Читать книгу: «Kristityn vaellus», страница 2
Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.
Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".
* * * * *
Ensimäinen Kristityn Vaelluksen suomennos oli:
Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu Johan Bunianilda, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi käätty Jacob Johan Malmbergilda. Turusa 1809.
Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen
(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.
Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen, niinikään saksasta suomennettuna:
Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka Johan Bunian on Engelskaksi kirjottanut ja Jakob Johan Malmberg, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.
(Uusia painoksia 1861 ja 1877).
Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:
Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut Johan Bunyan. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.
Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.
Suomentanut B. Lagus. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).
Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v. 1887:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti John Bunyan; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.
Englannin kielestä suomentanut A. Mäkinen. Tampereella 1887.
Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama painos molempia teoksia:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti John Bunyan, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.
Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:
Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Johan Bunianin alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut R. Mellin. Oulussa 1862.
Matkamies. Mukaelma John Bunyanin kirjoittamasta englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.
Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:
Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4 painos Turussa 1854).
Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut Johan Buniani. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H: Oikonut ja präntiin kustantanut H. R[enqvist]. Kuopiossa 1846. (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta, viimeinen Turussa 1877).
Taivaasen juoksia. Johan Bunianilta. Suomennos. Helsingissä 1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).
Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä Johannes Bunianin kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus, kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti Jaakko Aulin. Vaasassa 1852.
"Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan Johan Bunianin kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti kerrottu. Suomentaja A. J. Weänänen. Helsingissä 1856 (mukaelma).
Johan Bunianin kertomus hengellisistä kokemuksistaan. Lyhennetty suomennos. [Suom. K. J. Gummerus]. Helsingissä 1863.
Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka ensin Johannes Bunian, saarnamies Betfortisa, Engelskan kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin käännetty. G. M[onell'i]n suomentama Ruotsin kielestä. Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa 1891).
Johan Bunyanin Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä, taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi E. T[örmälä], Tampereella 1889.
TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI
Kun kynän ensin otin kätehen'
Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,
Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:
Sen toisin olin suunnitellut vainen.
Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,
Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.
Se kävi näin: Kun kerran evankelin
Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,
Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'
Jo alkoi verhoutua vertauksiin.
Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,
Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,
Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,
Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.
Ei, aattelin, jos näin te taajenette,
Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette
Te malta määrääkään, ja kirja, jolla
Hyv' alku on, ois pian turmiolla.
Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla
Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla
Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi
Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi:
En naapurien huvitukseks', en,
Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.
Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.
Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.
Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,
Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.
Ilomielin kynä paperille siirtyi,
Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.
Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,
Niin puistellen ne paperille vuosi
Mun kynästäin. Ja niinpä nyt
On kirja tähän kokoon syntynyt.
Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin
Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin,
Se kelpaako, vai onko tuomittapa.
Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";
Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään".
"Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".
Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:
Kun noin te eri tavoin harkitsitten,
Niin pränttiin vainenkin se saakohon;
Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.
Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,
Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.
Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,
Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.
Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin
Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,
Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis
Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.
Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,
Mä sanon: enhän moiti teitä, en.
Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte
Te tuomionne, kunnes itse näätte.
Sit' elles lue, jätä ilman muuta;
Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.
Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,
Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.
Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?
Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?
Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,
Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.
Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan
Hopeiset helmet maata kastamaan,
Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:
Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;
Et toisesta siin' erota sä toista.
Maa janoissansa veden ottaa noista,
Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,
Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.
Te tiedätte, mitenkä kalamies,
Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.
Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela
Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela.
Mut väliin kala onkeen ota ei,
Mies turhaan verkotkin ja velat vei.
Hän kätens' silloin kiven alle töytää,
Ja koura kalan niskaan kenties löytää.
Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan
Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:
Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.
[Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt
linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.
Samoin meilläkin takavuosina oltiin
"keppitetrissä". Suomentajan muist.]
Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;
Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,
Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.
Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,
Mut turhaan, – saalis yhä vaan on tiessään.
Jos helmi piilee päässä sammakon,
[Ennen vanhaan luultiin, että
sammakon päässä on kivi, peräti
tenhoisa parannus- ja taikakeino.
Suomentajan muist.]
