Читать книгу: «Isät ja lapset», страница 6

XI

Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan, lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut. Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen heidän innokkaisin puheisinsa.

"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden… Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin meissä?"

Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.

"Mutta hylkiäkö runoutta?" – ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"…

Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse, jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä, kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas, hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.

"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa hänen mieleensä johtui Arkâdi ja Stoff und Kraft ja – hän vaikeni.

Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden. Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa … ja millaiseen!

Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena, solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön. Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa kumminkaan muuta kuin: pardon, monsieur. Toinen oli kallistanut päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen, rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä, puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta, ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu… Minne se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa … ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan päällä…

"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"

Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä…

– Nikolai Petrôwitsh! – kuului läheltä Fênitshkan ääni, – missäs te olette?

Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä hävettänyt… Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa, hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa…

Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja – katosi.

– Täällä minä olen, – vastasi hän. – Minä tulen; mene vaan.

"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.

Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki, ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa vilkutellen.

Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja – kyyneleitä saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa pahempaa kuin violoncello.

Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään, tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta…

Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.

– Mikäs sinun on? – kysäisi hän veljeltänsä. – Sin'olet kalpea kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?

Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa, tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan misantroopinen sielu.

– Tiedätkös mitä? – puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. – Minulle iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde; mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K: n kaupunkiin! Kutsuihan se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!

– Tuletkos sieltä takasin meille?

– En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä. Ja minähän olen heillä ainoa.

– Viivytkö kauankin siellä?

– Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.

– Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?

– Enpä tiedä … saa nähdä… No niin, lähdetäänkö vai?

– Vaikkapa, – virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla ilmaisematta tunteitansa… Nihilistejähän sitä ollaan…

Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti … mutta "ukkoset" huokasivat helpommin.

XII

Kuvernööri K: n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.

Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle, hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; l'énergie est la premiére qualité d'un homme d'état,⁸ mutta kaikesta tuosta huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.

Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä… Nuo tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi – huolettomalla ylevyydellä tosin – aikansa kirjallisuuttakin: samoin kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain juhlakulkueesen.

Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan rouva Swjétshinin vastaan-otoille – tämä asui siihen aikaan Pietarissa – lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin pistää kukaan, ja sehän on pääasia.

Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin. Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa sukulaisten jääneen kotia.

– Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, – huomautti hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja, kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana, uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti huolestuneen näköisenä:

– Mitä nyt?

Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille, ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille, ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on seuraava keino usein käytännössä, is quite favourable (kerrassaan tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?

Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

– Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? – kyselee ylhäinen virkamies, korviaan hörkistellen.

– Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

– Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?

– Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.

– No-no, vai aiot sinä opettaa minua?

Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.

– Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin kuvernöörille, – lausui hän Arkâdille. – Min'en kehoita, ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin… Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret baalit.

– Saavutteko te niihin? – kysäisi Arkâdi.

– Minua vartenhan hän ne pitääkin, – virkkoi Matvei Iljítsh, melkein surkutellen. – Tanssitko sinä?

– Huononpuoleisesti.

– Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; il a fait son temps (se on aikansa elänyt).

– Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä…

– Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, – keskeytti Matvei Iljítsh. – Minä otan sinut siipieni suojaan, – lisäsi hän naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.

– Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?

Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon. Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."

Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat asuntoa.

Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui lähtemään kuvernöörin luokse.

– Minkäs tässä tekee! – virkkoi Bazârow viimein. – Kun lemmon kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.

Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli. Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen kumpaakin herra Kaisârowiksi.

Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.

– Jevgêni Vasíljitsh! – huudahti hän, hypäten Bazârowia tervehtimään.

– Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? – virkkoi Bazârow, yhä jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. – Kuinkas te täällä?

– Sattumoisin aivan, aatelkaas, – vastasi toinen ja, kääntyen ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: – Aja perässä, aja perässä! – Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi. – Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä… Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo teillä. – Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella kudekirjoituksella. – Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.

– Turha toivo; sieltä suoraa päätä.

– Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne… Jevgêni Vasíljitsh, esittäkäähän minut teidän … heille…

– Sítnikow, Kirsânow, – mörähti Bazârow, pysähtymättä.

– Varsin hauskaa, – puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä, myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja sormikkaitaan. – Minä olen varsin usein kuullut… Olen vanha tuttu Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa. Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.

Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa; piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet, kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.

– Tiedättekös, – jatkoi hän, – kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa, silloin minussa lehahti semmoinen riemu … ikäänkuin olisin näköni jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?

– Kuka se on? – virkkoi etenkehdaten Bazârow.

– Kúkshin, Eudoxie, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen kerrassaan, emancipée sanan todellisessa merkityksessä, niitä eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin. Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?

– Emme.

– No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään miehestänsä, vapaa ja riippumaton.

– Kaunis, vai?

– Nnno … eipä juuri.

– Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?

– Teillä on aina ne pilapuheet… Hän panee meille pullon sampanjaakin pöytään.

– Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?

– Kyllä – vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. – No niin, mennäänkö?

– Enpä oikein tiedä.

– Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, – virkkoi Arkâdi puoliääneen.

– Entäs te, herra Kirsânow? – huudahti Sítnikow. – Tulkaa toki tekin; emmehän me ilman teitä.

– Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?

– Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.

– Ja pullo sampanjaa tulee? – kysyi Bazârow.

