen ei ollut ylläni kuin ryysyjä vain. Ja sitä paitsi, tällä tapaa minä itseäni matkalla lohduttelen: kaupungin portille tullessani, on Herra minut otolliseksi katsova, koskapa Hänen nuttunsa on minun ylläni, se nuttu, jonka Hän itse antoi minulle sinä päivänä, jolloin Hän ryysyt minun päältäni riisui. Lisäksi on minulla vielä merkki otsassani, jota te kukaties ette ole huomanneet, mutta jonka muuan Herrani läheisimmistä uskotuista siihen painoi sinä päivänä, jolloin taakka harteiltani putosi. Kerronpa vielä, että minulle annettiin sinetillä varustettu kirjoitus, jota minun piti lohdutuksekseni lukea, tietä kulkiessani. Ja se minun käskettiin näyttää Taivaan portilla, jolloin minutkin sisälle päästetään. Kaikki tämä, pelkään mä, puuttuu teiltä ja puuttuu siitä syystä, ett'ette ole portin kautta tielle käyneet. [Gal. 2: 16]

Tähän he eivät mitäkään vastanneet. He vain katsahtivat toisiinsa ja nauroivat.

KRISTITTY VASTUKSIEN MÄELLÄ

Sitten minä näin heidän kaikkien lähtevän liikkeelle. Kristitty se vaan astui edellä eikä enää puhellut muuta kuin itsekseen, väliin huokaillen, väliin lohdullisesti. Usein hän myös luki kirjoitusta, jonka yksi noista loistavista olennoista oli hänelle antanut, ja se virkisti häntä.

Minä näin sitten heidän kaikkien kulkevan, kunnes saapuivat Vastuksien mäen alle, jossa oli lähde. Samassa paikassa oli myös kaksi muuta tietä, paitsi sitä, joka tuli suoraan portilta päin: toinen läksi kiertämään mäkeä vasemmalta, toinen oikealta. Kaita tie kulki suoraan mäelle. Sen rinnettä nouseminen on nimeltänsä Vastus.

Kristitty astui lähteen luo, joi siitä virkistykseksensä ja läksi sitten nousemaan ylös mäkeä, sanoen [Jes. 49: 10]:

 
Mäen jyrkänkin yl' aion käydä tän,
Vaikk' ois se vastuksia täynnähän.
Tää tie se elämän on tie, sen näin;
Siis, sydän, mielin rohkein rientämään!
Tie suora paremp' on, jos vaikeekin,
Kuin kiertotie, mi viepi vaivoihin.
 

Nuo toiset kaksi tulivat mäen alle hekin, mutta nähtyänsä mäen olevan jyrkän ja korkean ja huomattuansa siellä kaksi muutakin tietä sekä arvellen näitten varmaankin mäen toisella puolella jälleen yhtyvän siihen tiehen, jota Kristittykin oli lähtenyt astumaan, päättivät he poiketa näille teille. Toinen näistä teistä oli nimeltään Vaara, toinen Turmio. Ja niinpä heistä toinen kääntyi Vaaran tielle, joka vei suurelle salolle; toinen kääntyi suoraa päätä Turmion tielle, ja se vei hänet avaralle kedolle, joka oli täynnä synkkiä vuoria. Siellä hän kompastui ja lankesi eikä sen koommin enää noussutkaan.

KRISTITTY NUKAHTAA

Käännyin sitten katsomaan Kristittyä, nähdäkseni hänen kulkuansa vuorelle, ja huomasin, kuinka hänen juoksunsa hiljeni astunnaksi, ja astunta muuttui nelin kontin kapuamiseksi, rinne kun oli ylen jyrkkä. Puolitiessä kukkulata seisoi ihana lehtimaja, jonka mäen Herra oli rakentanut väsyneitten matkamiesten virkistykseksi. Siihen Kristitty astuikin ja istahti sinne lepäämään. Sitten hän otti kirjoituksen povestansa ja luki sitä lohdutuksekseen. Siinä hän myöskin alkoi uudestaan tarkastella nuttuansa eli pukuansa, jonka hän oli saanut, ristin juurella seisoessaan. Hetken aikaa hän tuossa mieltänsä hyvitteli, torkahti sitten ja vaipui vihdoin syvään uneen. Tämä se pidätti häntä lehtimajassa niin kauan, että jo melkein yö oli käsissä, ja siinä häneltä kirjoituskin kädestä kirposi. Hänen tuossa maatessansa, joku astui hänen luokseen ja herätti hänet, sanoen: "Mene, laiska, muurahaisen tykö; katso hänen menoansa ja opi!" Kristitty kavahti pystyyn, läksi matkalle jälleen ja kulki kiiruusti, kunnes saapui mäen kukkulalle. [Sananl. 6:6.]