Jos kuoressa se osterinkin on,
Jos sellaist' olennoll' on epatolla,
Mi kultaa kalliimp' on, – ken malttais olla
(Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin
Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin,
Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä,
Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä,
Sisältää jotain sellaistakin, mistä
Voi hyvää saada, saada miettimistä.
"Mut kirjanne tää tokko kestää voisi,
Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"
Mitenkä? Onko hämärää se, vai?
"Siin' asiat verhon alla ilmoittai",
Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki,
Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki.
"Mut niiltä pohjaa puuttuu.
Myönnä siekin: Metaforat
[Kuvakielin lausutut sanat.
Suomentajan muist.]
ne heikon harhaan viekin."
Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi,
Ken jumalallisista kirjoittaapi.
Metaforani muka pohjaa vailla?
Mut ennen muinoinhan samalla lailla
Näin teki itse Herran evankeli:
Kuvin ja merkein sekin saarnaeli.
Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden,
Elleihän korkein viisaus hänen nähden
Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat:
Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat
Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha
Ja linnut, leivät, uhrikaritsat;
Mitä Herra niissä haastaa. Autasta,
Ken valon niistä saa, o armon lasta!
[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin uhreihin silmukset ja vaarnat: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; – kauriit: 3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; – vuohet: 3 Mos. 1: 10; 22: 19; – hiehot: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; – oinaat: 2 Mos. 29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; – linnut: 3 Mos. 14: 4-39; leivät, uhrikaritsat: 2 Mos. 12: 7, 8.]
Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa:
Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa.
Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu.
Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu.
Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaan
Ja paljon hyvää riistää sielultaan.
On häämeiss' sanoissani totuus mulla,
Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.
Kuvissa saarnat profetainkin olit.
Ken näin myös Kristuksen ja apostolit
Vain käsittää, hän selvään huomaa kyllä:
Se puku totuudell' on nytkin yllä.
Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri,
Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri,
Himmeihin kuviin, vertauksihin
Puheensa pukee, mutta sittenkin
Juur' siitä säde säihkyy, valo saapi,
Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.
Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niin
Hän piirteit' tummempia nähdä vois siin'
Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hällä
Piirteitä pahoja ois näkösällä.
Kun eessä oikean mielen miesten oisi
Tuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin:
Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsis
Kuin hänen valheens' hopealippahiss'.
[Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiin
Efesossa. (Ap. 19: 24).]
Niin totuus, kapaloissai harkintaa
Ain' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa,
Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaa
Se nöyräksi ja muistohonkin laittaa
Se täytteet, mielikuvat tyynnytellen,
Levottomuutta samoin lauhdutellen.
On Timoteuksen määrä: selvä sana,
Pois jutut. Kova Paavali kumminkana
Ei missään häntä kiellä haastamasta
Myös vertauksin. Niissä säilyy vasta
Se kulta, helmet, kalliit kivet aivan,
Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.
Viel' yksi sana vaan, o Herran mies!
Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties,
Ett' oisi kirja asuun toiseen tullut
Tai ett' ois puhe selvempää siin' ollut?
Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sitten
Jo väistynkin pois eestä väittäjitten.
1. Ei metodillein kieltoa lie säätty.
Ei sanat, asiat ole siinä väätty.
En lukijaa vie harhaan. Vertauskuvat
Ne ilman kulmikkuutta luonteutuvat.
Siin' aherran ma puolin sekä toisin,
Vain totuutta kuink' edistää ma voisin.
Vai kielto? Ei; on mulla lupa myös
(Esimerkit malta miesten, jotka työss'
Ja sanoissaan teki Herran tahdon mukaan
Paremmin kuin juur' nykyisistä kukaan)
On lupa haastaa näin, näin selitellä
Sinulle, mikä korkeint' ihmisellä.
2. Mies moni jalo usein kirjoittaa
Dialogin tapaan. Siit' ei keltään saa
Hän moitetta. Mut totuutta jos milloin
Hän loukkaa – taitoineen mies olkoon silloin
Kirottu. Anna totuuden vain tulla
Ja sydän särkeä sulia sekä mulla
Kuin tahtoo Herra. Kenties miten vielä
– Paremmin kuin ens'-kynnön neuvon tiellä
[Vrt. Jes. 28: 24-26. Suomentajan muist.]