– Kolmekin! – huudahti Sítnikow, – sen minä takaan.

– Millä?

– Päälläni.

– Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.

XIII

Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo, missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella – maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu päässä – ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista. Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.

– Kas tekö, Victor? – kuului viereisestä huoneesta. – Käykää sisään!

Tanu-pää nainen katosi samassa.

– En minä ole yksin, – virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen hihattoman alustakin tai paletotsac'in tapainen nuttu, ja heittäen uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.

– Yks kaikki, – vastasi ääni. – Entrez! Nuoret herrat astuivat sisään.

Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja nidoksia – enimmäkseen aukileikkaamattomia – oli hujan hajan pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla. Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan kellastunut.

– Hyvää päivää, Victor, – virkkoi hän veltosti, puristaen Sítnikowin kättä.

– Bazârow, Kirsânow, – tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen Bazârowia.

– Terve tultua, – lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin orpo. – Minä tunnen teidät, – liitti hän, ojentaen Bazârowille kätensä.

Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä, vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä? Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin: näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat, "muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. – Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, – toisti hän. Hänellä oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä, puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. – Tahdottekos sikarin?

– Sikari on kyllä yks hyvä asia, – puuttui puheesen Sítnikow, joka jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan korkealle ilmaan, – mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.

– Sybariiti! – virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli häneltä ylä-ikenet näkyviin. – Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka, Bazârow?

– Minä rakastan elämän suloja, – lausui Sítnikow arvokkaasti. – Se ei estä minua olemasta liberaali.

– Estää, estää, ihan varmaan estää! – huudahti Jevdôksia, samalla kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja sampanjasta myöskin. – Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.

– Enpä niinkään, – vastasi Bazârow; – palanen lihaa on parempi kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.

– Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.

– Sementin? Te?

– Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten; se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen. Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?

Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.

– Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, – virkkoi Arkâdi, – enkä minä toimi millään alalla.

Jevdóksia purskahti nauramaan.

– Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen suutuksissani teihin.

– Mistä syystä?

– Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia. Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan, mutta nykyaikana ilman embryologiaa – mahdotonta! – Tässä kohden Jevdóksia ihan kätensä levitti. – Voi sentään, kuinka erinomaisen artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on geniaalinen herra! – Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra" merkitsemässä miestä. – Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä kauheasti.

– Minkä vuoksi, jos sais udella?

– Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin. Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder: hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!

– Kaupunki mikä kaupunki, – virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.

– Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä. Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa … mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja nykyjään se Moskovakin … en minä tiedä … ei se enää ole sama. Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan lähtemäisilläni.

– Parisiin tietysti? – kysäsi Bazârow.

– Parisiin ja Heidelbergiin.

– Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?

– Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!

Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.

– Pierre Sapôzhnikow … tunnettehan te hänet?

– En tunne.

– Hyvät ihmiset! Pierre Sapôzhnikow … hän, joka aina käy Lydia Hostâtowin luona.

– En tunne sitäkään.

– No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole… Mitäs minä nyt puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.

Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään, nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli sisään, kantaen tarjotinta.

– Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa puteli; se on teidän ammattianne.

– Minun on, minun on, – jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.

– Onko täällä päin koreita naisia? – kysäisi Bazârow, tyhjentäessään kolmatta lasia.

– On, – vastasi Jevdóksia; – mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä. Esimerkiksi mon amie Odintsôw … sangen soma. Ikävä vaan, että hänestä huhutaan … vaikka siitä minä vähät … mutta hänessä ei ole tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta … ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä ovat hyvin huonosti kasvatettuja.

– Ette te niille mahda mitään, – puuttui Sítnikow puheesen. – Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan ja kokonaan! – Saada halveksia ja saada lausua julki tämä halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain, että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. – Ei heissä, – jatkoi hän, – ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes puhuisimmekaan heistä.

– Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, – mörähti Bazârow.

– Kestä te puhutte? – sekaantui Jevdóksia puheesen.

– Kauniista naisista.

– Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.

Bazârow oikasihe korskeasti.

– Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.

– Alas autoriteetit! – kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.

– Mutta johan itse Macaulaykin… – yritti rouva Kúkshin.

– Alas Macaulay! – jyrisi Sítnikow. – Pidättekö te akkaväen puolta?

– En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.

– Alas! – kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. – Enhän minä sentään niitä kiellä, – virkkoi hän.

– Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.

– Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä… – Ei, ei, ei! Slavofiili te olette! Te olette Domostrói lehden kannalla. Ruoska käteen, siihen te olisitte omianne.

– Ruoska on hyvä kapine sekin, – huomautti Bazârow; – mutta jopa tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan…

– Mitä niin? – keskeytti Jevdóksia.

– Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän vertanne.

– Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten kimppuun, – jatkoi Jevdóksia. – Se on hirmuista, hirmuista! Sen sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte Micheletin kirjan: De l'amour. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa puhumaan rakkaudesta, – lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.

– Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! – sanoi Bazârow. – Te mainitsitte äsken rouva Odintsôwia… Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?

– Ihana olento, ihana olento! – vingahti Sítnikow. – Minä esitän teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, Eudoxie! Kilkis! "Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et tin-tin-tin!!"⁹

– Victor! Te olette vallaton vekkuli!

Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen, kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle, että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua: "Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta