Читать книгу: «Kristityn vaellus», страница 15
TIETÄMÄTÖN SAAVUTTAA VAELTAJAT
Minä näin sitten unessani Toivorikkaan katsahtavan taakseen ja huomaavan, että Tietämätön, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, astuu heidän perässänsä.
"Katsos", virkkoi hän Kristitylle, "kuinka tuo nuori mies astua laahustelee perässä."
Kristitty: Niinpä vainenkin. Ei hän meidän seuraa kaipaa.
Toivorikas: Eipä luullakseni, olisi ollut haitaksi hänelle, jos olisi pysynyt meidän rinnalla tänne saakka.
Kristitty: Totta kyllä, mutta hän itse on toista mieltä, sen takaan.
Toivorikas: Kaiketikin, mutta odotetaanpas häntä kumminkin.
Ja niin he tekivät.
Sitten sanoi Kristitty hänelle: "Tulkaa mukaan, mies! Miksi taampana seisotte?"
Tietämätön: Minua miellyttää kulkea yksin; onpa se koko lailla hauskempaakin kuin seurassa, ellenhän katso seuraa paremmaksi.
Kristitty sanoi nyt Toivorikkaalle, mutta hiljaa: "Johan minä sanoin, ett'ei hän meidän seurasta välitä, mutta käykääs kuitenkin, niin haastelemme tässä yksinäisessä tienoossa ajan ratoksi."
Kääntyen sitten Tietämättömän puoleen, hän virkkoi: "Mitäs kuuluu?
Minkälainen on nyt Jumalan ja teidän sielunne väli?"
Tietämätön: Toivoakseni hyvä, sillä mieleni on täynnä hyviä ajatuksia, jotka minua matkallani lohduttavat.
Kristitty: Mitä hyviä ajatuksia? Kertokaas meillekin.
Tietämätön: No niin, minä ajattelen Jumalaa ja taivasta.
Kristitty: Niin perkeleetkin ja kadotetut sielut tekevät.
Tietämätön: Minäpä ajattelen heitä kaipauksella.
Kristitty: Samoin tekee moni, joka ei konsanaan taivaasen pääse. Laiska pyytää eikä saa. [Sananl. 13: 4]
HYVÄ SYDÄN JA HYVÄ ELÄMÄ
Tietämätön: Mutta minä ajattelen Jumalaa ja taivasta ja hyljään kaikki heidän tähtensä.
Kristitty: Sitä minä epäilen, sillä hyljätä kaikki on varsin vaikea asia, paljoa vaikeampi kuin moni luuleekaan. Mutta miksi ja miten olet tullut siihen vakuutukseen, ettäs olet kaikki hyljännyt Jumalan ja taivaan tähden?
Tietämätön: Sydän sanoo.
Kristitty: Viisas mies sanoo: "Joka omaan sydämeensä uskaltaa, hän on tyhmä." [Sananl. 28: 26]
Tietämätön: Tuo on häijyn sydämen puhetta tuo, mutta minun sydämeni on hyvä.
Kristitty: Milläs sen todistat?
Tietämätön: Se lohduttaa minut taivaan toivolla.
Kristitty: Siinä se saattaa sinut harhaankin viedä, sillä sydän lohduttelee ihmistä välistä sellaisillakin toiveilla, joihin hänellä ei ole mitään perustusta.
Tietämätön: Mutta minun sydämeni ja elämäni pitävät yhtä, ja siksi on minun toivollani perustusta kyllä.
Kristitty: Kuka sen sinulle sanoo, että sydämesi ja elämäsi pitävät yhtä?
Tietämätön: Sydän sanoo.
Kristitty: Kysy sitä, onko pappi kirjamies! Vai sanoo vainen se sydän semmoista! Jumalan sana se tässä asiassa yksin todistuksen antaa; muu todistus on arvoton.
Tietämätön: Mutta eikö se sydän ole hyvä, jolla on hyviä ajatuksia? Ja eikö se elämä ole hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista?