– Sun heikko kynäs piirroksia piirtää,
Mi maasta mielen taivaallisiin siirtää.
3. Näin usein käyttää pyhä kirjakin
Juur' samaa tapaa: kuvat siinäkin
Ne vuoroin todistaa ja vuoroin kysyy,
Mut totuus kullankirkasna vain pysyy
Ain' ennellään. Näin loistoaan se luokoon
Ja valosäteens' säihkyellä suokoon!
Nyt kynän kytken pois, mut ennen tätä
Mä näytän kirjan hyödyn. Sitten jätän
Sen sekä sun Sen huomaan, joka saa
Maast' ylös heikon, lujan lannistaa.
Tää kirja sulle miehen osoittaapi,
Mi palkintoa ikuist' tavoittaapi,
Se kertoo, mist' on mies ja minne käkee,
Mi tekemättä jää ja mitä tekee,
Mitenkä mies vain juoksemistaan juoksee,
Ja vihdoin Kunnian Portin pääsee luokse.
Se näyttää myös: mon' ikäns' kaiken koittaa,
Kuin tahtois kruunun pysyväisen voittaa,
Se näyttää myös: miks' pahenee hän työhön
Ja mieletönnä nukkuu kuolon yöhön.
Tää kirja vaeltamaan sunkin saa,
Sen neuvoja jos tahdot noudattaa.
Se pyhää maata kohti johtaa sua,
Sen johdoista jos tahdot opastua.
Se laiskan herättää, tarmolla täyttää
Ja kuvat armaat sokealle näyttää.
Pidätkö mistään suurest', arvoisesta?
Ja satuun suljetusta totuudesta?
Oot unhoisa; pyrjitkö muisteluun
Alusta vuoden – loppuun joulukuun?
Nää kuvat takkiaisna sinuun tarttuu
Ja lohdutukseks' avuttoman varttuu.
Näin kirja tää on pantu kuvakieleen:
Jott' asiat kiintyis huolettoman mieleen.
Se outoa lie, mut piirtein evankelin
Ja selvin sanoin kuvat kuvaelin.
Tahdotko välttää alakulouden?
Tahdotko päästä alta jurouden?
Kelpaako arvoitukset, selitykset
Vai mietintä? Kelpaako möyhennykset
Ne vain? Vai miestä silmäs katseleisi
Jok' istuin pilviss', sulle haasteleisi?
Unt' oisko nähdä, vaikk'ei nukuksissa?
Yht'aikaa itkun, naurun purkauksissa?
Tahdotko, ett' ois haaveiluja sulla
Ja, taika taukoo kun, taas itsees tulla?
Tahdotko lukea tätä, vaikkes tiedä,
Se voisko sua siunaukseen viedä?
Jos näin on, niin o käyös tänne siitä
Ja kirja tää, pääs, syämes yhteen liitä.
John Bunyan
KRISTITYN VAELLUS
Vaeltaissani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääsen paikkaan, missä oli luola [Vankihuone]. Siihen laskeusin makaamaan ja maatessani näin unen. Ja katso, minä olin unessa näkevinäni ryysyihin puetun miehen seisovan seljin kotitaloansa kohti, kirja kädessä ja suuri taakka seljässä. Minä katsoin ja näin hänen avaavan kirjansa ja lukevan sitä, ja luettuansa hän rupesi itkemään ja vapisemaan ja kun hän ei enää sen kauemmin voinut itseänsä pidättää, puhkesi hän vaikeroivaan huutoon, sanoen: "Mitä minun pitää tekemän?" [Jes. 64: 6. Ps. 38: 4, Luk. 14: 33, Ap. 2: 37, 16: 30]
Tällaisessa tilassa hän meni kotiansa ja koetti niin kauan kuin suinkin estää vaimonsa ja lastensa havaitsemasta hänen hätäänsä. Kauan hän ei kumminkaan voinut vaieta, sillä hänen levottomuutensa kasvi kasvamistaan. Niinpä hän vihdoin avasi sydämensä vaimolleen ja lapsilleen ja puhui heille näin:
"Oi rakas vaimoni ja te lapset, sydämelleni kalliit! Minä, teidän paras ystävänne, olen hukassa, sillä raskas taakka painaa minua, ja, mikä enämpi on, minä olen saanut varman tiedon siitä, että taivaan tuli on polttava tämän meidän kaupungin, ja sen hirmuisessa hävityksessä meidätkin surkea surma saavuttaa, minut ja sinut, minun vaimoni ja teidät, te suloiset pienokaiseni, ellei mitäkään pelastuksen tietä löydy, jolla turmion voisimme välttää, mutta sellaista en suinkaan tiedä."