Sinne päästyänsä, hän näki kaksi miestä juoksujalassa joutuisasti rientävän häntä kohti. Toisen nimi oli Arka ja toisen Epäileväinen. Kristitty sanoi heille: "Mitäs nyt, hyvät herrat! Väärää tietähän te juoksette!"

Arka vastaten sanoi heidän olleen matkalla Sionin kaupunkiin ja saapuneen tähän vastuksien paikkaan, "mutta", sanoi hän, "mitä kauemmas tästä kulkee, sitä enemmän on vaaroja vastassa; ja siksi me käännyimme ja olemme palajamassa takaisin".

"Niin", sanoi Epäileväinen, "aivan tuossa lähellä, tien varrella on pari jalopeuraa (maannevatko ne vai valvonevat, emme tiedä). Jos olisimme niiden saavutettaviin joutuneet, niin varmaankin ne olisivat repineet meidät palasiksi; muutahan emme osanneet luulla."

Kristitty: Johan te minut pelotatte kokonaan, mutta minnekäs minä pakenen, päästäkseni turvaan? Jos palajan kotiseutuuni, jota tuli uhkaa ja tulikivi, niin hukka minut siellä tietenkin perii. Jos Taivaalliseen Kaupunkiin pääsen, niin siellä minä turvan saan, sen tiedän varmaan. Täytyy yrittää. Mennä takaisin – se on mennä surman suuhun; mennä eteenpäin – se tietää tosin kuoleman pelkoa, mutta sen toisella puolella myös iankaikkista elämää. Eteenpäin lähden kuin lähdenkin.

Arka ja Epäileväinen juoksivat alas mäkeä. Kristitty kulki tietänsä.

Miettiessään siinä sitten, mitä nuo miehet olivat sanoneet, tapasi hän kirjoitusta povestansa, lukeakseen siitä lohdutusta, mutta sitäpä ei siinä enää ollutkaan. Silloin joutui Kristitty kovaan tuskaan eikä tiennyt, mitä tehdä, sillä nythän häneltä puuttui se, joka tavallisesti hänen mieltänsä rohkaisi, ja joka oli oleva hänelle pääsykirjana Taivaalliseen Kaupunkiin. Siksipä hän oli aivan hämillänsä ja neuvotonna. Vihdoinkin johtui hänen mieleensä, että hänhän oli nukkunut lehtimajaan mäen rinteellä. Hän lankesi polvilleen ja rukoili Jumalalta anteeksi tätä mieletöntä tekoansa. Senjälkeen hän palasi kirjoitustaan etsimään.