Kristitty: On kyllä se sydän hyvä, jolla on hyviä ajatuksia, ja se elämä hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista. Mutta toista on olla kaiken tämän omistajana ja toista on vain ajatella niin.
HYVÄT AJATUKSET
Tietämätön: Olkaa hyvä ja sanokaa, millaiset ajatukset teidän mielestänne ovat hyviä ja millinen elämä Jumalan käskyjen mukaista?
Kristitty: Hyviä ajatuksia on monenlaisia: muutamat koskevat meitä itseämme, muutamat Jumalaa, muutamat Kristusta ja muutamat muita asioita.
Tietämätön: Millisiä ne hyvät ajatukset omasta itsestämme ovat?
Kristitty: Jotka pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa.
Tietämätön: Milloinkas meidän ajatuksemme omasta itsestämme pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa?
Kristitty: Kun tuomitsemme itsemme samalla tavoin kuin Jumalankin sana. Sanonpa selvemmin: Jumalan sana sanoo luonnollisessa tilassa olevista ihmisistä näin: "Ei ole kenkään vanhurskas, ei yksikään. Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään." Ja taas se sanoo: "Kaikki ihmisen sydämen aivoitus on ainoastansa paha joka aika." Ja taas: "Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta." Niinpä siis, jos näin ajattelemme omasta itsestämme ja sen myöskin tunnemme, silloin ovat ajatuksemme hyviä ajatuksia, ne kun ovat Jumalan sanan kanssa sopusoinnussa. [Rom 3: 10,12. 1 Mos. 6: 5. l Mos. 8: 21.]
Tietämätön: En usko ikinä, että minun sydämeni olisi niin paha.
Kristitty: Siksipä ei sinussa ole yhtään hyvää ajatusta itsestäsi ollutkaan, ei ikinä. Mutta sallihan jatkaani. Samoin kuin sana tuomitsee ihmisen sydäntä, samoin se tuomitsee hänen teitänsäkin. Jos nyt ajattelemme sydämestämme ja teistämme samoin kuin Sana niitä kumpiakin tuomitsee, silloin ne ovat kumpaisetkin hyviä, koskapa pitävät Sanan kanssa yhtä.
Tietämätön: Sanokaa selvemmin, mitä tarkoitatte.
Kristitty: Sanoohan Jumalan sana: "Ihmisen tiet ovat vääriä teitä, vastahakoisia ja häpeällisiä." Se sanoo: "He ovat luonnostansa poikenneet hyvältä tieltä eivätkä ole sitä tunteneet." Jos ihminen näin ajattelee teistänsä, jos hän, sanon minä, tekee sen syvällä sydämen nöyryydellä, silloin on hänellä hyviä ajatuksia teistänsä, ne kun silloin pitävät yhtä Jumalan sanan tuomioitten kanssa. [Ps. 125: 5, Sananl. 2: 14,15, Rom. 3:12]
Tietämätön: Mitkäs ovat hyviä ajatuksia Jumalasta?
Kristitty: Ajatuksemme Jumalasta, niinkuin ajatuksemme omasta itsestämmekin, ovat silloin hyviä kuin ne pitävät yhtä sen kanssa, mitä Sana Hänestä sanoo, s.o. kun ajattelemme Hänen olennostaan ja ominaisuuksistansa, niinkuin Sana neuvoo. Siitä en nyt saata sen laveammalti lähteä puhumaan. Hänen suhteestansa meihin sanon kumminkin: silloin meillä on oikeat ajatukset Jumalasta, kun ajattelemme Hänen tuntevan meidät paremmin kuin itse itsemme ja Hänen näkevän meissä syntiä silloin ja siinä kuin itsessämme emme niitäkään näe; – kun ajattelemme, että hän tuntee meidän sisimmäisetkin ajatuksemme, ja että sydämemme, kaikkine salaisine komeroineen, on alati avoinna Hänen silmäinsä edessä; – ja myös, kun ajattelemme, että kaikki oma vanhurskaus Hänen edessänsä haisee, ja ett'ei Hän siedä nähdä meitä edessänsä parhaimpiinkaan töihimme luottavina.
Tietämätön: Pidättekös minua niin tyhmänä, ett'en luulisi Jumalan näkevän kauemmaksi kuin minä, tai että aikoisin astua Jumalan eteen sen perustuksella, mitä parhainta olen aikoin saanut?
Kristitty: Mitäs mieltä sinä sitten tässä asiassa oletkaan?
Tietämätön: Lyhyesti sanoen, minun ajatukseni on se, että minun pitää uskoa Kristukseen, saavuttaakseni vanhurskautusta.
Kristitty: Kuinka! Pitääkö muka sinun uskoa Kristukseen, vaikk'et huomaa tarvitsevasi Häntä? Et sinä tunne perisyntiäsi etkä tekosyntiäsi, vaan on sinulla omasta itsestäsi ja töistäsi sellainen luulo, että selvään näkee sinussa miehen, joka ei milloinkaan ole katsonut tarvitsevansa Kristuksen personallista vanhurskautta, päästäksensä Jumalan edessä vanhurskaaksi. Kuinkasta saatat sanoakaan: Minä uskon Kristukseen?
Tietämätön: On minun uskoni sittenkin kyllin hyvä.
Kristitty: Mitäs sinä sitten uskot?
Tietämätön: Minä uskon, että Kristus on kuollut syntisten edestä, ja että minä pääsen kirouksen alta ja tulen vanhurskaaksi Jumalan edessä, joka armollisesti ottaa lukuun sen, että olen Hänen lailleen ollut kuuliainen. Tahi näin: Kristus saattaa ansionsa voimalla Isänsä katsomaan täytetyiksi minun uskonnolliset velvollisuuteni, ja niin tavoin tulen minä vanhurskaaksi.
TIETÄMÄTTÖMÄN VÄÄRÄ USKO
Kristitty: Salli minun nyt vastata tuohon uskosi tunnustukseen:
1. Sinun uskosi on luuloteltua uskoa; senkaltaisesta ei Sana mitään tiedä.
2. Sinun uskosi on väärää uskoa, se kun tekee tyhjäksi vanhurskauttamisen Kristuksen personallisen vanhurskauden kautta ja sijaan panee sinun oman vanhurskautesi.
3. Tällaisen uskon mukaan Kristus ei vanhurskauttaisikaan sinua itseäsi, vaan sinun työsi, ja sinut itsesi töittesi tähden. Ja sellainen usko on väärä.
4. Tällainen usko on petollinen. Se jättää sinut vihan alle Jumalan Kaikkivaltiaan päivänä, sillä vanhurskauttava usko matkaan saattaa sen, että sielu, tuntiessaan lain kautta joutuvansa perikatoon, pakenee Kristuksen vanhurskauden turviin. Tämä Hänen vanhurskautensa ei kumminkaan ole mikään armon toimi, jolla hän kuuliaisuutesi tekisi Jumalan edessä otolliseksi, vaan se on hänen personallinen lainkuuliaisuutensa, jonka kautta Hän on meidän edestämme tehnyt ja kärsinyt kaiken sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja kärsiä. Tämän vanhurskauden, sanon minä, oikea usko omaksensa omistaa ja sen vaatteisin verhottuna sielu astuu tahratonna Jumalan eteen, joka hänet vastaanottaa ja kadotuksesta pelastaa.
Tietämätön: Jopa nyt! Teidän mielestänne meidän siis pitäisi panna luottamuksemme siihen, mitä Kristus omassa personassaan on tehnyt ilman meitä! Tämä harhaluulo päästäisi valloilleen meidän himomme ja sallisi meidän elää oman mielemme mukaan. Mitäpäs sillä sitten onkaan väliä, miten täällä eletään, jos Kristuksen personallinen vanhurskaus meidätkin kaikesta vanhurskauttaa, kunhan vaan uskomme sen!
