Читать книгу: «Tavallinen juttu I», страница 8

V

Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset – kaikki oli unhotettu, jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti. Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili sääliväisesti ja oli vaiti.

Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä, minulta: ilettävää ainetta."

– Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha, että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa tarvitsekaan.

– No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.

Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia, etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.

Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä, sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki, tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.

Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa, niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat! Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin tuntea? Kenen mahtava sielu…" j.n.e.

Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on rakastettu.

Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa, kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä; virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle. Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.

Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa. "Ainoastaan yksin itsensä kanssa" – kirjoitti hän erääseen novelliin – "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."… Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.

Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.

Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten uskokaan velaksi – hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa naulottain juurikuin nälkävuotena – se on häpeällistä. Herranen aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan – niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä…"

Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita, siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän kiilloitti jonkinlaisella himolla.

– Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi

Adujew.

Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.

Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!

Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta, sitten kirjailija-unelmiin.

Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan, virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne kuuluvat maantieltä."

Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia, joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut korkeimman runoilijan onnen – kuultuaan sepityksensä armailta huulilta."

"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät – niin se sammuu ainiaaksi."

Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne; kirjoitetut olivat ne sujuvasti.

Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun runoilijani".

Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka, sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten… "Elämä, elämä, miten sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen…oi, kauas, kauas hänestä!.. Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun rakastavan sydämmeni, turmelee sen"…

Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain. Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan pyhät j.n.e.?

Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.

– Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.

Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla; yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut hiukkasen nukkuakin.

Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen. Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä: "kelpaa…väliseinää liistaroida!"

Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen, mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" – ja siinä kaikki. Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti, väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa ihmistä… sankari on rujosyntyinen… semmoisia ihmisiä ei löydy… painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja, pitää työskennellä ankarasti!.."

"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät sitä mitä kaikki tekevät, – näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri leimalla… alentuisiko taide siihen määrään?"

Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti, kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa, suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja tuntemaan oman itsensä mukaan.

Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi; ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he. Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. – Tämä eurooppalainen oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja tämmöistä novellia ei otettu vastaan…

Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle; nielasi harmin ääneti – ja loput heitti järveen. – Ovatko painaneet novellin? kysyi Nadinka. – Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja oudolta…

Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan sanoa aivan toisella tarkoituksella!

Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?" sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja vapaasti…" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta, samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin, ajatukset tulevat järjestykseen.

Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta työskentelemään kunnollisesti.

Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia, irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.

Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa, sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.

Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin kanssa.

Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli, mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä seisoi hän.

– Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo ilkeä kreivi!

– Kreivi! Mikä kreivi?

– Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky! naapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse olette kiittänyt hänen puutarhaansa!

– Kreivi Novinsky! Hän on teillä… sanoi hämmästynyt Aleksander.

Millä asialla?

– En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin tässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän oli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä läksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut, jotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat, jotka aina meidän ohitsemme ajoivat – Te vielä kiititte niitä. Näen, että mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään; mamma sanoo: – "Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän meitä suosimaan ja tervehtimään." Hän kumarsi ja minä samoin. Minua alkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta mamma – mokomakin ilkiö – kuulin hänen sanovan: "Suokaa anteeksi, kreivi, hän on semmoinen villikko…" Siitä minä arvasin, että se on varmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria Ivanownan luota sateen tähden vaunuissa.

– Onko hän… vanha? kysyi Aleksander.

– Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.

– Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander harmistuneena.

– Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen hänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli mitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta en minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän välttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi, että nykyjään on hyvin muodissa – laulaminen.

Kaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.

– Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että ensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia…

– Mitä toimia?

– Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.

– Ah! niin… mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi häneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.

Adujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli? Miten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan? Onko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi ensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi pakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät toisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies: pitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset silmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta, kauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen puoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.

Huolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä – istua lähemmäksi, istui Aleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut ensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka seisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä ja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään jotain uutta.

Adujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi ei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja kääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta kaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.

Kun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi kreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.

– Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.

– Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.

– Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti olkapäitään.

Kreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse kohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.

– Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi, vähäinen iva äänessään.

Adujew oli ääneti.

Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle: Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?..

– Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa…

Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.

Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi ei mennyt ja puhui yhä vaan.

Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan – ei ollut vähääkään teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.

Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista. Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin emännille muutamia kohteliaisuuksia.

Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.

"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.

Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta, kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman ivaten.

Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa niistä…

Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt…"

Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.

Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.

– Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti katsoen kreiviä.

Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi ollut kotonaan.

– Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.

– Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.

Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä. Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja ehti saada hänet rauhoittumaan.

– Siis huomenna? kysyi Aleksander.

– Huomenna emme ole kotona.

– No, ylihuomenna. He erosivat.

Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli hän kamarista tuntemattomia säveleitä…kuului violonselliltä eikä sittenkään violonselliltä…Hän läheni…kuuluu miesääni laulavan ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta, kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander astui ulkoa eteiseen.

– Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.

– Kreivi Novinsky.

– Onko hän kauan ollut?

– Kuudesta saakka.

– Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen takaisin.

– Hyvä.

Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.

– Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.

– On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä illalliseksi.

– Sanoitko neidelle minusta?

– Sanoin.

– Mitä hän virkkoi?

– Ei käskenyt mitään sanomaan.

Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties' mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.

Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä tunsi sydämmensä keveämmäksi.

"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni? Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen, uusi tuttavuus…hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä… Ahaa! Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy odottamaan…"

Nadinka astui tosiaan isolle käytävälle… mutta kuka kääntyy hänen kanssaan polulta?..

"Kreivi!" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut uskoa silmiään.

"Mitä?" vastasi toinen soutajista.

"Yksin hänen kanssaan puutarhassa"… kuiskasi Aleksander – "niinkuin minun kanssani…"

Kreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin, kääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi kumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää alaspäin painuneena.

Aleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet rantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat jatkoivat soutamista.

– Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena, toinnuttuaan. – Takaisin!

– Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.

– Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?

– Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?

Toinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla vasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti takaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui tuskallisiin ajatuksiin.

Sen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.

Kaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen: varmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän sairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui, vai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina etiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan vaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä kärsimättömyys!

"Ei, nyt minä en antaudu pian", ajatteli Aleksander. "Minä kiusaan häntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa käyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan."

Hän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä, kuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta hänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta; tuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.

Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on – kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.

Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen

Nadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.

Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle…

Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. – Istu lujemmin Nadinka, puhui hän.

– Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään, Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on ihan kuin piru – niin riehuu.

– Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan minä jo ratsastaa: katsokaa.

Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja keikkua paikallaan.

– Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!

Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.

– Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti hevosen kaulaa.

Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin. Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.

– Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.

"Taas!" ajatteli Aleksander.

– Hyvä, vastasi kreivi.

Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.

– Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.

Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.

– Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.

– Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!

Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.

– Nyt he ovat menneet, sanoi hän! – ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?

– Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.

– Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.

– Kiitoksia; minä en tahdo.

– Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.

– Ei, ei!

– Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, – mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.

Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?

– Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin…

– Entäs kreivi… käykö hän usein?

– Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin… "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." – "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"… "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"… Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.

– Hänkö… niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.

– Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa – tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä… ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"…