KOLMASTI SAMOJA JÄLKIÄ

Mutta ken kykenee kyllin selvästi kuvailemaan sitä, tuskaa, jota Kristitty sydämessään tunsi koko tämän palausmatkansa aikana! Vuoroin hän huokaili, vuoroin hän itki, tuon tuostakin nuhdellen itseänsä siitä, että oli, mielettömästi kyllä, uneen uupunut siinä paikassa, joka oli rakennettu sitä varten vain, että hän siinä hiukan levähtäisi vaivoistansa. Ja niin hän astui takaisin päin, huolellisesti katsellen koko ajan puoleen ja toiseen, eikö missä näkisi kirjoitusta, josta hänelle niin monasti oli ollut lohdutusta matkallansa. Hän kulki, kunnes taaskin tuli näkyviin se lehtimaja, missä hän oli istunut ja maannut. Mutta tuo näky se vaan enensi hänen tuskaansa, se kun uudestaan johdatti hänen mieleensä hänen nukkumisensa rikoksen. Hän vaelsi edelleen, vaikeroiden syntistä untansa, sanoen: "Voi minua, miestä viheliäistä, joka päiväs-aikana makasin, joka kesken vastuksia makasin! Kuinka saatoinkaan lihaani hyvitellä siihen määrin, että soin sille lepoa siinä majassa, jonka mäen Herra on rakentanut ainoastaan matkamiesten hengen virvoitukseksi! Kuinka monta askelta olenkaan turhaan astunut! (Samoin kävi Israelin lastenkin heidän syntiensä tähden: heidät lähetettiin takaisin Punaisen Meren rannoille). Minun pitää tuskalla astua ne askeleet, jotka olisin voinut ilolla kulkea, ellei tuota syntistä unta olisi ollut. Kuinka etäälle olisin tällä välin ennättänytkään! Kolmasti minun pitää kulkeman samoja jälkiä, vaikka olisin ne yhdellä kertaa voinut käydä. Ja nyt minut jo pian yö yllättää, sillä päivä on jo melkein lopussa. Voi ett'en olisi maannut!" [Ilm. 2: 5, 1 Tess. 5: 6]

Tällä välin hän oli jälleen saapunut lehtimajaan. Hän istahti ja rupesi itkemään, mutta vihdoin hän sattui murhemielin katsahtamaan lavitsan alle, ja siellähän se kirjoitus olikin. Vavisten hän sieppasi sen ylös ja pisti poveensa. Ja ken voi kuvailla miehen riemua, kun hän oli kirjoituksensa jälleen saanut! Siinähän hänen elämänsä kantakirja ja hänen pääsykirjansa kaivattuun satamaan. Niinpä hän kätki sen povellensa, kiitti Jumalaa, joka oli ohjannut hänen silmänsä huomaamaan sen, ja läksi sitten, ilokyyneleitä vuodattaen, jälleen vaeltamaan tietänsä.

Ja kuinka olikaan nyt keveätä hänen kulkunsa mäelle!

Ennenkuin hän pääsi mäen kukkulalle, meni aurinko mailleen hänen nähtensä. Tämä saattoi hänet toistamiseen miettimään, kuinka mieletöntä hänen nukahtamisensa oli ollut, ja silloin hän alkoi taaskin surkutella omaa itseänsä: "Voi sinuasi, sinä syntinen uni! Sinun tähtesi oli vähällä yö minut matkallani yllättää! Minun täytyy kulkea päivänvaloa vailla; pimeys peittää polvun mun jalkaini alla, ja minun täytyy kuulla petojen karjuntaa syntisen uneni tähden!"

Samalla muistui hänen mieleensä myös, mitä Epäileväinen ja Arka olivat kertoneet säikäyksestänsä, jalopeuroja nähdessään.

Silloin puheli Kristitty itseksensä: "Nuo pedot vaanivat yöllä saalistansa, ja jos he pimeässä minut kohtaavat, niin mitenkä minä heistä pääsen? Mitä minä teen, jott'eivät mua palasiksi revi?"

KRISTITTY KOMEAN LINNAN EDUSTALLA

Hän kulki tuosta edelleen, mutta, valitellessaan äsköistä kovan onnen erehdystä, hän nosti silmänsä, ja, katso, aivan vallantien varrella hänen edessänsä seisoi upea linna, nimeltä Komea.

Niinpä näin minä unessani hänen jouduttavan askeleitaan, saadakseen, jos mahdollista, yösijaa linnassa. Ennen pitkää hän astui hyvin kapealle tielle, jota vielä oli lähes neljännes virstaa portinvartijan majalle. Tähystellen siinä hyvin tarkasti eteensä, hän huomasi tiellä, kaksi jalopeuraa.