Kristitty: Tietämätön sinun nimesi on, ja nimesi mukainen sinä itsekin olet. Tuo vastauksesikin todistaa olevani oikeassa. Sinä et tiedä, mitä vanhurskauttava vanhurskaus on, etkä sitäkään, mitenkä sinä, uskon kautta siihen, voisit sielusi pelastaa joutumasta Jumalan ankaran vihan alaiseksi. Et myöskään tiedä, mitä todellisia seurauksia on autuuttavasta uskosta tähän Kristuksen vanhurskauteen, joka sydämen taivuttaa ja voittaa Jumalan puoleen Kristuksessa, niin että se rakastaa Hänen nimeänsä, Hänen sanojansa ja teitänsä ja Hänen kansaansa. Toisin siis kuin sinä tiedottomuudessasi luulottelet.
Toivorikas: Kysy häneltä, tokko Kristus milloinkaan on hänelle taivaasta ilmestynyt.
Tietämätön: Vai niin! Oletteko tekin niitä ilmestysten miehiä? Minun mielestäni kaikki se, mitä te ja muut teidän kaltaisenne tästä asiasta sanovat, on pelkkää sairasmielisten aivojen luomaa.
Toivorikas: Mitä puhutkaan, mies! Kristus on Jumalassa niin salattu kaikelta inhimilliseltä käsittämiseltä, ett'ei ihminen saata päästä Häntä tuntemaan ja sen kautta pelastustansa saamaan, ellei Isä Jumala Häntä hänelle ilmoita.
Tietämätön: Se on teidän uskonne, vaan ei minun. Ja sittenkin – siitä olen varma – minun uskoni on yhtä hyvä kuin teidänkin, vaikk'ei minulla olekaan niin paljon kummallisia päähänpistoja kuin teillä.
Kristitty: Sallikaas minun pistää sananen väliin. Teidän ei sovi puhua noin kevytmielisesti tästä asiasta. Minä väitän rohkeasti (niinkuin minun kelpo kumppalinikin on tehnyt), ett'ei kenkään pääse tuntemaan Jesusta Kristusta, ellei Häntä Isä hänelle ilmoita.
Ja jos uskokin, jolla sielu liittyy Kristukseen, oikeaa uskoa on, niin täytyy sen olla Hänen väkevän voimansa ylenpalttisen suuruuden vaikutusta. Mutta tämä uskon vaikutus näyttää olevan sinulle, mies parka, tuntematon asia. Heräjä siis unesta, huomaa oma viheliäisyytesi ja pakene Herran Jesuksen tykö. Hänen vanhurskautensa, joka Jumalan vanhurskaus on (sillä Hän itse on Jumala), pelastaa sinut kadotuksesta. [Mat 11: 27-,1 Kor. 12: 3. Ef. 1: 18, 19]
TIETÄMÄTÖN JÄÄPI JÄLJELLE
Tietämätön: Te astutte niin nopeaan; en minä saata perässänne pysyä. Menkää tee siis vain edeltä; minun täytyy jäädä hiukan taammas teistä.
Kristitty ja Toivorikas puhuivat silloin näin:
Oi, Tietämätön! Aikaa sull' on, vielä
Tahdotkos omall' yhä käydä tiellä
Ja naurain neuvoja, näin rientää vain
Sokeena syviss' synneissäsi ain?
Heräjä, mies, pysähdy, pelkos heitä,
Käy neuvon jälkeen pelastuksen teitä.
Mut pilkaten jos jatkat, – muista, mies,
Jo ikiturmioon sun päättyy ties!
Kristitty kääntyi nyt matkatoverinsa puoleen, sanoen: "Käy, ystäväni
Toivorikas, käy. Kahden kesken me nähtävästi jälleen saamme kulkea."
Minä näin sitten unessani heidän astuvan kiiruusti eteenpäin ja Tietämättömän hiljaa laahustavan perässä. Kristitty virkkoi tuossa toverilleen: "Kovin minun on sääli mies parkaa. Huonosti hänen lopulti sittenkin käy."
Toivorikas: Voi kuitenkin! Hänen kaltaisiansa on meidän kaupungissa viljalti; kokonaisia perheitä, kokonaisia katuja; ei puutu niitä vaeltajainkaan joukossa. Ja jos heitä löytyy niin runsaasti meidän puolella, kuinka paljo löytyneekään hänen synnyinseudullaan!