KRISTITYN TUSKA TAAKKANSA TÄHDEN
Nämä hänen puheensa herättivät heissä tuskallista hämmästystä, ei siitä syystä, että he olisivat hänen sanojansa todeksi uskoneet, vaan sentähden, että he luulivat mielenhoureita hänen päähänsä nousseen. Koska nyt yö jo läheni, toivoivat he unen häntä rauhoittavan ja saattoivat hänet kiiruimmiten vuoteesen. Mutta levoton oli hänen yönsä, niinkuin päiväkin oli ollut; unta hän ei silmäänsä saanut, vaan huokauksissa ja kyynelissä häneltä yö kului. Kun he sitten, aamun tullen, tiedustivat häneltä, kuinka hän jaksaa, vastasi hän: "yhä huonommin vaan". Sitten rupesi hän jälleen puhumaan heille, mutta he eivät ottaneet hänen sanojansa kuuleviin korviinsakaan. He luulivat niinikään saavansa hänen mielensä raivon karkoitetuksi tylyllä ja jyrkällä kohtelemisella. Ja niinpä he välistä pilkkasivat, toisin vuoroin nuhtelivat häntä, toisin ottein taas eivät hänestä vähääkään välittäneet. Siitäpä syystä hän vähitellen vetäytyi omaan kammioonsa, ja siellä hän rukoili heidän puolestansa, surkutteli heidän tilaansa ja valitteli omaakin viheliäisyyttänsä. Välistä hän käyskenteli kedoilla, vuoroin lukien, vuoroin rukoillen. Ja näin kului häneltä muutamia päiviä.
Kerran taas, kun hän oli lähtenyt kedolle, näin minä hänen lukevan kirjaansa tapansa mukaan ja olevan hyvin suuressa ahdistuksessa. Ja kesken lukuansa hän huudahti jälleen, kuten ennenkin: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" [Ap. 16: 30]
Minä näin hänen sitten katselevan milloin tuota tietä pitkin, milloin tätä, ikäänkuin mielisi lähteä juoksemaan, mutta paikallaan hän sittenkin pysyi, sillä, niinkuin minä huomasin, hän ei tiennyt, minne päin mennä. Minä tarkastelin vielä ja, katso, muuan mies, nimeltä Evankelista tuli hänen tykönsä ja kysyi: "Miksis huudat?"
Hän vastasi: "Herra, minä näen tästä kirjasta, joka minulla on kädessäni, että minun Hebr. 9: 27. pitää kuoleman sekä senjälkeen tuomiolle tuleman, mutta minä tunnen samalla, ett'en halaja kuolla enkä tuomiollekaan tulla." [Hebr. 9: 27, Job. 16: 21, Hesek. 22: 14]
Silloin sanoi Evankelista: "Mitenkä? Etkö halaja kuolla, vaikka tämä elämä on niin täynnä tuskaa ja vaivaa?"
Mies vastasi: "Minä pelkään tämän taakan minun seljässäni painavan minut hautaakin alemmas, ja minä vajoan kuoppaan. Herra, ellen minä ole valmis vankeuteen menemään, niin en ole valmis tuomiolle enkä rangaistavaksikaan. Tällaisia asioita ajatellessani minun täytyy huutaa." [Jes. 30: 33]
Evankelista sanoi silloin: "Jos niin on laitasi, niin miksikäs vielä asemillasi olet?"
Hän vastasi: "Siksi, ett'en tiedä, kuhunka mennä."
Silloin antoi Evankelista hänelle pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu: "Paetkaat tulevaista vihaa." [Mat. 3: 7]
Mies luki kirjoituksen, katsahti hyvin huolestuneena Evankelistaan ja sanoi: "Kuhunkas minun pitää pakeneman?"
Evankelista viittasi sormellansa kaukaista ketoa kohti ja sanoi:
"Näetkös tuota ahdasta porttia tuolla?" [Mat. 7: 13]
"En", virkkoi mies.
"Näetkös valon välkyntää tuolla?" kysyi toinen. [Ps. 119: 105, 2
Piet. 1: 19]
"Luulenpa näkeväni", vastasi mies.
Silloin sanoi Evankelista: "Pidä nyt tuota valoa yhä näkyvissäsi ja kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sitä sitten kolkutat, niin sinulle sanotaan, mitä sinun tekemän pitää."
Nyt minä näin unessani miehen lähtevän juoksemaan. Mutta ei hän ollut kauaksikaan ennättänyt oman kotiovensa ohitse, niin jo huomasivat hänet hänen vaimonsa ja lapsensa ja alkoivat huutaa häntä palajamaan, mutta mies pisti sormet korviinsa ja juoksi juoksemistaan, huutien: "Elämä, elämä, iankaikkinen elämä!" Eikä hän taaksensa katsonut, vaan kiiruhti halki kedon. [Luuk. 14: 26, 1 Mos. 19: 17]
ITSEPÄINEN JA TAIPUVAINEN SAAVUTTAVAT KRISTITYN
Naapuritkin astuivat ulos huoneistansa katsomaan hänen juoksuaan. Muutamat rupesivat pilkkaamaan häntä, toiset uhkailemaan, jotkut huusivat häntä palajamaan. Näiden joukossa oli myös kaksi miestä, jotka päättivät noutaa hänet väkivallalla takaisin. Toinen oli nimeltänsä Itsepäinen, toinen Taipuvainen. Sillä välin oli mies ennättänyt hyvän matkaa heistä edelle, mutta sittenkin he päättivät lähteä hänen jälkeensä, eikä aikaakaan, niin he jo saavuttivatkin hänet. [Jer. 20: 10]
Mies sanoi heille silloin: "Mitäs läksitte, naapurit?"
He vastasivat: "Me tahdomme kehoittaa sinua palajamaan meidän kanssamme."
Mutta hän sanoi: "Se on mahdotonta. Te asutte Turmion kaupungissa, missä minäkin olen syntynyt. Niin on asianlaita, sen kyllä näen. Ja jos te siellä ennemmin tai myöhemmin kuolette, niin vaivutte te hautaakin alemmas siihen paikkaan, joka tulessa ja tulikivessä palaa. Malttakaat mielenne, hyvät naapurit, ja lähtekäät minun kerallani."
"Mitenkä?" sanoi Itsepäinen. "Hyljätäkö ystävät ja kaikki kotoiset ilot?"
"Niin juuri", sanoi Kristitty, – se näet oli miehen nimi – "sillä tuota kaikkea ei sovi verrata pieneenkään osaan sitä nautintoa, jota minä olen lähtenyt etsimään. Ja jos mielitte minun kanssani käydä, niin saavutatte saman kuin minäkin, sillä siellä, minne minä menen, on runsaasti ja yltäkyllä. Tulkaat, niin saatte nähdä, olenko totta puhunut." [2 Kor. 4: 18, Luk. 15: 17]
Itsepäinen: Mitäs kaikkea sinä etsit, koskapa sen tähden hyljäät koko maailman?
Kristitty: Minä etsin katoamatonta ja turmelematonta ja saastuttamatonta perintöä. Se on taivaassa tallelle pantu ja aikanansa niille annetaan, jotka ahkerasti sen perään pyrkivät. Niin sanoo tässä kirjassa; lukekaat, jos tahdotte. [1 Piet. 1: 4, Hebr. 11: 16]