KRISTITTY PYRKII YÖKSI KOMEAAN LINNAAN

"Tuossahan ne on", ajatteli hän, "ne vaarat, jotka Aran ja Epäileväisen pakottivat kääntymään takaisin." (Jalopeurat olivat kytketyt kahleisin, mutta sitä hän ei nähnyt). Häntä alkoi hirvittää, ja hän aikoi kääntyä takaisin hänkin, sillä – ajatteli hän – surman suuhunhan tässä muutoin joutuu kuin joutuukin. Mutta koska portinvartija, nimeltänsä Valpas, huomasi Kristityn pysähtyneen, valmiina palajamaan takaisin, huusi hän hänelle:

"Senkö verran sinussa onkin voimaa? Älä jalopeuroja pelkää, sillä ne ovat kahleissa. Ne on pantu uskon koettelemiseksi sellaisissa, joissa uskoa on, ja sellaisten ilmisaamiseksi, joissa ei uskoa ole. Pysyttele keskellä tietä, niin ei sinulle mitään pahaa tapahdu." [Mark. 4:40]

Minä näin hänen sitten kulkevan pelvosta vavisten, mutta tarkoin noudattaen portinvartijan neuvoa. Hän kuuli jalopeurain kiljuvan, mutta mitään pahaa ne eivät hänelle tehneet. Hän paukutti ilosta käsiänsä ja astui edelleen, kunnes saapui portille, missä portinvartija oli.

Silloin sanoi Kristitty portinvartijalle:

"Herra, mikä talo tämä on, ja saako tässä yösijaa?"

Portinvartija vastasi:

"Tämän talon on mäen Herra rakentanut matkamiesten suojaksi ja leposijaksi."

Portinvartija kysyi, mistä hän on, ja minne hänellä matka.

Kristitty: Tulen Turmion kaupungista ja olen matkalla Sionin vuorelle, mutta koska aurinko on jo mailleen mennyt, niin tahtoisin olla yötä tässä, jos saan.

Portinvartija: Mikä teidän nimenne?

Kristitty: Nimeni on nyt Kristitty, mutta ennen se oli Armoa vailla. Minä olen Jafetin sukua, jonka Jumala on sallinut asua Semin majoissa. [1 Mos. 9: 27]

Portinvartija: Mutta miksikäs te näin myöhään tulette? Aurinko on jo laskenut.

Kristitty: Olisin ollut täällä ennenkin, mutta – voi minua viheliäistä! – minä nukahdin lehtimajassa mäen rinteellä. Olisin minä sentään ollut täällä jo aikaisemminkin, ellen olisi maatessani kadottanut matkakirjaani ja tullut ilman sitä mäen kukkulalle. Turhaan sitä tapailtuani, täytyi minun, suru sydämessä, kääntyä takaisin siihen paikkaan, missä maannut olin. Sieltä sen löysin ja nyt olen täällä.

Portinvartija: No niin. Minä kutsun yhden tämän talon neitseistä, ja jos teidän puheenne hänelle kelpaa, niin hän saattaa teidät muun perheen keskuuteen, niinkuin talon säännöt määräävät.

Valpas soitti kelloa, ja kohta senjälkeen tuli ovelle arvokas, kaunis neitsyt, nimeltä Varovaisuus, ja kysyi, mitä varten hänet oli tänne kutsuttu.

Portinvartija vastasi:

"Tämä mies on matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, mutta koska hän on väsynyt, ja yö hänet yllätti, niin kysyi hän minulta, saisiko hän yösijaa täällä. Minä sanoin kutsuvani sinut, ja sinä saat, haasteltuasi hänen kanssaan, tehdä, minkäs hyväksi näet, niinkuin säätää talon laki."

Neitsyt tiedusti nyt, mistä vieras on tullut, ja minne hän on matkalla. Kristitty kertoi. Sitten kysyi neitsyt, mitä hän oli matkallaan nähnyt, ja ketä kohdannut, ja Kristitty ilmoitti senkin. Vihdoin tiedusti neitsyt hänen nimeänsä, ja Kristitty sanoi:

"Nimeni on Kristitty, ja sitä enemmän halajaisin viettää täällä yöni, kun kuulin mäen Herran rakentaneen tämän talon matkamiehille leposijaksi ja suojaksi."