Kristitty: Niinhän sanotaankin sanassa: "Hän on soaissut heidän silmänsä, niin ett'ei heidän pidä näkemän" j.n.e. Mutta kun nyt olemme kahden kesken, niin sanokaas, mitä te arvelette moisista ihmisistä? Luuletteko, ett'ei heissä ole milloinkaan synnintuntoa, ja ett'eivät he siis koskaan pelkää olevansa vaarallisessa tilassa?
Toivorikas: Vastatkaas, hyvä veli, itse tähän kysymykseen; tehän olette vanhempi mies.
SYNNINTUNNON TUKAUTTAMINEN
Kristitty: No niin, luulenpa, että sellainen tunto heissä kyllä joskus asuu, mutta he kun ovat luonnostaan tietämättömiä, niin eivät he käsitäkään sellaista tuntoa hyödylliseksi heille itselleen. Siitäpä syystä he niin mielettömästi koettavat saada sen tukautetuksi ja uhkarohkeina imartelevat itseänsä oman sydämensä teillä.
Toivorikas: Sitä minäkin, että pelko tekee heidän varsin hyvää ja saattaa heitä hankkiutumaan vaellusretkelle.
Kristitty: Epäilemättä se sen tekee, jos se vaan oikea on, sillä niinhän lukee Sanassa: "Herran pelko on viisauden alku." [Joh. 28: 28, Ps. 111: 10, Sananl. 1:7, 9:10]
Toivorikas: Mikä teidän mielestänne on oikea pelko?
Kristitty: Totisen ja oikean pelvon huomaa kolmesta seikasta:
1. Se syntyy terveellisestä synnintunnosta.
2. Se ajaa sielun tarttumaan Kristukseen, pelastajaansa.
3. Se synnyttää ja voimassa pitää sydämessä syvää kunnioitusta Jumalaa, Hänen Sanaansa ja Hänen teitänsä kohtaan, ja saattaa sydämen arkana pelkäämään, ett'ei vaan kääntyisi niistä oikealle eikä vasemmalle mihinkään sellaiseen, joka saattaisi solvaista Jumalata, rikkoa sydämen rauhan, tehdä Pyhän Hengen murheelliseksi tai antaa pilkkaajain puheelle aihetta.
Toivorikas: Hyvin sanottu, ja minä uskon teidän totta puhuneen. Jokohan nyt olemme päässeet Lumotusta seudusta?
Kristitty: Oletteko siis jo väsynyt tähän keskusteluun?
Toivorikas: En suinkaan. Tahtoisin vaan tietää, missä ollaan.
Kristitty: Ei meillä enää ole kuin pari virstaa jäljellä. Mutta palatkaamme takaisin siihen, mistä tässä äsken haastelimme. Niin, Tietämätön ei tiedä, että tuollainen synnintunto, joka heissä synnyttää pelkoa, on heille hyödyksi ja siunaukseksi; hän koettaa sitä tukauttaa.
Toivorikas: Millä tavoin he koettavat saada sen tukautetuksi?
Kristitty: 1. He luulevat sellaista pelkoa perkeleen panemaksi (vaikka se onkin Jumalan lähettämä). He luulevat sen vievän heidät suorastaan perikatoon ja vastustavat sitä niin muodoin. 2. He luulevat niinikään tällaisen pelvon hävittävän heidän uskonsa (vaikk'ei heillä, ihmisparoilla, uskoa edes olekaan!) Ja siinä luulossaan he paaduttavat sydämensä sitä vastaan. 3. He luulottelevat julkeina, ett'ei muka heidän ole tarvis peljätä, ja siitä huolimatta he julkeudessansa vain kasvamistaan kasvavat. 4. He huomaavat tällaisen pelvon kukistavan heidän entisen viheliäisen itsepyhyytensä, ja siksi he sitä kaikin voimin vastustavat.
Toivorikas: Jo minä jotain tiedän tuosta minäkin. Ennenkuin tulin tuntemaan oman itseni, oli minun laitani samallainen.
Kristitty: No niin, jätetäänpäs nyt naapuri Tietämätön yksikseen ja käydään pohtimaan jotain muuta hyödyllistä asiata.
Toivorikas: Kernaasti, kaikesta sydämestäni. Mutta teidän pitää nytkin aloittaa.
MIKSI MONI VAELLUKSENSA KESKEYTTÄÄ
Kristitty: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten teidän puolella erästä Sillointällöin nimistä miestä? Hänen jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.
Toivorikas: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui Armonpuutteen kaupungissa, parin peninkulman päässä Kunniallisuudesta. Hänen lähin naapurinsa oli muuan Käännytakaisin.
Kristitty: Aivan oikein. He asuivat yhden katon alla. No niin. Tuo mies sai kerran ankaran herätyksen. Silloin hänellä luullakseni oli jonkun verran synnintuntoa ja samalla tietoa synnin palkasta.
Toivorikas: Sitä minäkin. Monasti hän tuli meille – meidän kotiemme väliä ei ollut kuin kolmen virstan verran, – tulipa usein katkerasti itkienkin. Minun oli todellakin miestä sääli, ja oli minulla välisti vähän toivoakin hänestä, mutta: eihän sentään jokainen, kuin huutaa Herra, Herra.
Kristitty: Hän sanoi minulle kerran päättäneensä lähteä vaellukselle, niinkuin mekin, mutta äkkiä hän tuli tuttavaksi erään Oma-apu nimisen miehen kanssa, ja siitä pitäin hän rupesi minua vieromaan.
Toivorikas: Kun nyt puhe kerran häneen kääntyi, tutkistellaanpa hiukan, mikä on syynä – että hän ja moni muu samallainen niin äkkiä ovat luopuneet.
Kristitty: Se saattaa olla hyvin opettavaista, mutta pankaa te alkuun.
Toivorikas: Olkoon menneeksi. Tuohon luopumiseen on mielestäni neljä syytä:
1. Vaikka sellaisten omatunto on herännyt, pysyy heidän mielensä kumminkin muuttumatonna. Kun heissä syyllisyyden tunto hälvenee, niin ei enää ole olemassa mitään, mikä pakottaisi heitä jumalisuuteenkaan, ja niinpä he luonnollisesti palajavatkin entiseen menohonsa. Niinhän koirakin tekee, kun on syömästänsä käynyt kipeäksi: sitä oksettaa ja se antaa ylen, niin kauan kuin kipeyttä kestää. Ei se sitä ehdoin tahdoin tee (jos koirasta ensinkään semmoista sopii sanoa), vaan siitä syystä, että vatsaa kivistää. Mutta kun vaiva on mennyt ohi ja vatsa kunnossa jälleen, silloin se ei enää oksennustansa vieroa, vaan kääntyy takaisin ja hurmii kaikki suuhunsa. Ja niinpä on totta, mitä kirjoitettu on: "koira syö oksennuksensa jälleen". Heissä leimahtaa, sanon minä, tulinen pyrkimys taivaasen, kun muistelevat ja pelkäävät vain helvetin vaivoja, mutta sitä mukaa kuin ajatus helvetistä ja kadotuksen pelko jäähtyy ja jähmettyy, sitä mukaa jähmettyy myös pyrkimys taivaasen ja pelastuksen saamiseen. Silloin käy niin, että kun syyllisyyden ja pelvon tunto on tiessään, silloin taivaan ja autuuden halajaminen kuolee, ja he palajavat entiseen elämäänsä. [2 Piet 2: 22]
2. Toinen syy on se, että orjallinen pelko saa heissä vallan. Minä tarkoitan nyt sitä pelkoa, joka heissä asuu ihmisiä kohtaan. "Joka pelkää ihmistä, hän tulee lankeemukseen." Vaikka heidän mielensä niin muodoin näkyy palavan taivaasen, niin kauan kuin helvetin liekit heidän silmäinsä edessä leimahtelevat, niin hetipä he – kun pelko vähänkään helpottaa – jälleen muuttavat mieltään, arvellen, että parasta on menetellä viisaasti, sillä muutoinhan muka saattaisi kadottaa kaikki (eivätkä itsekään tiedä, mitä), tai lopulta joutuvat lakkaamattomaan ja pääsemättömään pulaan. Ja niin lyödään jälleen liitot maailman kanssa. [Sananl. 29: 25]
3. Jumalisuuden tuottama häpeä on loukkauskivenä heidän tiellään. He ovat ylpeitä ja korskeita, ja jumalisuus on heidän mielestänsä halpaa ja ylenkatsottavaa. Siksipä he, helvetin ja tulevaisen vihan pelvosta päästyänsä, palajavat entisiin menoihinsa.
4. Syyllisyys ja pelkoa miettiminen ovat heille kauhistus. He eivät siedä nähdä viheliäisyyttänsä, ennenkuin ovat siihen joutuneet. Ja sittenkin tuo ensimmäinen näkeminen, jos he vain nähdä tahtoisivat, saisi heidät kenties pakenemaan sinne, minne vanhurskas pakenee ja pelastuu. Mutta he menettelevät sillä tapaa kuin edellä viittasin, kartellen syyllisyyden ja kauhistumisen ajatuksia, ja siksipä he, kerran päästyänsä mietiskelemästä kauhistuksia ja Jumalan vihaa, iloisella mielellä paaduttavat sydämensä ja valitsevat sellaisia teitä, joissa he vain paatumistansa paatuvat.
MIELENMUUTOKSEN TARPEELLISUUS
Kristitty: Olettepa hyvin lähelle osannut oikeaan, sillä ytimenä tässä on juuri se, ett'ei heidän mielensä eikä tahtonsa ole muuttunut. Ja senvuoksi he ovat kuin pahantekijä tuomarin edessä: hänkin pelkää ja vapisee ja näyttää peräti katuvaiselta, mutta pohjimmaisena siinä sittenkin on hirttonuoran pelko eikä ensinkään rikoksen inhoaminen. Ja niinhän se on: päästä tuo mies irti, niin hän varastaa ja rosvoaa heti jälleen. Toisin olisi, jos hänen mielensä olisi muuttunut.
Toivorikas: Minä olen osoittanut syyt heidän luopumiseensa; näyttäkääpäs te nyt, millä tavoin se tapahtuu.
Kristitty: Mielelläni.
1. Kaikin voimin he koettavat olla ajattelematta Jumalaa, kuolemaa ja tulevaista tuomiota.
2. He laiminlyövät vähitellen yksityiset velvollisuutensa, niinkuin kammiossa rukoilemisen, himojensa hillitsemisen, valvomisen, murheen synnin tähden ja muut senkaltaiset.
3. Sitten he karttavat innokasten ja harrasmielisten kristittyjen seuroja.
4. Heissä laimenee yleistenkin velvollisuuksien täyttäminen, niinkuin Sanan kuuleminen, lukeminen ja harras tutkisteleminen ynnä muut sellaiset.
5. Sitten he aikovat, niinkuin sananparsi sanoo, heittää lokaa muutamain hurskasten ihmisten vaatteille, siinä pirullisessa tarkoituksessa, että heillä olisi joku tekosyy, jonka nojalla hyljäävät jumalisuuden kokonaan, (muutamain puutteellisuuksien vuoksi muka, joita ovat siinä näkevinään).
6. Senjälkeen he alkavat lyödä liittoja ja seurustella lihallismielisten, turhamaisten ja irstaitten ihmisten kanssa.
7. Sitten he pitävät salaisuudessa lihallisia ja irstaita puheluita. He iloitsevat, huomatessaan samallaista jossakin kunnollisenakin pidetyssä ihmisessä, jotta heidän esimerkkiänsä muka noudattaen voisivat yhä julkeammiksi yltyä.
8. Sen perästä he alkavat julkisesti leikitellä pienten syntien kanssa.
9. Ja niin he paatuneina vihdoin esiintyvät oikeassa valossansa. Siten he syöksevät kurjuuden virran viedä, ja, ellei Armon ihme väliin tule, joutuvat itsepetoksessaan ikuiseen kadotukseen.
